3. SAVON ERÄMAAT.
Suomalaisten vanhoissa runoissa kerrotaan, kuinka Ilmatar, ilman ihana tytär, ikävystyttyään yksin elämään autiossa avaruudessa, laskeutui meren aalloille, missä hän ajelehti itätuulen tuudittamana pitkiä matkoja tehden seitsemänsataa vuotta. Silloin tuli lentäen lintu, soreasiipinen sotka, näki Ilmattaren olkapään ylenevän aallosta ja luuli sitä kukkaisaksi saareksi. Tuolle saarelle sotka muni munansa; mutta Ilmatar, joka tunsi olkapäätään kuumentavan, värähytti itseään äkisti, munista vierähti yksi veteen ja murtui muruiksi. Sen ylisestä puolesta tuli taivas, alisesta puolesta maa, sen ruskuaisesta muodostui aurinko, valkuaisesta kuu, sen tummemmista pilkuista syntyivät taivaan pilvet ja kirkkaammista täplistä tähdet. Yhdeksän kesän kuluttua Ilmatar kohotti kätensä aalloista ja alkoi luoda maita. Missä hän kättä käännähytti, siihen ylenivät rannat, niemet ja saaret, kussa hän pohjasi jalalla, siihen muodostuivat lahdet ja ulapat, vuoret, tasangot ja vihreät niityt, mutta kussa hän vedessä kuplistihe, siihen syntyivät syvänteet.
Näin häämöttävät meri ja vesi jo Suomen kansan vanhimmissa muistoissa ensimmäisenä, alkuperäisenä aineena, joka jo oli olemassa ennen mannermaata, vieläpä ennen taivaan tähtiäkin. Meren aavoilla ulapoilla ajelehti vanha Väinämöinen ja nousi sieltä laulamaan maan lapsille; mereen upposi hänen ensimmäinen rakastettunsa; merestä, hauen luista hän sai aineet ensimmäiseen kanteleeseensa; meren rannalla asui Lemminkäinen päässä niemen terhenisen; sinne Ilmarinen pajansa laati; aaltoihin juoksi luonnotarten musta maito, josta rauta syntyi, ja veteen kirposi pilvistä jumalten kipinä, josta tuli luotiin.
Kuten muinoin luultiin meren aaltojen kuohun heijastuvan pilvissä ja aiheuttavan revontulet, siten kuvastuu alinomaa meren ja veden kajastus suomalaisen muuten järkähtämättömässä ja vuorenlujassa mielessä ja synnyttää laulun. Vetten varsilla asuva kansa laulaa mielellään; mutta missä ei vesi huuhdo autiota kangasmaata — sellaisia kankaita ei ole monta Suomessa — siellä vaikenee itse luontokin, siellä on Väinämöisen kantele kieletön ja mykkä. Mitä kauemmaksi tullaan itäänpäin, sitä tiheämmässä ja sitä suurempia järviä siintää kaikkialla; sitä raikkaammiksi ja soinnukkaammiksi käyvät kansan laulut. Päijänne on laajempi ja syvempi kuin ihana Näsijärvi; Saimaa on suurempi ja myrskyisempi kuin syvä Päijänne, mutta suurin, syvin ja myrskyisin näistä kaikista on Laatokka, jonka louhikkoiset rannat ovat saaneet kuulla Suomen laulun vanhimmat sävelet.
Tuolla puolen Venäjän rajaa asuu joukko karjalaisia, ja heidän keskuudessaan käy taru "Suomensaaresta". Kun Vienanmeren aallot virtailivat Suomenlahteen sen vesiperäisen alangon yli, jossa nyt on Laatokka ja Äänisjärvi monine veljesjärvineen ja lisävesineen, silloin oli kaikki läntinen maa — Ruijan ja Suomen sydänmaa, jotka Maanselkä sitoo toisiinsa — saarena. Mutta kun maa kohosi, kun meri vetäytyi pois ja Ruija yhtyi Suomen kautta Vanhan maailman mantereeseen, muuttuivat Suomen sydänmaat ja itäinen osa saaristoksi, jonka vertaista on harvassa, tuskinpa missään maan paikassa. Suomea ympäröi neljä merta — sillä syystä kyllä puhuu kansa Laatokan merestä — vieläpä on viides sen omassa povessa. Mutta tuo viides, suuri välkkyvä hopeapeili on tuhansina muruina — alkuaine, emo luonnotar, joka synnytti Suomen ja vielä sulkee tyttären syliinsä vahvoilla käsivarsillaan, on jättänyt tuhansia suutelon jälkiä lapsen kauniille kasvoille. Ahoja ja järviä, salmia, lahtia, saaria, niemiä ja selkiä — tummia, pyöreitä mänty- ja kuusikukkuloita, mäen takana uusi vesilakeus — järven takana kaski, peltotilkku, töyräällä yksinäinen talo — kauempana korkea, kapea harju koivuineen, tuomineen tai pihlajoineen ja harjun takana taas monin lahdelmin kiertelevä hopeanhohtava selkä — semmoinen on Suomen sisin, ja sellaiset ovat Savon erämaat, joista Kustaa III sanoi Armfeltille Drottningholmassa: "mais il faut avoir le diable au corps, pour quitter toutes ces aisances ici et s'enfoncer dans les déserts de Savolacs".[9]
Uudenkaupungin rauha lohkaisi Ruotsin Suomesta Laatokan koko pohjoisen ja läntisen rannikon sekä Karjalan suuret sisäjärvet. Turun rauha riisti vielä sen lisäksi Saimaan eteläiset vedet ja teki ne Venäjän järviksi. Puumalasta Savossa kävi 1743:n vuoden raja melkein suoraan pohjoista kohden Rantasalmelle, katkaisi sitten itäänpäin kulkien Haukiveden laajan selän ja jatkui etelää kohti Kerimäen pitäjän ja Puruveden halki 1721-vuotiseen Venäjän rajaan. Siten Ruotsista lohkaistuun alaan kuului keskiosa Saimaan suurta vesijaksoa; se oli muodoltaan katkaistun särmäkartion kaltainen ja sen keskipaikoilla oli vähäinen, Venäjän linnoitus, Savonlinna.
Kun venäläinen alue siten kiilan tavoin tunkeutui Ruotsin alueeseen, tapahtui 1788:n vuoden sodan aikana, että niiden, jotka tahtoivat kiilan läntiseltä puolelta kulkea Ruotsin-Suomeen Savonlinnan itäpuolelle, täytyi tehdä pitkä kierros, elleivät mieluummin tahtoneet kulkea vihollisen alueen poikki. Mutta koska kierrosten teko ei ole suomalaisen luonteen mukaista silloin, kun vain saatetaan päästä suoraa tietä perille, katsoivat useimmat paremmaksi olla pitämättä lukua vihollisen valppaudesta ja purjehtivat keveillä pursillansa järvien yli vastakkaiselle Ruotsin alueelle — jota uhkatyötä kuitenkin suuresti helpotti se, että kaikkialla rannoilla asui maamiehiä, jotka siksi äskettäin olivat joutuneet toisen valtakunnan alamaisiksi, etteivät voineet olla salaa suosimatta entistä esivaltaansa.
Liikettä jatkui siis Saimaan vesillä koko sodan ajan suureksi kiusaksi ja haitaksi venäläisille, jotka siten näkivät ympärillään alinomaa vilisevän kutsumattomia vakoojia ja rohkeita sissejä. Kun lisäksi heidän uusi rajansa Suomessa kulki halki väestön, jota eivät mitkään rajaviskaalit, etuvartijat tai tullikamarit voineet saada luopumaan entisestä keskinäisestä yhteydestä, niin saattoi ainoastaan se velttous ja hyvän tahdon puute, josta ruotsalaiset ja suomalaiset päälliköt tämän sodan alussa olivat tunnettuja, tehdä tyhjiksi ne lukemattomat edut, joita Ruotsin aseilla semmoisten rajasuhteiden vallitessa olisi pitänyt olla.
Eräänä kauniina iltana heinäkuun lopulla vuonna 1788 laski pienoinen purjevene Punkaharjun läntiseen rantaan. Veneestä nousi maihin kaksi miestä — tai oikeammin puolitoista, sillä nuorempi heistä oli tuskin lasta parempi — he kiittivät kolmatta, joka jäi paikoilleen purren perään, ja pistivät juomarahan hänen käteensä; sitten vene lähti taas rannasta ja suuntasi matkansa ulapalle, hiljaa ja salaperäisesti niinkuin oli tullutkin.
Molemmat maalle nousseet kiipesivät sitten kuusien ja katajien peittämää harjun rinnettä ylöspäin, pääsivät harjannetta pitkin koukertelevalle maantielle ja katselivat varovasti ympärilleen. Kun ei mitään epäiltävää näkynyt lähistöllä, alkoivat he astua tietä myöten pohjoista kohti.
Kaikista ihanan Suomen hurmaavista järviseuduista on Punkaharju kenties kaikkein kaunein ja viehättävin. Tuo puolen penikulman pituinen ja melkoisen korkea luonnon vihreä ajatusviiva on samalla niin kapea, että tie monessa kohden täyttää koko sen hieman mutkistelevan harjanteen, ja niin jyrkkä, että syvyys huimaisi, ellei luonnollisina käsipuina molemmin puolin olisi mitä ihanin puisto. Noiden huojuvien puunlatvain yli siintää kahden puolen ihania, laajoja näköaloja, suuria metsäisten kukkuloiden ympäröimiä järviä satoine viheriäisine saarineen: idässä Puruvesi, lännessä Pihlajaveden ulapat; niiden molempain vesi on niin kristallinkirkasta, että näkinkengät ja kirjavat kivet hohtavat hiekkapohjasta. Punkaharjua on verrattu suunnattomaan, levitetyin siivin poikasineen uivaan vesilintuun. Sillä lähellä sen kupeita ja samansuuntaisina on rivi pieniä, aivan kapeita harjanteita, joiden komealatvaiset puut kuvastuvat veteen, ikäänkuin luonto olisi ensin leikitellen suunnitellut joukon pienoismalleja, ennenkuin se rohkeni ulottaa pitkän, uljaan ja korkean siltansa rannasta rantaan.
Tämän kertomuksen aikana ei Punkaharju vielä ollut lohkaistu kruununpuistoksi. Niistä huvihuoneista, ravintoloista ja majataloista, jotka siellä tarjoavat matkamiehelle lepoa ja virvoitusta, ei silloin vielä ollut mitään nähtävissä. Kasken savu, lehmän kellon kilahdukset, jonkin vuohiparin määintä ja pienen torpantuvan katto kaukana koivujen välissä olivat ihmisasuntojen ainoat havaittavat merkit.
Molemmat matkamiehet — jotka tunnemme kersantti Croneldiksi ja hänen isänsä vanhaksi korpraaliksi, Turkiksi — eivät näyttäneet ollenkaan välittävän seudun kauneudesta, vaan jatkoivat matkaa niin nopeaan kuin korpraalin kankeat koivet suinkin kykenivät köntystämään eteenpäin. Se ei liene sittenkään hänen nuoren seuralaisensa mielestä käynyt kyllin sukkelasti, sillä kersantti juoksi vähän väliä kappaleen matkaa edelle, katseli puiden väliin, tarkastellen, onko tie vapaa, ja pysähtyi sitten kärsimättömänä odottamaan kumppania, joka alinomaa jäi jälkeen.
Mutta korpraali Turkin tapana ei ollut huomata vähiä viittauksia, kun oli kysymys jalkojen liikuttamisesta. Punaisen koirannahkalakin alta, joka pysyi hänen harmaalla tukallansa yhtä järkkymättömänä sekä kesällä että talvella, katselivat yhtä järkkymättömät, pystynenäiset ja ahavoituneet kasvot, joiden huomattavana ominaisuutena oli juuri se, ettei niihin mikään vaikuttanut. Nimensä hän oli saanut niin ihmeellisellä tavalla, ja tapaus kuvaa niin sattuvasti miehen luonnetta, että se ehkä on mainitsemisen arvoinen, semminkin kun se oli korpraalin ainoa sotainen teko ja, mikäli tiedetään, ainoa työ, minkä hän eläissään oli toimittanut oikein höyrykonevauhdilla.
Hän oli hartiakas, kuusi- tai seitsentoistavuotias vetelys, nimeltään mikä lieneekään ollut, lähtiessään ensi kertaa sotaan kuorma-ajuriksi Wrangelin joukkoon vuonna 1741. Hyökkäystä odotellen oli armeija leirissä Lappeenrannan edustalla, mutta Turkki pakeni kuormineen linnan turviin. Katseltuaan vähän aikaa taistelua valleilta Turkki luuli nähneensä kyllikseen ja meni, väsyneenä selkäsaunoistaan ja puuhistaan, makaamaan renkituvan penkille. Myöhemmin illalla hän kuuli jotakin meteliä ympärillään ja piti parhaana ryömiä penkin alle, johon hän uudelleen nukkui. Aamulla hän heräsi siihen, että joku kiskoi häntä jaloista, ja huomatessaan vetäjän kalmukiksi hän ymmärsi, että kaupunki oli joutunut hänen maatessaan vihollisen valtaan ja ryöstetty. Varovaisuuttaan, vetäytymistään penkin alle, hän sai kiittää siitä, että oli säilynyt ensimmäisestä verilöylystä, eikä hänelle sitten enää tapahtunut mitään pahempaa kuin että hänet muutamien muitten surmasta säästyneiden mukana ajettiin pistimen varrella ulos ja pakotettiin auttamaan haavoitettujen korjuussa. Mutta kun Turkki poikamme taistelutantereelta sattui löytämään suomalaisen vänrikin, jossa vielä näkyi elonmerkkejä, katsoi hän turhaksi ruveta kantamaan häntä venäläisten leiriin, vaan alkoi sensijaan taakka selässään astua tallustaa metsää kohti. Venäläiset, joita oli vähän matkan päässä siitä sadoittain, pitivät sitä tuiki vääränä tienä ja huusivat hänelle: stoi, durak! seis, junkkari! Mutta koska Turkki ei ymmärtänyt venäjää, meni hän tyynesti menoaan siihen suuntaan, jonka katsoi oikeaksi, kunnes hän kuuli takanaan pamauksen toisensa jälkeen ja huomasi ilkeää suhinaa korvissaan. Hänen parhaillaan ihmetellessä, mitä se merkitsee, tuli luoti muita julkeampi ja sieppasi päästä lakin niin sievästi kuin hyvin sivallettu korvapuusti. Tuo oli Turkin mielestä hieman liiaksi hävytöntä; hän kääntyi ja näki kiväärin suun toisensa jälkeen tuiskuttavan tultaan häntä kohti, venäläisten yhtenään huutaessa samoja kohteliaisuuksiaan: stoi, durak! mitkä ainoat sanat hän sitten enää muisti koko puhetulvasta. Silloin tuli kuorma-ajurille vihdoinkin kiire ja hän alkoi juosta niin kovasti, ettei hän milloinkaan eläissään, ei ennemmin eikä myöhemmin ole sellaista kyytiä juossut, kunnes hän enemmän onnen kaupalla kuin taitonsa avulla pääsi metsään ja sai taakkansa talteen, koska vihollinen, joka juuri silloin sytytteli kaupunkia, ei liene katsonut maksavan vaivaa ajaa takaa niin itsepäistä junkkaria.
Haavoitettu ei ollut kukaan muu kuin Croneld, joka sittemmin pääsi majuriksi. Hän maksoi velkansa ensin ottamalla kuorma-ajurin rengikseen, sitten panemalla hänet, vaikka hän ei ollutkaan täysimittainen, sotamieheksi riviin, ruoskimalla hänet ihmiseksi ja toimittamalla hänelle vihdoin virkaeron mukana kunniakkaan korpraalin arvon sekä uskomalla hänelle nuoremman poikansa huolenpidon, ja sen luottamusviran Turkki — joka sai lyhennetyn, suomalaisten vääntämän nimensä tuosta käsittämättömästä kohteliaisuudesta, durak-sanasta — täytti uskollisesti ja huolellisesti, kuten hänen tapansa oli.
Kun sentähden kersantti Croneld Punkaharjulla rohkeni kehoittaa ansiokasta korpraali Turkkia kiiruhtamaan askeleitaan, vastasi korpraali Turkki maamiestensä usein tuollaisissa tilaisuuksissa käyttämään tapaan, nimittäin hyvin ymmärrettävästi vaieten, ja astuskeli harmaassa sarkatakissansa yhtä tyynesti kuin ennenkin, lapikkaat kiitettävän säästäväisyyden mukaisesti — selässä.
Kesäyön hieno hämärä alkoi verhota tuota upean ihanaa harjua, ja kuuset lounaisella kaltaalla kävivät tummemmiksi, samalla kuin koillisella rinteellä koivujen lehdet, jotka selvästi näkyivät öistä taivasta vastaan, alkoivat tulla läpikuultaviksi ja kultahohteisiksi. Toiselle puolen harjua lankeavan synkän varjon ja toisella puolen hohtavan värivälkkeen vastakohta kävi yhä huomattavammaksi ja synnytti sellaisen ihmeellisen valovaikutteen, joita ainoastaan pohjolan kesäöinä tapaa. Hetkisen näytti Lennart Croneldista kuin vasemmalla puolen olisi yön, kuoleman ja surun valtakunnat, oikealla taas aamun, elämän ja toivon maailmat. Kaikki oli kuin unelmaa ja sanomattoman rauhallista; järvet välkkyivät puiden välitse, kaste kimalteli ruohossa, tien punainen hiekka näytti ruusunlehtien peittämältä, ja kaukana korkeimmassa hongassa lauloi yksinäinen laulurastas erämaiden kaihoa.
Lennart hiljensi askeleitaan. Hän oli kunnioitettavan junkkarisuvun kauttaaltaan terve, käytännöllinen vesa eikä suuriakaan välittänyt tuntehikkaista unelmista. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli isänsä kotia sitä enemmän hän alkoi ajatella vanhaa isäänsä ja kaikkivaltiasta emintimäänsä, Mustia, vanhaa talonkoiraa, ruskeata ruunaa, jolla ei kukaan muu kuin hän osannut ratsastaa, ja mitä vanha Kaisa, emännöitsijä, nyt sanoo, kun hänen kultapoikansa on saanut sotilaspuvun. Kuinka olikaan, hänen ajatuksensa lensivät samassa Otavan taloon, missä kamarineuvos Sivert asui järven toisella rannalla ja mihin kesäisin oli mukava purjehtia. Lennart oli siihen asti luullut sitä kotipitäjänsä paikkaa erikoisen merkilliseksi vain kamarineuvoksen ajokoirain vuoksi; mutta nyt johtui hänen mieleensä, että hän kulkisi Otavan veräjän ohitse yön aikaan eikä kenties ollenkaan saisi nähdä pientä punaposkista, reipasta ja sinisilmäistä Betta Sivertiä valkoisine kesäpukuineen ja punaisenkirjavine kaulahuiveineen, häntä, joka ei koskaan pelännyt purjehtia Lennartin seurassa, tuulipa sitten selällä kuinka kovasti tahansa. Kenties hän kaatuisikin sodassa saamatta koskaan enää noukkia vattuja saarilta hänen kanssaan tai sotia pihlajanmarjoilla, joita Betta erinomaisen taitavasti osasi napsauttaa kädestänsä hänen poskilleen ja korvilleen. Omituista kyllä ei Lennart Croneld ollut koskaan tullut sitä ajatelleeksi ennenkuin nyt, kun laulurastas lauloi suloisesti kaukana Punkaharjulla!
Noista tyhmistä ajatuksista — joiksi hän taas heti oli valmis nimittämään niitä — herätti nuoren sankarimme jonkinlainen murina, joka oli olevinaan varoitusmerkki, ja kun hän kääntyi katsomaan taapäin, näki hän ystävänsä korpraali Turkin kyyristyvän pensaan kätköön. Lennart ei vitkastellut, vaan noudatti heti esimerkkiä ja laskeutui pitkäkseen märkään ruohoon, ollen utelias tietämään, mikä niin suuresti oli vetänyt hänen varovaisen kumppaninsa huomion puoleensa.
Kohtapa kuuluikin hevosten juoksua, ja hän näki kolme karjalaista rakuunaa, jotka ajoivat neliä pitkin tietä etelään päin. Itsessään ei siinä ollut mitään erinomaista, sillä vaikka Punkaharju olikin venäläisten aluetta, tiesi Lennart paroni Hastfehrin, joka piiritti Savonlinnaa, lähettäneen etuvartijoita aina Punkasalmelle, harjun eteläpäähän saakka, ja sieltä oli rakuunat luultavasti lähetetty tarkastusmatkalle. Mutta heillä oli niin kiire ja he puhuivat niin kiivaasti ohitse ratsastaessaan, että näytti kuin olisi ollut jotakin tärkeää tekeillä tai kuin he olisivat olleet ajamassa takaa jotakin heiltä pakoon päässyttä saalista. Ainoa, mitä Lennart saattoi erottaa heidän puheestaan, oli Sharp-nimi, joka suomalaisen suusta kuului Sarppi.
Sen nimen hän oli kuullut ennenkin, mutta missä? Eiköhän sen luutnantin nimi ollut Sharp, joka usein oli käynyt hänen veljensä Detlofin luona ja silloin ilmestynyt ja hävinnyt tavalla, joka ei oikein ollut rehellisen Lennartin mieleen?
Rakuunat olivat silmänräpäyksessä ohitse, ja Lennart aikoi juuri nousta matkaa jatkaakseen, kun hän kuuli hiljaista kahinaa polun vierestä, joka vähän matkan päässä siitä vei järven rantaan. Hän jäi sentähden paikoilleen, luullen ehkä ketun siellä väijyskelevän jotakin puoliunista naarasmetsoa.
Ketun otaksutun, ruskean kuonon sijasta tulikin pensaista näkyviin miehen pää, varovaisesti ympärilleen katsellen, ja mies, luullen vaaran olevan ohitse, ryömi aivan hiljaa tien yli ja pyrki vastakkaiselle rannalle.
Se oli Lennartin mielestä epäilyttävää. Jos mies on oikeilla asioilla, miksi hän menee rakuunoita piiloon? Miksi hän kulkee tien poikki hiipien ikäänkuin hänellä olisi paha omatunto? Ja mistä ratsastajat puhuivat vastoin hiljaista tapaansa, niin innokkaasti ohi ajaessaan?
Ennenkuin nuo ajatukset vielä oikein olivat ehtineet selvitä Lennartin päässä, hyppäsi hän pystyyn, harppasi muutamia aimo askelia ja iski kuin haukka tuon hiipivän yökulkijan niskaan. Mutta mies, ollen paljoa pitempi ja voimakkaampi hätyyttäjäänsä, ei antautunutkaan ensi iskulla, vaan ponnisti vastaan ja koetti päästä irti.
— Antaudu, taikka syöksen säiläni lävitsesi! huusi nuorukainen painiskellen kaikin voimin väkevämpää vastustajaansa vastaan.
Vastauksen asemasta mies tempasi irti vasemman kätensä, vetäisi esiin pistoolin ja laukaisi sen Lennartin päätä kohden. Onneksi oli sankkiruuti kostunut yökasteesta: pistooli ei syttynyt.
Lennart väänsi aseen miehen kädestä, mutta koetti turhaan saada heitetyksi häntä maahan, kun kelpo Turkkimme, joka sillä aikaa ensin oli miettinyt asiaa ja lähtenyt sitten verkalleen liikkeelle mennäkseen avuksi nuorelle herrallensa, jo vähitellen läheni taistelupaikkaa.
Huomatessaan tuon voimanlisäyksen yökulkija näki parhaaksi luopua vastarinnasta.
— Millä oikeudella — sanoi hän äänellä, joka ei aivan soveltunut yksinkertaiseen talonpoikaisnuttuun puetulle miehelle — millä oikeudella karkaatte minun kimppuuni kuin maantierosvot? Tiedättekö, lurjus, että siitä voitte menettää päänne?
— Sitten vastaan sinulle, kun ensin sanot, kuka olet ja miksi äsken hiivit rakuunoita piiloon, vastasi Lennart kopeasti.
— Minä olen sotakomisarius Wallon. Olen ollut venäläisellä alueella omia yksityisiä asioitani toimittamassa ja menin rakuunoita kätköön, kun luulin heitä kasakoiksi, vastasi mies. Antakaa nyt minun mennä, taikka saatan asian paroni Hastfehrin tietoon ja ammutan teidät sotarosvoina.
— Vai niin, vai olet sinä sotakomisarius Wallon. Mutta minä satun tuntemaan hänet hieman paremmin kuin sinä, eikä sinulla näy vasemmalla ohimolla hevosenkengän arpea, kuten hänellä on. Sanonko minä, kuka sinä olet? Sinä olet kenraali Sprengtportenin lähettiläs, luutnantti Sharp, ja sinä olet livahtanut etuvartijaimme sivu tuomaan salaisesti kapinaa leiriimme. Pois miekkasi, mies, ja antaudu estelemättä tarkastettavaksi, muuten saat selkääsi, niin luutnantti kuin oletkin!
— Malttakaapas, ettekö ole kersantti Croneld, Savon jääkäreitä? alkoi vanki nyt paljon lauhkeammalla äänellä, katseltuaan vastustajaansa yön epäselvässä puolihämyssä.
— Niin on nimeni, enkä sitä häpeä, vastasi nuorukainen.
— Ettekö olisi niin hyvä ja lähettäisi tuota miestä muutaman askeleen päähän, jottei hän kuulisi puhettamme?
— Mene, Turkki! Kymmenen askelta. Ota tämä tussarini, ja jos vankimme koettaa paeta, niin ammu hänet heti paikalla!
— Hyvä herra Croneld — sanoi nyt vanki vapaasti, samalla luopuen kaikista kokeista saada enää vastustajaansa petetyksi — mieleni on paha, että niin suotta vaivaamme toisiamme, kun meidän kuitenkin pitäisi ymmärtää toisiamme kylliksi. Olette arvannut oikein, minä olen luutnantti Sharp, ja muistan nyt, että olemme usein nähneet toisemme kelpo veljenne, kapteeni Detlof Croneldin luona. Voin sanoa teille terveisiä Rautasaaresta teidän isältänne, kunnon mieheltä, ja teidän rakastettavalta äidiltänne, joka on sukkelin ja ymmärtäväisin kaikista Savon naisista, mitä tunnen. Tulen juuri sieltä toimittamasta pieniä asioitamme, kuten tiedätte, ja olin vähällä joutua noiden rakuunahölmöjen käsiin, he kun saivat vihiä retkistäni Sivertin neidiltä Otavassa; hän näki minut sattumalta illalla ollessaan poimimassa mustikoita metsässä. Mikä perhana satuttikin juuri silloin ruotsalaisen joukon Otavaan muonan hakuun. Mutta nyt, kun tunnemme toisemme, tahtonette ehkä viedä terveiseni äidillenne, ja minä taas puolestani ilmoitan veljellenne, että olette onnellisesti päässyt vihollisen alueen läpi. Jääkää hyvästi, kunnon herra Croneld; toivon teille onnellista matkan jatkoa ja onnellista sodankäyntiä — toisin sanoen rauhaa ja ystävyyttä, ymmärrättekö? Hyvästi, nuori ystäväni!
— Ei, olkaa hyvä ja viipykää vielä hiukkasen! virkahti Lennart, jonka päässä risteili kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. — Jos luulette minun tai jonkun muun minun suvustani antautuvan petollisiin vehkeisiinne, niin valehtelette kuin roisto, tai sitten petytte kuin narri, ja sen olen valmis todistamaan teille miekka kädessä. Isäni, sanotte te. Ikäänkuin en tuntisi omaa isääni! Ja äitipuoleni? Vastatkaa, minä tahdon tietää, mitä varten hiiviskelette täällä varkaan tavoin ja mitä teillä on ollut tekemistä meillä Rautasaaressa.
— Olkaahan hyvä ja punnitkaa sananne vähän tarkemmin, herra Croneld. Eihän voi olla mahdollista, että nuori mies; joka kuuluu isänmaallisista mielipiteistään tunnettuun sukuun, olisi itsevaltiaan palveluksessa maansa oikeaa etua vastaan. Tahdotteko tietää, mitä varten olen käynyt Rautasaaressa? Varsin mielelläni, kas tässä. Tämä kirje kenraali Sprengtportenille — tunnettehan, toivon minä, kenen käsialaa päällekirjoitus on?
— Suuri Jumala — äitipuoleni kirjoitusta!
— Aivan oikein. Ja nyt toivon, ettei mikään enää estä meitä eroamasta ystävinä.
— Antakaa tänne se kirje!
— Laskette leikkiä, herra Croneld! Mitä ajattelisi silloin äitinne minusta ja — teistä?
— Kurja kavaltaja, kirje tänne, taikka isken sinut paikalla palasiksi!
— Oletteko aivan järjiltänne? Mitä tämä merkitsee?
— Ei sanaakaan enää! Turkki, tähtää konnaa, hän häpäisee nimeämme!
Turkki ojensi tyynesti pyssynsä vankia kohden, joka alkoi huomata, että nuorukaisella oli tosi mielessä.
— Te olette ymmärtämätön poikanulikka, jonka tarvitsisi saada vitsaa äidiltään! huudahti luutnantti vihan vimmassa, viskasi kirjeen kädestänsä ja käytti hyväkseen tilaisuutta kiiruhtaakseen niin nopeasti kuin taisi alas järven rantaan.