2. SUURSAAREN TAISTELUN JÄLKEEN.
Tykkien pauke Suursaaren luona oli herättänyt monta tuhatta uinuvaa kaikua Suomen eteläisen rannikon kallioilta, ja huhu siitä saapui jo samana päivänä kuninkaan korviin. Sen tärkeän uutisen tähden unohdettiin hetkiseksi kaikki muut huolet: rajan vartioiminen, joukkojen varustaminen, ruokavarojen hankinta, kansan taivuttaminen äkkiarvaamattoman sodan kannattamiseen. Ehrenskiöldin ajoista saakka oli Ruotsin laivasto nyt ensi kerran uskaltanut koettaa voimiansa Venäjän laivaston kanssa. Ja laivastoon perusti kuningas parhaat toiveensa: sen tuli lannistaa vihollisen voima ja raivata tie Pietariin. Taistelu oli taisteltu; mutta kuka oli voittanut? Sitä ei kukaan tiennyt. Mykkiä olivat meren aallot, eivät vastanneet rantojen kaiut. Levottomana, tuskin saattaen itseään hillitä, riensi kuningas Helsinkiin.
Huhu meritaistelusta riensi hänen edellänsä pitkin rannikkotietä. Äsken aloitetusta heinänteosta palaava maakansa pysähtyi tienvieriin, heilutteli lakkejaan ja teki kunniaa viikatteillaan ja haravoillaan, kun kuningas ajoi ohi. Ne olivat uusmaalaisia. Hämäläiset eivät olisi tulleet tervehtineeksi, ennenkuin maan isä jo olisi ehtinyt hyvän matkan heidän ohitsensa.
Kuningas ajoi avovaunuissa, vieressään kamarisihteeri Ehrenström. Matka kävi niin nopeasti, että suurin osa kuninkaan seuruetta oli jäänyt jälkeen. Ainoastaan kaksi kamaripalvelijaa ja kaksi henkivartijaa oli mukana.
Porvoon länsipuolella, aivan kaupungin lähellä, noin viiden penikulman päässä Helsingistä tuli vastaan hoikka ratsastaja, joka koki vaahtoisella hevosellaan sulkea heiltä tien. Kun se ei onnistunut, kääntyi hän ympäri ja koetti seurata vaunuja. Mutta vaunuja vetivät äsken vaihdetut, virkut hevoset, ja hänellä oli uupunut. Kun ratsastaja näki jäävänsä jälkeen, hyppäsi hän maahan, jätti hevosen suitsineen valloilleen tielle, saavutti juosten kuninkaan vaunut ja hyppäsi niiden taa.
Se ei kuitenkaan onnistunut ilman sysäyksiä, sillä siellä takana oli jo ennestään kyytimies ja lakeija. Toinen henkivartija ratsasti vielä sen lisäksi sille puolen, uhaten sapelin lappeella, ja kaikki kolme koettivat parhaansa saadakseen kutsumattoman vieraan alas astimelta, luullen häntä mielipuoleksi, jopa ehkä petturiksikin, joka väijyi kuninkaan henkeä.
Mutta Lennart Croneld — sillä hän se oli — puolusti oikealla kädellään miehuullisesti paikkaansa, samalla kuin hän vasemmassa kädessään heilutti pientä paperia, lakkaamatta huutaen:
— Pikaviesti! Pikaviesti!
— Qu'est ce que c'est? Mitä siellä? kysyi kuningas kääntyen taapäin.
— Pikaviesti! huusi nuorukainen uudelleen, kiipesi takajoustimelle ja kumartui kuninkaan puoleen, samalla kuin hän oikealla jalallaan antoi aimo potkuja vastustajilleen, jotka kiskoivat häntä koivista.
Kaikki tuo tapahtui hevosten juostessa hyvää vauhtia alamäkeä.
Kahakka oli niin hullunkurinen, ettei kuningas Suursaaren-tapahtumiin syventyneenäkään voinut olla hymyilemättä. Yksi ainoa silmäys pienen maantieritarin hehkuviin kasvoihin, miehuullisen näköiseen muotoon ja tomuiseen sotilaspukuun, josta kuningas huomasi hänen kuuluvan uskollisiin savolaisiin, poisti hänestä kokonaan suuttumuksen tuosta rikoksesta tierauhaa ja kuninkaan arvon kunnioitusta vastaan, jota hän muuten oli sangen tarkka vaatimaan.
— Anna minulle paperisi ja käy ajajan viereen istumaan! käski kuningas.
Sanantuojalle ei sitä tarvinnut kahdesti sanoa. Tuokiossa hän oli antanut paperin, kiivennyt pitkin vaunun oven reunaa ja asettunut hämmästyneen ajajan viereen, vieläpä lisäksi ehtinyt vaarallisella retkellään tehdä jonkinlaisen sotilaantervehdyksenkin majesteetille.
Kuningas luki kirjeen; hänen kasvonsa synkistyivät.
— Mikä tyhmyys! sanoi hän ranskaksi Ehrenströmille. — Pyytää käskyjä kymmenen penikulman päästä, kun joka silmänräpäys on kallis ja on käsissä keinot, joilla voi edistää voiton saantia tai estää tappiolle joutumista!
Kuten tiedetään tuli tämä Fredrik prinssin laiminlyönti, jonka tähden vihollinen muun muassa sai uudelleen anastaa ja viedä pois neljä tuuliajolle joutunutta laivaa, uuden eripuraisuuden syyksi kuninkaallisten veljesten välille; se harmitti kuningasta suuresti etenkin siitä syystä, että nyt aivan epävarmaksi jäänyt voitto sen kautta olisi melkoisesti kallistunut ruotsalaisten puolelle.
Kustaa III:n luontainen jalous ei sallinut hänen purkaa närkästystänsä viattomalle pikaviestin tuojalle. Pojan ujostelematon käytös miellytti häntä, ja hän näki hyväksi muutamin armollisin kysymyksin tiedustella pienen sanansaattajan elämänvaiheita.
Seisoen kuninkaaseen päin kääntyneenä, toinen polvi nojaten ajurin istuimeen, kertoi Lennart Croneld — hevosten täyttä karkua juostessa — suuria kursailematta lyhyen elämäkertansa. Hänen isänsä, vanha virkaeron saanut majuri, asui pienellä tilallansa Kerimäen pitäjän rajalla Savossa ja oli menettänyt varansa muutaman rautaruukin perustamisyritykseen. Vanhoilla päivillään oli majuri mennyt uusiin naimisiin, ja hänen toinen puolisonsa hoiteli häntä nyt, kun pojat, Detlof, uusmaalaisväen kapteeni, ja Lennart, savolaisjoukon kersantti, olivat ruvenneet kuninkaan palvelukseen. Kun nyt hyvällä syyllä voitiin odottaa jotakin tehtävää rajan puolella ja kun isänkoti oli vaarassa joutua vihollisten käsiin, ei Lennart salannut sydämensä harrasta halua päästä mitä pikimmin omaan joukkoonsa palvelemaan.
— Tahdomme pitää huolta siitä, että sinun vilpitön toiveesi toteutuu, vastasi kuningas, armollisesti nyökäyttäen päätään. — Isäsi on kelpo sotilas, ja olen vakuutettu, etteivät pojat ole huonompia.
Hevosia vaihdettaessa Sipoossa, kolmen penikulman päässä Helsingistä, hyppäsi Lennart Croneld alas, riensi nuolena talliin ja valitsi parhaan hevosen, jota juuri aiottiin taluttaa kuninkaan vaunujen eteen. Kuninkaallisen majesteetin palveluksessa oleva sanansaattaja, siinä ne taikasanat, jotka voittivat kaikki estelemiset, semminkin koska oli nähty pienen viestimiehen saapuvan ajajan istuimella kuninkaan omissa vaunuissa. Vanha rakuunan satula lisäksi, ja asu oli täydellinen hänen jatkaakseen ratsastustansa.
Ennenkuin kuninkaan hevoset vielä oli ehditty valjastaa, astui pikku kersantti esiin, tervehti sotilaan tavoin ja kysyi, mitä kuninkaallinen majesteetti käskisi viedä vastaukseksi kirjeeseen.
— Vastauksen tuon minä itse, sanoi kuningas, ja sinä saat sijoittua kamaripalvelijan viereen.
— Anteeksi — sanoi nuorukainen rohkeasti — minua käskettiin tuomaan vastaus, ja hänen kuninkaallinen korkeutensa prinssi odottaa minua.
Kuningas hymähti taas. Sellaista varmuutta hän ei ollut tottunut tapaamaan joka päivä.
— Aiot siis ehtiä herttuan luo ennen minua?
— Niin toivon, teidän majesteettinne. Ellen taita niskojani tiellä.
— Ei mitään hullutuksia, minä varoitan. Mutta jos ehdit herttuan luo ennen minua, niin sano hänelle… Osaatko selittää arvoituksia?
— En, mutta jos teidän majesteettinne käskee…
— Hyvä on. Sano Itä-Göötanmaan herttualle: ruohon kasvaessa lehmä kuolee.
— Se on tapahtuva. Onko teidän majesteetillanne muuta käskettävää?
— On. Varo niskojasi!… Allons, lähtekäämme!
Vaunut lähtivät liikkeelle, ajaja läiskäytti piiskaansa, mutta ennenkuin kuninkaan ajoneuvot ehtivät ulos portista, ratsasti Lennart Croneld jo täyttä neliä kappaleen matkan päässä maantiellä.
— Kukapa uskoisi — sanoi kuningas Ehrenströmille — tuon syntyneen dans les deserts de Savolacs, Savon erämailla, semmoisen kansan keskuudessa, jota ei saada juoksemaan vähemmällä kuin että sytytetään räjähdyskuula sen selän takana?
— Les betes trottent, les veaux dansent,[7] vastasi kamarikirjuri.
Hovitapoihin kuului pitkän aikaa pitää suomalaisia jonkinlaisina puolivilleinä, vaikka Sprengtportenin koulua käyneistä henkivartijarakuunoista olisi pitänyt huomata aivan päinvastaista.
Keskellä valoisaa kesäyötä, kun hienoinen varjoharso tuskin oli ennättänyt laskeutua Santahaminan kuusten tummille latvoille, ilmoitti vahdissa oleva upseeri Fredrik prinssille, että iltapäivällä lähetetty sanansaattaja oli palannut kuninkaalta saatuine vastauksineen.
— Vihdoinkin! huudahti prinssi, joka lyhyen hallituksensa ajalla oli ehtinyt oppia ainakin sen, että on levollisempaa nukkua valtikan alla kuin sitä kantaen, kun käsi on heikko. — Viivyit kauan! sanoi hän tulijalle, joka astua kopisteli hänen eteensä aivan sellaisenaan kuin hän oli hypännyt hevosen selästä.
— Käsky oli: kahdessatoista tunnissa. Minä olen viipynyt neljänneksen yhdeksättä, vastasi nuorukainen rohkeasti.
Nuo kahdeksan tuntia olivat tuntuneet prinssistä päivien pituisilta.
— Vastaus! Anna tänne! huudahti hän.
— Kuninkaallinen majesteetti käski minun tuoda sen suullisesti.
— Suullisesti? Ja tuollaisenko lemmensanansaattajan, postillon d'amourin? Kuninkaallisella majesteetilla on toisinaan kummalliset oikkunsa. No, pitääkö laivaston lähteä?
— En tiedä, teidän korkeutenne!
— Poika, tahdotko saattaa minut raivoon? Mitä kuningas vastasi?
— Hänen majesteettinsa vastasi: Sano Itä-Götanmaan herttualle: ruohon kasvaessa lehmä kuolee.
Prinssi katsoa tähysteli pientä pikalähettiään. Vähinkin poikamainen hymy suupielissä olisi tuottanut Lennart Croneldille, ellei juuri perikatoa, niin ainakin mitä suurimman vaaran päästä vapaakyydillä ulos ovesta ja joutua vartijoiden piestäväksi, ja sellaisen häväistyksen jälkeen olisi hänen soturiuransa ollut kerrassaan lopussa, sillä Fredrik prinssi luonteeltaan niin kiivas ja tuittupäinen, että hän useammin kuin kerran oli solvaissut itse kuningastakin. Mutta nuorukainen seisoi siinä niin järkkymättömänä, niin varmana ja totisena kuin rumpukapula; ei vähintäkään vilpillistä ivanhymyn vivahdusta näkynyt hänen rohkeilla kasvoillaan, ja se sai prinssin rauhoittumaan.
— Missä tapasit kuninkaan? kysyi hän. Lennart kertoi, miten hän kohtasi vaunut.
— Mutta sittenhän on kuninkaallinen majesteetti muutaman silmänräpäyksen kuluttua täällä.
— Tuossa paikassa, mikäli minä tiedän.
— Mitä järkeä oli sitten sinun lähettämisessäsi?
— Teidän korkeutenne käskyn mukaan piti minun noutaa vastaus.
— Sinä olet joko liian viisas veijari taikka Stedingkin alku, ja se ajaa jokseenkin saman asian.
Pieni kersantti katsoi häntä suoraan kasvoihin silmääkään räpäyttämättä.
— Mene ja pane maata! sanoi prinssi voimatta kaikesta suuttumuksestaan huolimatta pidättää nauruaan.
Kersantti Lennart Croneld marssi ulos. Prinssi kutsutti kapteeni
Croneldin, joka kuului hänen adjutantteihinsa.
— Kelpo kohteliaisuuksiapa kuningas lähettää tuon poikanulikan, teidän veljenne, tuomaan minulle! sanoi hän ja kertoi vastauksen. Täällä Suomessa käytetään omituisia lausetapoja, ja kuninkaallinen majesteetti elää maassa maan tavalla.
— Minä en luule teidän korkeudellanne olevan valittelemista tuon sananlaskun johdosta, vaan ennemmin Södermanlannin herttualla, vastasi kapteeni. Kaitselmus varjelkoon mitään tapahtumasta suuramiraalille, mutta jos niin onnettomasti kävisi, näyttää siltä kuin kuningas olisi edeltäkäsin tahtonut miettiä jonkinlaisen hautakirjoituksen…
— Ei, nyt te laskette leikkiä, hyvä Croneld! Mutta suoraan sanoen, ystäväiseni, asiain näin ollen on minulla tuskin toivoa voida millään tavoin auttaa teitä ja teidän ystäviänne. Mitä saatan tehdä hyväksenne? Uusi kenraalinvirkani ei estä kuningasta sanomasta minulle hävyttömyyksiä, ja räätäli, joka on sievistänyt vestmanlantilaiseni, odottaa kärsimättömänä, milloin saan sotamarskinpalkkani. Nyt tulee suuramiraali, kuten näette, ja ihastuttaa meitä voitollansa. Kansa rupeaa kannattamaan sotaa ja teidän toiveenne menevät tuhat tulimmaisen tietä.
— Sallikaa minun muistuttaa, että voitto onkin pelkkä luulo, armeijan tyytymättömyys sitä vastoin hyvinkin varma. Päälliköt ja miehet nurkuvat ääneensä, että heidät laittomassa hyökkäyssodassa lähetetään ilman ruokavaroja, vaatteita ja varustuksia kuin uhrit teurastuspenkille. Ellei suostuta rauhaan ja valtiopäiviin, ottavat upseerit joukoittain eronsa ennen kuin saattavat isänmaansa vaaraan. Sota on loppuva tuskin alkuun päästyään, ja sen toimeenpanijat tuskin välttänevät Lewenhauptin kohtaloa. Mutta valitettavasti riippuu rauha keisarinnasta, eikä hän suinkaan siihen suostune asettamatta oman turvallisuutensa vuoksi muutamia ehtoja, ja koska hän, kuten on syytä otaksua, hyvin tuntee Suomen kansan yksimieliset toiveet, saattaa tapahtua, että hän vaatii Suomen tekemistä itsenäiseksi, Venäjän suojeluksen alaiseksi vallaksi.
— Kaiken tuon olette te, hyvä kapteeni, sanonut minulle jo satoja kertoja ennen, ja minä olen ollut kyllin heikko kuunnellakseni teitä, kun toivoin voivani hyödyttää isänmaata. Mutta tiedätteköhän, että se, mitä olette minulle puhunut, on hyvin valtiopetoksen tapaista, ja että minä voisin vangituttaa teidät paikalla, ja silloin olisi päänne jokseenkin löyhästi kiinni!
— Tehkää niin, teidän korkeutenne! Vangituttakaa vain mies, joka asiain ollessa nykyisellä kannallaan osoittaa teidän korkeudellenne ainoan tien isänmaan pelastukseen! Mutta muistakaa, että minulla on takanani armeija ja armeijan takana on kansa!
Prinssi, aina yhtä kiivas kuin epävakainen ja epäröiväkin, käveli edestakaisin huoneessa kahden vaiheilla, sillä hän oli suuttunut kuninkaaseen ja pelkäsi ehkä samalla myöskin joutuvansa syylliseksi kuuntelemalla tuumia, jotka miellyttivät hänen turhamielisyyttään, mutta kauhistuttivat hänen parempia tunteitaan.
— Kuka takaa — sanoi hän — ettette ole kuninkaan ostama vakooja? Vai miten on selitettävä, että uskallatte puhua minulle noin?
— Teidän korkeutenne, jos tahtoisitte kysyä ensimmäiseltä upseerilta, ensimmäiseltä aatelismieheltä, jonka tapaatte kadulla, on hän sanova teille samaa kuin minäkin, jos hän on suorapuheinen.
— Hyvä, hyvä, minä uskon teitä. Voittehan ymmärtää asemani, miten olen joka haaralta vakoilijoiden ympäröimä! Mutta tämähän vasta on kauhistus! Pelastaa valtakunta ilmikapinalla sota-aikana! Luulla olevansa vihollisen vallassa, vaikka vielä ollaan voittamattomina! Mitä puhutte Suomen kansan yksimielisistä toivomuksista! Olen luullut suomalaisia uskolliseksi kansaksi.
— Niin he ovatkin, mutta oman käsityskantansa mukaan. Heidän mielestään Suomi nykyisessä tilassaan on vain taakaksi Ruotsille, joka muka sen tähden sekaantuu alinomaisiin sotiin, kun taas Suomi itse joutuu turmioon, sortuu eikä sen varallisuus koskaan pääse vakavalle kannalle. Itsenäisenä tulisi se sitä vastoin puolueettomaksi alueeksi, molempien pohjolan suurvaltojen rajamuuriksi ja siten turvaisi onnellisesti Ruotsin itärajan.
— Venäjän suojeluksen alaisena!
— Joko — taikka! Kas siinä teidän korkeutenne, siinä on teidän kutsumuksenne ja se kunniallinen toimenne, jolla voittaisitte Ruotsin kiitollisuuden, nykyajan ihmettelyn ja tulevaisuuden ylistyksen! Ottakaa vastaan Suomen kruunu! Siten säilytätte kaikkien tämän maan ruotsalaisten mielisuosion ja maa pysyy edelleen Ruotsin uskollisimpana liittolaisena. Jos ette ota sitä vastaan, on teidän korkeutenne jättävä vapaan vaikutusalan venäläisille, ja silloin Suomi erotessaan, mikä on kohta aivan välttämätöntä, on empimättä valitseva jonkun prinssin, joka on sukua keisarilliselle perheelle.
— Oletteko siis aivan varma, että sellaiset ajatukset ovat yleisiä
Suomen kansassa?
— Jos teidän ylhäisyytenne kansalla tarkoittaa sen valistuneita ja valtiollisia asioita ymmärtäviä miehiä, toisin sanoen maan ensimmäistä säätyä, niin luulenpa olevani varma siitä. Väkijoukot seuraavat nyt, kuten ainakin, esimerkkiä, mikä heille annetaan, ja miksi he eivät sitä tekisi, kun se on heidän oma etunsa? Ja sitä paitsi pidetään kyllä huolta siitä, että kolme aatelitonta säätyä vapautetaan kaikista hallitushuolista ja että he tyytyvät luonnolliseen tarkoitukseensa, tekemään työtä, maksamaan, palvelemaan ja tottelemaan.
— Sanokaa minulle suoraan: ettekö ole tuota kaikkea saanut Sprengtportenin suusta? Olen näkevinäni ketun käpälän pistävän esiin myyrän käytävistä.
— Sanokaa pikemmin jalopeuran kynnen, jalopeuran, jonka vanhan luolan lähellä teidän ylhäisyytenne nyt oleskelee. Myönnän aivan suoraan, että minulla oli kunnia aloittaa sotilasurani kenraali Sprengtportenin johdolla Savossa, ennenkuin hänen ansioittensa huono palkka pakotti hänet lähtemään isänmaastaan. Koska hän suvaitsi suosia minua enemmän kuin muita ja minä olen mielissäni siitä, että voin lukeutua hänen uskollisimpain oppilaittensa joukkoon, en kiellä näiden aatteiden olevan alkujansa hänen omiaan; mutta nykyjään ovat ne koko suomalaisen aateliston, joka on teitä kauan pitänyt Suomen tulevana vapauttajana ja Ruotsin hyvänä haltijana.
— Eh bien, no hyvä, mitä vaaditte sitten minulta?
— Emme ensi aluksi muuta kuin teidän armollista ja luotettavaa suostumustanne. Me toimimme. Teidän korkeutenne saa korjata hedelmän, kun se on kypsä putoamaan puusta.
— Oh, tuo kaikki on pelkkää haavetta!
— Kuukauden kuluttua teidän ylhäisyytenne ajattelee toisin. Silloin teidän ylhäisyytenne näkee, ettei kuninkaan pilkka ollut aiheeton.
Prinssi punehtui; piikki pisti tarkoitettuun paikkaansa.
— Niin, kuulkaahan, — sanoi hän, tuo ajattelematon pistolause ei saa päästä kulkupuheeksi. Sanokaa veljellenne, että hän pitää suunsa kiinni, ellei hän tahdo, että teljetytän hänet sellaiseen paikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota. Hänellä on ikäisekseen jommoinenkin taipumus viisastelemiseen.
— Minä joutuisin epätoivoon, jos hän olisi tullut pahoittaneeksi teidän ylhäisyyttänne. Hän on tullut äskettäin puolivillinä erämaasta, missä hän on imenyt itseensä koko joukon moukkamaisuutta ja orjallisia ajatustapoja isäni luona, joka on kuningasmielinen à tout prix, kaikin puolin. Hänen puolustuksekseen saatan vain sanoa, että hän on suorapuheinen kuin naulavasara. Jos teidän korkeutenne on armollinen ja suo anteeksi hänen tyhmyytensä, tahdon koettaa parastani kasvattaakseni häntä parempiin tapoihin. Sentähden juuri olenkin kutsuttanut hänet tänne enkä aio päästää häntä takaisin erämaahan.
— C'est bien, hyvä on. Saanen toiste tilaisuutta puhua haaveistanne. Kuuletteko? Juuri haaveistanne! Varokaa päätänne, kapteeni Croneld! Ja muistakaa tarkoin, että vaikka olenkin sallinut teidän puhua enemmän kuin olisi pitänyt, niin se on tapahtunut ainoastaan joutohetken huviksi; mutta mitään lupausta en ole teille antanut, en mitään lupausta. Toimikaa omalla uhallanne; peli on hyvin rohkeaa; älkää syyttäkö minua, jos menetätte valetukkanne! Ymmärrättekö?
— Täydellisesti, teidän korkeutenne.
— Au revoir, näkemiin, kapteeni.
Tämä keskustelu, joka antoi horjuvalle Fredrik prinssille uutta miettimisaihetta, oli tuskin loppunut, kun käskyläinen saapui täyttä karkua kiitäen ja ilmoitti kuninkaan tulon.
Jos voi luottaa ihmisten puheisiin, ei kohtaus kuninkaallisten veljesten kesken ollut kovinkaan hellä, ja siitä jäi kummankin mieleen kirvelevä katkeruus. Kärkäs huhu sai paljon kertomista siitä, miksi saaristolaivasto toimetonna kuunteli Suursaaren tykkien jyrinää. Eversti Anckarsvärd sai ensiksi syyn niskoilleen; sitten prinssi selitti Tollin ja Rajalinin kieltäneen lähettämästä laivastoa, ja vihdoin arvasivat muutamat oikeana syynä olleen noiden sitten niin kuuluisiksi tulleiden Anjalanmiesten kuiskutukset, jotka hyrisivät kuin sääskiparvi Fredrik prinssin korvissa.
Tuossa, jo silloin lukuisassa ja vähän myöhemmin sangen mahtavassa puolueessa ei Suursaaren meritaistelu herättänyt läheskään yhtä suurta ihastusta kuin muualla Ruotsissa ja Suomessa. Ei mikään olisi noista herroista ollut vähemmin suotavaa kuin voitto, ei mikään mieluisempaa heidän suunnitelmillensa kuin ratkaiseva tappio. Niihin sekaisiin tunteihin tuli vielä lisäksi se, että maaväki vanhastaan kateellisena suosittua laivastoa kohtaan koetti parhaansa mukaan halventaa Ruotsin aseiden menestystä, kieltää itse urhoollisuudeltakin ansaitun arvonsa ja moittia katkerasti kaikkia määräyksiä.
Suursaaren taistelu ei ollut voitto eikä tappio. Kaksi vanhaa kisaveljeä oli tarttunut toinen toistaan vyötäisiin: toinen kadotti lakkinsa, toinen kenkänsä, ja erotessa oli kummallakin naarmuja. Mutta päästä selkäänsä saamatta oli toiselle jo yhtä outoa kuin toiselle lähteä ottelusta voittajaksi tulematta; ja vaikka kiitosvirttä veisattiin samoin Pietarissa kuin Tukholmassakin ja vaikka Venäjän laivasto pian palasi Helsingin läheisyyteen piirittämään Ruotsin laivastoa, jolta puuttui tarvepuita vahinkojen korjaamiseen, piti kuningas Kustaa sen suurimpana voittonaan, että hänen sinikeltainen lippunsa oli vihdoinkin taas liehunut korkealla muinaisen urhoollisuuden raikkaassa tuulessa.
Sydämellinen ja hellä oli hänen yhtymisensä Kaarle herttuan kanssa, joka taistelun jälkeisenä päivänä palasi Helsinkiin pahoin pideltyine laivoineen ja sotasaaliina yksi venäläinen alus. Ei koskaan ennen eikä sen jälkeen ole näitä toisistaan välinpitämättömiä veljessydämiä yhdistänyt suurempi harrastus kuin nyt, kun toisen kunnia oli toisen ikävöity etu, ja kuningas, joka inhosi tupakansavua, olisi, jos niiksi olisi tullut, julistanut valtiopalladiumiksi piipun, jota herttua poltti taistelun aikana päällikkölaivan Kustaa III:n kannella.
Haavoittuneet sijoitettiin osaksi kaupunkiin, osaksi linnoitukseen, vangit lähetettiin Ruotsiin, voitonmerkit vietiin Amfion-nimiselle laivalle, jossa kuningas asui koko ajan Helsingissä ollessaan. Heinäkuun 21. päivänä vietettiin laivastossa, kaupungissa ja linnassa hyvin komeasti ja ylistysvirsin kiitosjuhla, joka oli kauan paikkakunnan aikakirjain loistokohtana. Voitonmerkit vietiin Amfionista maalle ja kannettiin juhlakulkueessa vanhaan puukirkkoon, joka oli samalla paikalla, missä nyt on Suomen yliopiston kirjasto pyöreine kupukattoineen ja kauniine pylvässaleineen. Tuon vuonna 1727 rakennetun ja täsmälleen sata vuotta senjälkeen puretun kirkon — samoin kuin sen Tukholmassa olevan esikuvan ja monen muunkin Ruotsin ja Suomen kirkon — otsikosta kuvasti kummallinen jumalan- ja kuninkaanpalveluksen sekoitus. Alttarin yläpuolella upeili näet auringon nousu, "elävästi siveltimellä kuvattuna", ja sen alla seuraava kirjoitus latinaksi:
Jehovah, Sinä olet oleva valoni, elämäni, lääkkeeni! Ulrika, Sinä olet oleva kaunisteeni ja loistava nimeni!
Mutta sen alle oli nöyrästi porvarillisella ruotsinkielellä kirjoitettu seuraava varoitus:
Sä vanha syntis poista, kaupunki Helsingin,
Jottei sun purtes särkyis viel' kerran kareihin.
Siinä kirkossa, samassa, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset sotilaat vuonna 1742 valittivat maansa häpeää ja onnettomuutta — jossa kesäkuussa 1752 kuningas Adolf Fredrik polvistuen kiitti Kaikkivaltiasta onnellisesta matkasta meren yli — siinä esiintyi nyt kuningas Kustaa III loistavan seurueensa ympäröimänä, lasketti voitonmerkit alttarin juureen ja piti erään kauniita, hyvin mietityitä puheitaan kiittäen siinä erittäin Kaarle herttuaa saadusta voitosta ja suuresti ylistäen laivaston urhoollisuutta. Helsingin hyvänsävyiset porvarit vuodattivat kyyneliä liikutuksesta; he eivät oikein tienneet, mitä heidän olisi ollut eniten ihaileminen: kuninkaan liikuttavaa puhettako, hänen miellyttävää olentoansa vai hänen loistavaa, burgundilaista silkkitakkiansa, moniväristä sulkatöyhtöänsä ja kenkiänsä sekä niiden punaisia nauhoja ja hopeasolkia. Useimpain hartauden laita lienee ollut niin ja näin; mutta vanhat, jotka vielä muistivat vuoden 1742, kiittivät sydämessään kaitselmusta, joka taas monen masennuksen jälkeen oli suonut heidän maansa ja heidän itsensä nähdä uuden voitonpäivän.
Jumalanpalveluksen päätyttyä oli sotaväen katselmus — samalla paikalla, missä Kustaa III nyt historian omana on yliopiston saleissa — ja kuningas teki joukkojen edessä monta ritariksi. Silloin tapahtui jotakin, mitä siihen aikaan pidettiin valtiolle tärkeänä tapauksena, nimittäin että kuningas perusti uuden arvon miekkatähdistössä, ison ristin ritariston, ja tuo uusi kunniamerkki annettiin ensi sijassa suuramiraalille sekä sitten päälliköille, jotka olivat osoittaneet taistelussa suurinta urhoollisuutta. Amiraalikunnan kaikki upseerit saivat arvoasteen ylennyksen, joka suosionosoitus ei suinkaan ollut omiaan lepyttämään maajoukkojen paisuvaa kateutta ja tyytymättömyyttä.
Kuningas oli mitä parhaimmalla tuulella; hän ei näkynyt aavistavan, mitä ukkospilviä kohoili itse voiton kätköstä. Juhlamenojen päätyttyä hän ratsasteli rivien edessä, puhutellen milloin ylhäisiä milloin alhaisia. Kaikille riitti häneltä armollinen sana, suosiollinen hymyily, ja hänen viehätysvoimansa ilmeni siinä, että monikin, joka sekä ennen että jälkeenpäin kuunteli panettelemisen kuiskeita ja kavalluksen salaisia vehkeitä, olisi sinä hetkenä ollut valmis vuodattamaan lämpimimmän sydänverensä kuninkaan ja maan puolesta. Petturien väijyvät katseet synkistyivät tällä kertaa, kun he näkivät sotamiesten teeskentelemättömän uskollisuuden, ja tuskinpa kuului, kuninkaan ratsastaessa ohi, useampia kuin yksi noita kavalia kuiskutuksia, jotka muuten olivat heidän tavallisina tunnussanoinaan: ilveilijä!
Niin hiljaa kuin se sana lausuttiinkin, tapasi se kuitenkin kuninkaan tarkan korvan, hänen juuri sivuuttaessaan Fredrik prinssin esikunnan. Hän katsahti sinnepäin, ja oli kuin pilvi olisi varjostanut hänen suuria, kirkkaita silmiänsä, mutta sitä kesti ainoastaan kymmenes osa sekuntia. Heti hänen kasvonsa olivat taas lempeät ja säteilevät niinkuin ennenkin, ja hän ratsasti edelleen, näyttämättä ollenkaan välittävän noista tyhjään ilmaan lausutuista äänistä.
Ratsastaessaan Pohjanmaan rykmentin ohi, johon oli lisätty pieniä joukkoja muistakin osastoista, hän huomasi pienen kersantin, jonka suora, miehekäs ryhti veti puoleensa hänen armollisen katseensa.
— Voilà, mon prince, votre petit postillon![8] lausui hän iloisesti Fredrik prinssille, joka ratsasti hänen sivullaan.
Prinssi rypisti kulmakarvojaan, mutta katsoi parhaaksi olla tuntematta kiusallista sanansaattajaansa.
— Minä muistelen — jatkoi kuningas — pojan pyytäneen eräänlaisena suosionosoituksena, että hänet lähetettäisiin omaan pataljoonaansa. Olkaa hyvä, antakaa jo huomenna siirtämiskäsky. Ja sinä siinä, mon brave compagnon, urhoollinen toverini, laittaudu Savonlinnan tykkienpaukkeeseen kasvamaan muutamaa tuumaa pitemmäksi; siellä saat suorittaa ensimmäiset opinnäytteesi. Attendez — haluaisit ehkä pariksi päiväksi päästä vanhaa isääsi tervehtimään? Sinä saat tehdä niin; Hastfehr tulkoon sen aikaa toimeen ilman sinua. Sano minulta terveisiä isällesi, majuri Croneldille, ja käske hänen pitää raja puhtaana vakoojista. Tiedän ilahduttavan häntä, tuota vanhaa rehellistä sielua, että hän saa vielä olla kuninkaalleen hyödyksi. Au revoir, mon ami, näkemiin, ystäväiseni, kunnes ansaitset olkalaput.
Kersantti Croneld seisoi jäykkänä ja suorana rivissä, sanaakaan vastaamatta, mutta hänen kiitollinen katseensa ilmaisi kyllin selvästi, että kuningas oli saanut hänestä lisää yhden, kuolemaan asti uskollisen soturin. Ja tuohon äänettömään vastaukseen tyytyen yksinvaltias ratsasti edelleen lausumaan muutamia lempeitä sanoja lähinnä seisoville upseereille.
Seuraavana päivänä haudattiin Helsingissä soturikunnioituksin ja samaan hautaan kolme Suursaaren taistelussa kaatunutta urhoa: everstiluutnantti kreivi Baltzar Horn, varapäällikkö Fust ja eräs nuorempi Horn. Eversti Modée piti ensinmainitulle kauniin puheen, joka nosti lukuisassa katselijajoukossa kyyneleet monien silmiin, ja sitten annettiin vainajan miekka hänen nuorelle pojalleen. Ei ole mitään patsasta enää osoittamassa tuota Suursaaren muistoa Helsingin vanhalla hautausmaalla; nykyinen polvi ei tunne eikä muista edes paikkaakaan, missä kaatuneet lepäävät. Kuolleet häipyvät nopeasti menneen ajan varjoihin, ja sama Suomi, joka on rakentanut Turkuun muistopatsaan kuusitoista vuotta myöhemmin kuolleelle Porthanille, etsiskeli vielä muutamia päiviä sitten ennen unohtunutta paikkaa, missä hänen luunsa olivat isänmaan kätkössä.