4. RAUTASAARI.
Sillä valtioviisaudella, joka kasvoi eurooppalaisesta tasapainojärjestelmästä ja kävi kansallisuuksien aikakauden edellä, oh melkein samanlainen käsitys maantieteestä kuin Tyhmeliini vainajalla virroista ja suurista kaupungeista. Herroilla oli edessään paperi, jota sanottiin maan kartaksi, ja siihen paperiin piirrettiin viivoja, joita nimitettiin rajoiksi. Jos sopi seurata niitä harakanjälkiä, joita luonto itse oli tuhrinut kartalle, sitä parempi, säästyihän silloin vaiva piirustaa uusia; jollei se käynyt laatuun, vedettiin lyijykynällä viivoja milloin minnekin jokseenkin samaan tapaan kuin nälkäiset lapset innoissaan piirtävät lusikalla rajoja viilipyttyyn, ja siinä luultiin olevan kylliksi: valtakunnan muoto on valmis. Pääasiana oli piirtää itselleen viilipytystä niin suuri osa kuin mahdollista. Miten se tyydytti luonnon suurta ryhmittämistaitoa, miten kansojen hilpeätä myötämielisyyttä ja uppiniskaisia mielihaluja, siitä ei herrojen lyijykynä suurestikaan huolehtinut; se sijoitteli jokaisessa rauhanteossa kansoja ja maita miten milloinkin sattui.
Suunnilleen samalla tavoin oli piirretty 1743:n vuoden raja Savossa. Luonnosta, kansasta ja järjestä välittämättä kävi lyijykynän piirto melkein suorana viivana poikki maiden ja järvien, jakoi pitäjät, kylät ja tilukset, meni pihojen ja huoneiden halki, niin etteivät muutamat ensi alussa tietäneet, mihin valtakuntaan he kuuluivat; teki toisesta veljeksestä Venäjän, toisesta Ruotsin alamaisen, erotti isät pojistansa, äidit lapsistaan, saattoi heidät eri virkamiesten, tullien ja lainsääntöjen alaisiksi, ja vaati vielä — nyt, kun sota oli syttynyt — viattoman luontevasti, että osan tuosta siten kahtia jaetusta kansasta ja siten lohkaistusta maasta piti olla ystävän, toisen taas vihollisen aluetta.
Ehkei katsottu maksavan vaivaa tuhlata järkeä ja kohtuutta rajaan, jota ei kukaan uskonut pitkäaikaiseksi. Sellaisen Itä-Suomen sisäsaariston sydämeen tunkeutuneen kiilan täytyi enemmin tai myöhemmin lohkaista maa Ruotsista, tai sen täytyi itsestään luisua pois. Siitä olivatkin rajanaapurit viidenviidettä vuoden selkkausten jälkeen aivan vakuutettuja 1788:n vuoden sodan alkaessa; kysymys oli vain siitä, mille puolelle nyt oli kallistuminen. Toisten mielestä lännen, toisten idän puolelle. Oli myöskin muutamia, jotka odottivat Suomen itsenäisyyttä, mutta niitä oli vähän.
Sen puolueen sieluna, sinä, joka yksin hallitsi sen sekaisia säikeitä, oli, kuten tiedetään, tuo urhea, nerokas karkuri, paroni Yrjö Maunu Sprengtporten, jonka kunnianhimo rohkeni tähtäillä kruunujakin ja joka nyt, vuonna 1788, taisteli isänmaataan vastaan. Hän se loppiaisena vuonna 1784 tarjosi Södermanlannin herttualle Kaarlelle Suomen ruhtinaskruunua — hän se vuodesta 1786 alkaen oli alinomaa vehkeillyt tuon asian eduksi ja koettanut saada Venäjän keisarinnaa ja Suomen aatelistoa siihen suostumaan — hän se 1788 luuli hedelmää kyllin kypsäksi puusta putoamaan — hän se nyt antoi Kaarle herttuan hylkäämän kruunun välkkyä Itä-Götanmaan herttuan, heikon Fredrikin silmissä. Hänen salavehkeensä olivat sitä vaarallisempia, kun hänellä juuri rajamaakunnassa Savossa — ja vielä lisäksi Suomen armeijan päälliköissä — oli lukuisimmat ja uskollisimmat ystävänsä. Sinnehän hän Raahelinnaan, Ristiinan pitäjään, perusti Suomen ensimmäisen sotakoulun, josta hän sitten kasvatti Haapaniemen sotakoulun niinkuin nuoren metsän yhdestä hongan siemenestä. Useimmat hänen oppilaistansa olivat hänelle sokeasti uskollisia; ja vaikka ainoastaan harvat tunsivat hänen tuumansa, oli varsin monella samat mielipiteet kuin hänelläkin. Kun Sprengtporten lisäksi tunsi Savossa miltei joka puron, joka polun, joka talonpojan, niin voidaan aavistaa, miten vaarallinen sellainen mies oli semmoisella seudulla ja semmoiseen aikaan.
Eräs niistä, jotka eivät kuuluneet Sprengtportenin kannattajiin, oli vanha majuri Detlof Croneld, Rautasaaren omistaja. Oliko majuri Croneldin mieltymys peräisin aina Narvan ajoilta, missä hänen isoisänsä kaatui, vai Lappeenrannasta, jossa hän itse oli vuodattanut vertansa kuninkaan ja maansa puolesta, vai tuosta vuoden 1752 muistettavasta päivästä, jolloin hän sai kunnian seurata kuningas Adolf Fredrikiä, kun hänen korkeutensa matkusti Suomessa, sekä pysäyttää hevoset, jotka vauhkoutuneina syöksyivät alamäkeä kuninkaan vaunuja vetäen — mistä alamaisesta miehentyöstä hän sai kullatun nuuskarasian siksi kymmenen vuoden ajaksi, jonka hän vielä odotti viipyvää kapteenin valtakirjaa — vai lopuksi siitä, että hän vilpittömästi ihaili Preussin kuningasta Fredrik II:ta, jota vastaan hänellä oli ollut kunnia taistella Pommerin perunasodassa — saman tekevää, vanhalla majurilla oli ominaisuus, joka oli jokseenkin harvinainen niinä aikoina — hän oli läpeensä kuningasmielinen. Hänen valtiollinen uskontunnustuksensa kuului lyhyesti, että kuningas on luotu käskemään, kansa tottelemaan, ja "se oli tuuri", kuten hän voimakkaaseen, vaikkei juuri hienoon tapaansa sanoi. Yhtä lyhyt oli hänen sotakatkismuksensa, josta helposti tunnettiin kuuluisa preussilainen esikuva, ja joka kuului miltei näin: "huuti, mies, ole viisastelematta!" Niistä molemmista ohjeista tuli hän luonnollisesti kolmanteen, joka koski hänen perhe-elämäänsä, lapsia ja palvelusväkeä, ja oli lyhyt suomalainen sananlasku: "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee!"
Mutta valitettavasti sai majuri Croneld läheisimpiin omaisiinsa sovittaa toisen suomalaisen sananlaskun totuuden: "ei kannettu vesi kaivossa pysy". Ei siinä kyllin, että hänen vanhan sukunsa vanhemmasta jälkeläisestä, Detlof pojasta, jota kasvatettiin Raahelinnassa siihen aikaan, jolloin Sprengtportenia vielä mainittiin kuninkaan oikeaksi kädeksi, ei ollut mitään tyydytystä eikä kunniaa isän kuninkaallisille mielipiteille; oikullinen kohtalo oli katsonut hyväksi asettaa vielä ankaramman vitsauksen harmaantuneen kuningasmielisen omalle päänaluiselle, ja sinä oli hänen toinen puolisonsa, eräs neiti Ziedler Viipurista, johon ukko pahaksi onneksi vielä vanhoilla päivillänsä oli sattunut ihastumaan. Tuttavuus oli alkanut Kustaa III:n käydessä kohtaamassa keisarinna Katarinaa Haminassa, jonne majuri Croneld, silloin vielä harmaapäisenä kapteenina, oli seurannut kuninkaallista herraansa jonkinlaisena alitallimestarina tai kuninkaallisen kuormaston johtajana. Itäpuolella rajaa oli kaikki siihen aikaan pelkkää päivänpaistetta, ja kun Kustaa III kävi kohteliaasti kunniatervehdyksellä keisarillisen naapurinsa luona, ei hänen uskollinen alamaisensa ollenkaan epäillyt seurata niin ylhäistä esimerkkiä ja käydä miellyttelemässä erästä neitiä keisarinnan seurueesta. Pahat kielet hokivat tuon yhdistelmän olleen eräistä valtiollisista syistä jo edeltäkäsin määrätyn sallimuksen kirjassa, tai toisin sanoen keisarinnan salaneuvostossa; toiset taas pitivät aivan luonnollisena asiana, että köyhä neiti, joka kenties oli nähnyt toisten toiveittensa haihtuvan tyhjiin, käytti omin neuvoin oveluuttaan, onnistuen saamaan pauloihinsa leskimiehen, jota silloin vielä pidettiin arvokkaan tilan omistajana. Varmaa on vain, että tuo kaunis vihollinen valloitti majuri Croneldin vanhat varustukset väkirynnäköllä, ennenkuin suojelusväki ehti laukaista ainoatakaan kanuunaa, sekä että erokirja ja majuriksi nimitys tulivat muutamien viikkojen kuluttua, minkä jälkeen nuori pariskunta muutti Rautasaareen maaseudun rauhaan.
Lukija lienee jo aavistanut, ettei se rauha ollut kovinkaan pitkäaikainen, ja viime vuosina tekivät vielä taloudelliset selkkaukset tuon kunnon kuningasmielisen luonteen entistään äreämmäksi. Pieni sulatusuuni, jonka hän oli laatinut järven rautamalmista nimensä saaneen kartanonsa läheisyyteen, ei enää oikein ottanut kannattaakseen. Järvimalmi alkoi loppua, suomalmi oli huonoa, sulatusmestari sattui olemaan viekas veijari ja karkasi rajan toiselle puolelle vieden koko tehtaan kassan mukanaan. Seurauksena oli, että rautaharkot, joita majuri sai uunistaan, tuskin painoivat enempää kuin se hopea, minkä hän niihin oli menettänyt. Pienet tilukset joutuivat velkamiesten käsiin, kantatalo kiinnitettiin melkoisen suuresta velasta, ja majuri itse muuttui vuosi vuodelta yhä enemmän rasvaamattoman oven kaltaiseksi, joka narisee saranoillaan, käänsipä sitä mihin päin hyvänsä.
Jos nuo ruostuneet saranat olisivat saaneet narista rauhassa, olisi niillä kuitenkin ollut jotakin tekemistä; mutta uusi majuritar oli käynyt liian korkeaa koulua voidakseen olla koettamatta hallita keisarinnana Rautasaaressa. Tapahtuipa, että pääsääntö "ole viisastelematta" kohdistettiin, ellei sanoissa, niin ainakin käytännössä, itse majuriin, ja se aika oli kovan koetuksen aika vanhalle emännöitsijälle ja korpraali Turkille, jotka oman osansa lisäksi saivat kärsiä vielä senkin osan saranoiden narinasta, mikä luonnon järjestyksen mukaisesti olisi ollut tuleva majurin toiselle itselle, keisarinnalle, joksi seudun herrat uutta Croneldin rouvaa pilkaten nimittivät.
Majuri, hänen talonsa ja hänen alustalaisensa, kaikki olivat siitä lähtien tuon rajattoman vallan kuuliaisia käskyläisiä. Rautasaaren keisarinna rakasti komeutta ja huveja: hän piti mielellään pientä hovia, jota varten hän kokosi ympärilleen aatelis- ja virkamiehiä rajan molemmilta puolin. Huvitilaisuuksia oli toinen toisensa jälkeen: rekiretkiä, tanssiaisia ja naamiohuveja talvisin, venematkoja, ratsastus- ja metsästysretkiä kesäisin. Vaatimattomaan asuinrakennukseen rakennettiin uusi sali lisäksi; vähäpätöinen, pihlajia ja karviaismarjapensaita kasvava puutarha kaunistettiin huvihuoneilla ja lehtimajoilla; järven rannalle tehtiin korkea huviparveke, jonka lippu näkyi kauas rajan toiselle puolen, ja sen lipun liehunta oli aina venäjänpuoleisille naapureille kutsuntamerkkinä joihinkin uusiin loistoisassa Rautasaaressa vietettäviin kemuihin.
Kaikkeen tähän täytyi vanhan itsevaltiaan alistua. Hänen omat mielilauseensa kohdistuivat käyttäjäänsä, ne vähäiset kokeet, mitä hän teki riistääkseen ikeen niskoiltansa, raukesivat tyhjiin tuon etevämmyyttä ilmaisevan hymyilyn edessä, jota hän heikkoudessaan yhtä paljon rakasti kuin pelkäsikin. Hän oli tuommoinen laudan nurkkaan asetettu shakkipelin kuningas, joka tuskin uskaltaa liikkua askelta kerrallansa, vaikka kuningatar samalla lentelee kuin kenraali ympäri kenttää.
Sattuipa, että shakkikuningas tunsi itsensä voimattomaksi sekä rahojensa että sydämensä puolesta. Silloin oli aina ennen hänen laudallansa "juoksija", joka reippailla hyppäyksillään saattoi hänen mustan mielensä kirkastumaan ja loi nuoruuden ja tulevaisuuden päivänpaistetta hänen synkkään vanhuuteensa. Kartanon koirasta ja kissasta alkaen läpi koko arvoasteikon aina isäntään itseensä saakka oli talon nuorempi poika, tuo reipas, ujostelematon ja kauttaaltaan rehellinen Lennart, jokaisen Rautasaaressa elävän olennon lemmikki ja toivo niinä tukalina aikoina — kaikkien muiden paitsi emintimän, jonka terävä silmä oli heti keksinyt hänet vaarallisimmaksi kilpailijakseen ja siksi ainoaksi, joka uskaltaa noudattaa muuta kuin hänen tahtoansa. Mutta ollen liian viisas näyttämään kellekään, miten suureksi haitaksi poika on hänelle, oli hän toimittanut niin, että Lennart lähetettiin vanhemman veljensä luokse Viaporiin oppimaan sotapalvelusta, ja se oli majurin ja muidenkin mielestä luonnollisin asia maailmassa. Lennart oli kuin olikin poissa ja hänen täytyi pysyä poissa, niin oli säädetty rajattoman valtiattaren salaneuvostossa. Kaikkivoipa hallitsijatar sai vapaasti käännellä talon mullin mallin, eikä nyt enää ollut edes korpraali Turkinkaan leveä selkä ottamassa vastaan kaikkia majurin äkäisen luonteen hyväilyjä, jotka sentähden yksinomaan tulivat emännöitsijän, renkien, hevosten ja talon koiran, Mustin osaksi, joka viimeksi mainittu oli, jos sitä olla voi, vielä murisevampi olento kuin isäntä itse.
Asiain ollessa melkein tällä kannalla sattui eräs tapaus, joka samalla kevensi vanhan majurin sydäntä ja tuotti hänelle uuden surun hänen harmaata päätään ennestään painostavien monien huolten lisäksi.
Eräänä lämpimänä kesäaamuna seisoi majuri Croneld paitahihasillaan niityllä vähän matkan päässä kartanosta ja komenteli heinäväkipataljoonaansa täyteen toimeen. Kesätakkinsa hän oli ripustanut aidalle, kuluneen sahviaanikukkaron viereen, joka sisälsi päivän tarvemäärän omatekoista virginiläistupakkaa; omin käsin hän oli sitä istuttanut puutarhansa nurkkaukseen, omin käsin kastellut, koonnut, kuivannut ja leikannut, eikä hän sentähden koskaan unohtanutkaan tarjota vanhoille ystävilleen tuota mainiota tavaraa erinomaisena herkkuna. Näiden isännän kapineiden vieressä lojui Musti mukavasti pitkänään pehmeällä pientareella auringonpaisteessa ja uneksi varmaan voitokkaista kahakoista kylän koiria vastaan, sillä vähän väliä kuului se ärähtelevän omituisella tavalla, joka ei suinkaan ilmaissut sävyisää mielenlaatua.
Kulunut, alkujaan valkoinen lakkireuhka päässä, lyhyt piippunysä suussa ja hopeapäinen espanjanruokokeppi kädessä, käveli majuri niityllä, kaiveli heiniä tutkistellen, ovatko ne kuivia, ja vilkaisi silloin tällöin epäluuloisesti muutamiin harmaihin pikku pilviin, jotka kohosivat taivaan rannalle ikäänkuin armeijan etujoukot, ennustaen vihollisen olevan tulossa riistämään häneltä päivän työn hedelmät. Noitten tutkimusten tulokset panivat vihdoin sekä isännän että kepin sellaiseen liikkeeseen, että pelkäsi siitä tulevan tuntuvia seurauksia parille nuorelle lähellä olevalle rengille.
— Seisotko sinä siinä laiskana töllistelemässä, senkin pakkastiainen! ärjäisi majuri heristäen kepillään. — Ja sinä siellä, Luoman Simo, etkö saa käsivarsiasi liikkumaan, niittymato? Luuletko, että minä aion syöttää teitä kuin torpan vasikoita?… No sekin vielä! Nyt taittoi Maija ihan uuden haravan! Seiso nyt siinä ja päivittele! Luuletko sinä, sirisevä sirkka, haravoivasi kiviä äitisi saunan kiukaaseen?… P——le vieköön sellaiset nahjukset, nyt ne kuhnivat siellä koko aamun eivätkä saa latoa puolilleenkaan, ennenkuin pilvistä pirahtaa ja kastelee ne kelvottomat märiksi kuin uitetut kissat!… Laita luusi ladolle, Laukku-Matti, taikka syö sinut ryssä kuin keitetyn muikun, senkin vetelys!… Vai niin, aiotteko haravoida ummehtuneet heinät latoon mätänemään kuin nauriin naatit? Syökää itse ne suuhunne, mullikat, niin saatte tietää miltä ne maistuvat!
Torppari, joka oli viemäisillään pois heiniä, uskalsi lakki kädessä nöyrästi huomauttaa majurin äsken juuri käskeneen kiiruhtaa sateen tähden.
— Viisasteletko, mies? kysyi majuri niin hirvittävän näköisenä, että savolainen, joka mieluummin olisi katsellut kasakan silmän muljauksia, masentui täydelleen ja pyysi anteeksi käsittämätöntä tyhmyyttänsä.
Ehkäpä ei jokainen olisi antanut perään hänen sijassansa, sillä savolainen on sävyisyydessä pohjalaisen ja hämäläisen keskivälillä, joista edellinen on suomalaisista tuimin ja jälkimmäinen myöntyväisin korkeita herroja kohtaan. Herraskartanot ovat siitä omituisia, että ne tekevät väen nöyräksi, ja siinä suhteessa tahtoi Sprengtporten tehdä kaikki suomalaiset hämäläisiksi.
Jonkin verran lauhdutettuaan kiukkuista luonnettaan hyvin ymmärrettävällä, joskaan ei juuri hienolla tavalla — joka muuten oli hyvinkin tavallista vanhanaikaisen metsäaateliston keskuudessa — ja annettuaan pontta käskyilleen majuri jatkoi tyytyväisenä kävelyään, kun hän ihmeeksensä huomasi, että kaksi talon parasta miestä oli poissa tuosta kiireisestä työstä.
— Onko kukaan nähnyt Tikkiä ja Turtiaa? huusi hän äänellä, jonka tutusta jylinästä koira aidan vieressä heräsi ja syöksähti pystyyn, luullen sodan syttyneen.
— On — vastasi torppari lakki kourassa — armollinen rouva on käskenyt heidän odottaa laiturilla valmiina soutamaan häntä järvelle.
Ukkosen jyrinä jäi tulematta. Majuri maiskautti piippuaan, pyörähti pikisaumaisilla koroillaan eikä vastannut sanaakaan.
— Mutta Kaisaa ei näy; nyt kuhnustelee se vanha sammakko taas eikä tuo kaljaa! mutisi hän.
Emännöitsijä oli saanut käskyn tuoda hänelle, aina hänen palatessaan niityltä, raitista kaljaa suoraan kellarista.
— Armollinen rouva on käskenyt Kaisaa paistamaan lihapalleroita ja varaamaan ison korillisen ruokaa; hänen armonsa ottaa ne mukaansa järvelle, vastasi eräs piioista, samalla asettuen jonkinlaiseen rintamaan, kuten häntä oli opetettu.
Majuri oli vaiti. Lihapallerot olivat hänen mieliruokaansa, mutta niitä ei hän ollut nähnyt moneen viikkoon.
— Mistä Kaisa saa tuoretta lihaa nyt mätäkuussa? kysyi hän koputellen piippuaan kiveen.
— Armollinen rouva käski eilisiltana teurastaa Kimmon, vastasi piika valmiina lähtemään käpälämäkeen, jos tarvis tulisi, sillä kaikki tiesivät, että Kimmo, muhkea, nuori, puolalaisrotuinen härkä, oli koko karjan kunnia ja majurin erikoinen lemmikki, jolle hän itse omin käsin syötti tavan takaa suolaisia muikkuja.
Mutta majuri ei vieläkään hiiskunut halaistua sanaa. Hän pyyhki vain hikeä otsaltaan ja koputti koputtamistaan pientä merenvahapiippuaan kiveä vasten, kunnes piippu halkesi.
— No tuhat tulimmaista, nyt ne särkivät piippunikin! ärjäisi hän joka sana myrskynpuuskana pauhaten. — Missä on isäntärenki? Enkö ole sanonut sinulle, sinä laiska kaakki, että kivet on korjattava pois niityltä? Aiotko iskeä tulta viikatteilla, sinä nelijalkainen joulupukki? Vai aiotko lannoituttaa niittyä kivenmukuloilla, hä? Mimmoista lemmon väkeä minulla on, tuhat p——lettä? Torakoita te olette, jotka syötte maat ja mannut, järjettömiä eläimiä, joita olisi syötettävä appeella kytkyessä! Viisasteletko, mies?
Rengin viisasteleminen oli siinä, että hän mielipahoissaan kynsi korvansa taustaa, mutta majuri tarvitsi aihetta jatkaakseen.
— Kyllä minä, p——le vieköön, opetan sinua viisastelemaan! lisäsi hän ja nosti keppiään sellaiseen asentoon, että siitä epäilemättä olisi jäänyt merkkejä viattoman palvelijan selkään, ellei pelastava haltija olisi tullut juuri oikeaan aikaan säästämään renkiä selkäsaunasta ja isäntää vääryydenteon häpeästä.
Pelastaja, pieni kersantti, joka tuli talosta päin ja veräjän kautta kiertämättä hyppäsi suorinta tietä aidan yli, ei ollut kukaan muu kuin Lennart Croneld. Tomuisena ja hikisenä hän lensi heti isänsä kaulaan.
Uhkaava keppi putosi majurin kädestä; ukkospilvi purkautui vihmasateeseen, joka alkoi pisaroida vanhan soturin tuuheista silmäripsistä.
— Ja sinä olet kersantti, poikaseni! olivat ensimmäiset sanat, mitkä majuri sai huuliltansa. — Jumala siunatkoon sinua, poika; sinähän olet kuin isäsi itse viisikymmentä vuotta sitten!
Vanhat ja sammaltuneet kannotkin versovat toisinaan päivän paisteessa ja kesän kasteessa vihreitä oksia. Kovan, ryhmyisen kallionkin halkeamassa saattaa olla vettä, joka kastelee kedon kukkasia. Vanhan, ankaran kurittajan, Rautasaaren isännänkin arpisessa rinnassa oli hellä kieli. Kun se väräjöi, putosi keppi hänen kädestään, valahti kyynel hänen silmästään, kanto viheriöi, lähde pulppusi kalliosta, ja äreä, itsepäinen yksinvaltias muuttui ihmiseksi, helläksi ja hiljaiseksi, kävi nuoreksi uudestaan nähdessään oman nuoruutensa heijastuksen.
Mutta ennen ensi tervehdyksen lausumista, ennen ensi syleilyn jäähtymistä ja ennenkuin isä vielä ehti päästä moniin kyselyihinsä, astui kersantti Lennart äkkiä pari askelta taaksepäin, ojentautui ja asettui sotilaan tapaan jäykkään rintamaan, käsi oikealla ohimolla, ja ilmoitti järkähtämättömän totisena seuraavan sanoman:
— Kuninkaallinen majesteetti on käskenyt tervehtiä majuri Croneldia. Majesteetti on suvainnut sanoa herra majuria kelpo mieheksi ja käskenyt herra majuria pitämään silmällä rajaa sodan aikana.
— Sanoiko hän todella niin? Sanoiko hän niin, meidän armollinen kuninkaamme? Jumala häntä siunatkoon, hän muistaa vielä minua, vanhaa, tyhjäksi ammuttua latingin kuorta, tällaista rähjää! Ja sinua myöskin, poika … sinua myöskin! Noin sitä tuleekin oikean soturin ilmoittaa kuninkaan käsky. Oletko puhunut hänen kanssaan … minä tarkoitan, oletko saanut armon osoittaa kunnioitustasi hänen korkealle majesteetillensa? Ja mitä hän sanoi sinulle, kerro minulle, poikaseni, mitä hän vielä sanoi?
— Hänen majesteettinsa — jatkoi kersantti muuttamatta kasvojen ilmettä tai asentoa — suvaitsi toisella kertaa sanoa minulle: isäsi on kunnon sotamies, ja minä olen varma, etteivät hänen poikansa ole huonompia.
— Voi sun vietävä, sanoiko hän niin? No niin, siinä ei hän niin väärässä olekaan. Olet siis kaksi kertaa saanut puhua itse kuninkaan kanssa?… Toisin sanoen, olet ollut hänen puheillaan? Mutta kerropas, kuinka sinä, tuommoinen poikanaskali, olet kahdesti saanut kunnian, joka ei minun osakseni, vaikka niskojani jo painaa seitsemänkymmentä vuotta, ole tullut muuta kuin kahdesti … ensimmäisen kerran silloin, kun sain armon pysäyttää kuningasvainajan hevoset Liperin mäissä, ja toisen kerran Haminassa, kun meidän nykyinen hallitsijamme suvaitsi sanoa minulle: kapteeni Croneld, teidän savolaiset raudikkonnehan ravaavat kuin puoliarabialaiset!… Mutta sen kerron sinulle toiste.
— Eläköön kuningas! Eläköön majuri Croneld! huusi pieni kersantti lakkiaan heiluttaen ja heittäytyi uudelleen isänsä syliin.
Majurin puoleksi kovettunut sydän suli kuin vaha. Hän oli imenyt tuon kuninkaan tervehdyksen niinkuin janoinen pelto mätäkuulla imee aamusateen — hän oli syleillyt rakkainta lastaan kuin vanha, pörröinen karhu puristelee kauan kadoksissa ollutta poikastaan — ja nyt hän kaipasi saada jakaa muille iloaan, niinkuin hänellä äsken oli ollut tarve jakaa heille kiukkuansa.
— Kuules Maija, senkin sylikoira! huusi hän. Juokse paikalla kotiin ja sano Kaisalle, että hän valmistaa väelle ylimääräisen kestityksen, kun heinät on korjattu. No tervehtikäähän toki kersantti Croneldia, te määkivät lampaat! Ettekö näe, että Lennart on tullut tervehtimään meitä? Oma mainio poikani, huomaatteko sen, te tolvanat! Lyön vetoa, ettei kukaan teistä tunne häntä kuninkaan uudessa takissa. Nähkääs, hän on Savon jääkärijoukon kersantti, tietäkää se; sepä on toista kuin loikoa täällä tyhmistymässä jauhopuurosta ja piimänherasta!
Palvelustyttö seisoi vielä pää kallellaan katsoa töllistellen äsken tullutta nuorta herraa.
— Mene ja laita luusi sukkelaan! Mitä siinä töllistelet? tiuskaisi isäntä.
— Kaisalla ei ole aikaa. Armollinen rouva tarvitsee häntä ruoan laittamiseen venematkaa varten.
— Mutta kun majuritar lähtee yksin, mihin tarvitsee hän niin paljon ruokaa? kysyi isäntä koko joukon sävyisämmin.
— En tiedä, vastasi tyttö, mutta Kaisaa on käsketty varustamaan koriin ravintoa kahdellekymmenelle hengelle.
— Olutta myöskin?
— Olutta ja viiniä.
— No piru vieköön!
Mutta ikäänkuin hämillään tuosta ajattelemattomasta huudahduksestaan majuri kiiruhti käskemään viinaa väelle päivälliseksi. Tyttö aikoi lähteä.
— Odotapas vähän. Mihin majuritar lähtee? kysyi Lennart, tuntien jotakin polttavaa sydämessään.
— En tiedä, mutta Tikki arvelee mentävän Patasaloon, vastasi tyttö!
Patasalo oli pieni saari Puruvedessä, noin puolen penikulman päässä
Rautasaaresta.
— Hyvä. Mene ja tee niinkuin majuri käski.
Tyttö meni, vilkaisten kuitenkin taaksensa tiellä.
— Mitä tyhjästä! Äitipuolellasi on omat oikkunsa, jotka eivät koske meitä. Tule, poikaseni, juttelemaan kuninkaasta! virkkoi majuri hiukan hämillään ja koettaen estää poikaa huomaamasta, miten vähän vanhalla isällä enää oli sanomista talossa.
— Suo anteeksi, isä, sanoi nuorukainen vakavasti — jos äitipuoleni aikoo tänään Patasaloon, niin minun luullakseni siitä ei tule mitään.
— Miksi ei?
— Siksi, että minä panen vastaan.
— Sinäkö? huudahti majuri todella kummastuneena.
— Niin, isäni, minä.