1. LITTOWIT.
Onko Suomessa ylimyskuntaa? kysyi hiljakkoin eräs noita käytännöllisiä miehiä, jotka periaatteen kannalta eivät hyväksy minkäänlaisia ennakkoluuloja eivätkä siis myöskään syntyperäennakkoluuloja.
Jos ylimyskunnalla tarkoitetaan sitä, mitä sillä vielä jokin miespolvi sitten tarkoitettiin — tarkoin yhteen liittynyttä vanhaa loistonimistä aatelistoa, joka oli kaikkia säätyjä sivistyneempi, jolla oli melkoiset tilukset, yksinomainen oikeus päästä valtion korkeimpiin virkoihin ja muutenkin suuria etuoikeuksia — silloin täytyy, Suomen ritarihuoneen muurien ulkopuolella, kysyjän tavoin vastata kysymykseen kieltävästi.
Mutta jos sillä tarkoitetaan sellaisia henkilöitä, jotka suurine ja vanhoine nimineen, arvonimineen ja aateliskirjoineen tai ilman niitä, yhteiskunnallisen asemansa, vankan varallisuutensa, vaikutusvoimaisen toimintansa, sivistyksensä, neronsa, etevyytensä ja ennen kaikkea ylevän ajatuskantansa vuoksi ovat kutsutut johonkin tärkeään toimeen, tuohon "parasten vaikutusvaltaan", jota kreikkalainen ylimyskuntaa tarkoittava sana "aristokratia" oikeastaan merkitsee — sanalla sanoen: sellaista aatelistoa, jonka meidän aikamme tunnustaa ja johon kuulumisen valistuneimmat syntyperäiset aateliset pitävät kunnianaan — silloin muuttuu vastaus toisenlaiseksi, silloin on meidänkin maallamme ylimyskuntansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mikään maa, jossa on älykkyyttä ja kykyjä kaikilla aloilla, saata olla sellaista vailla. Sellainen ylimyskunta ei tarvitse mitään kunniakirjoja; se on ilman muuta itseoikeutettu ja sen sukuperä on vanhempi kuin minkään muun: se ulottuu aina yhteiskunnan alkuun asti.
Mutta jos tähän itseoikeutettuun ylemmyyteen, joka ulottuu kaikkiin yhteiskuntakerroksiin, sattumalta yhtyy vielä vanha ja kunnioitettu nimikin, joka sisältää muiston menneiden aikojen urotöistä, ja jos tuon nimen omistaja on kartuttanut isien kunniaa omilla mainioilla töillään isänmaan hyväksi sodassa ja rauhassa, silloin on anteeksiannettavaa, jos hän hiukan pitääkin arvossa tuota nimeään, vaikkapa hänen ylpeytensä joskus kärjistyisi ennakkoluuloksikin. Ajan tapoja hän ei kuitenkaan voi rankaisematta rikkoa. Jos sukuperästä johtuva etuus, jos nimen periminen olisi paljastaan tyhjä harhaluulo, kuten esimerkiksi arvot, arvonimet, kunniamerkit tai muut ihmisten turhamaisuuden keppihevoset, niin ei sitä harhaluuloa tavattaisi, kuten nyt on laita, kaikkina aikoina ja kaikissa kansanluokissa. Halvinkin mökkiläinen on ylpeä siitä, että hän on kunniallisen miehen poika, ja lehtolapsi häpeää puutettaan, johon hän ei ole syypää, sitä, ettei hän elämän mukana ole saanut periä nimeä. Sukuylpeys on silloinkin, kun sitä täytyy ennakkoluuloksi nimittää, jalompi kuin pöyhkeilevä rahaylpeys, virkavaltainen kopeus tai moni muu onnettaren oikullisista antimista ylvästeleminen.
Tämän kertomuksen aikana, 1830-luvun lopulla, istui eversti, paroni Kaarle Sigismund Littow eräänä syysiltana työhuoneessaan Etelä-Suomessa sijaitsevalla Linnaisten säteritilalla — tai Linnaisten kartanossa, kuten sitä tavallisesti nimitettiin — molempien tyttäriensä, Anna ja Ringa Littowin seurassa. Perhe oli äsken juonut teetä suuressa, hiukan aution näköisessä ruokasalissa ja sitten siirtynyt takaisin lämpimämpään ja hupaisempaan työhuoneeseen, viettääkseen tuntikautisen lukemalla ääneen jotakin, kuten oli tapana Linnaisissa silloin, kun ei kukaan vieras ollut suvainnut tehdä sinne puolen penikulman mutkaa valtamaantieltä.
Pöydällä paloi korkeajalustainen lamppu, jonka himmeäksi tahkotun lasikuvun peitti viheriä varjostin, sillä everstin silmät olivat tällä kertaa kipeät; sepä olikin hänen ainoa sairautensa, vaikka hän äskettäin oli täyttänyt kuudennenkymmenennen ikävuotensa. Valo loisti lampusta alas käsinkirjoitetulle kirjalle, jota Anna neiti luki ääneen isälleen ja sisarelleen, mutta muuten oli huoneessa puolihämärä. Läsnäolijoiden kasvonpiirteitä oli sentähden helpompi aavistaa kuin selvästi erottaa. Huoneen yksinkertainen kalustus osoitti, ettei siellä näytty hyväksyvän sitä komeutta, jota maalla asuvat mahtajat tavallisesti tuhlaten käyttivät vierashuoneiksi määrätyn kartanon osan koristamiseen. Everstin hieman jäykkä ryhti, hänen kookas vartalonsa, paljas päälakensa, vieläkin mustat viiksensä ja jonkinlainen lujuus koko hänen olennossaan osoittivat hänen olevan noita eheitä henkilöitä, joista ensi silmäyksellä voi sanoa: tuo mies on sellainen eikä toisenlainen.
Omituinen surullinen ilme kuvastui hänen kauniista, säännöllisistä kasvoistaan hänen istuessaan silmät umpeen painuneina korkeassa, viheriällä loistenahalla päällystetyssä nojatuolissa. Miksei hän tahtonut tai miksei hän rohjennut nauttia isäniloa ja avokatsein silmäillä kahta viehättävää tytärtään, jotka jo kauan, hänen puolisonsa kuolemasta saakka, olivat olleet hänen rakkaimpana katseltavanaan? Nähdessään heidät ja tuntiessaan, miten suuresti hän heitä rakasti — tuntiessaan olevansa syvästi kiitollinen siitä ilosta, jonka Jumala heidän avullaan oli tarjonnut hänelle hänen lähenevän vanhuutensa päiviksi — hän häpesi keksiessään kapinallisessa sydämessään salaisen nurinan: miksei kumpikaan heistä ollut poika? Paljon kauneutta, paljon hyvyyttä, paljon runsasta siunausta oli suotu tälle huoneelle — poikaa vain ei! Ei ainoatakaan poikaa!
Eversti oli omaistensa tuttavallisessa piirissä rikkonut lääkärin määräyksiä, joka oli häneltä hänen silmiensä tähden kokonaan kieltänyt tupakoimisen. Hienon turkkilaisen tupakan keveitä, tuskin huomattavia renkaita siinteli tuon tuostakin lampun valossa, kuitenkaan muodostamatta sellaisia tupruavia savupilviä, joita runoilija sanoo "sulottarien pakenevan". Eversti Littowin omituisuutena oli polttaa paljon, mutta hienosti, ja sellaiset sauhuttavat herrat, etenkin vänrikit ja ylioppilaat, jotka saattoivat vetämällä muutamia ahnaita siemauksia hänen kauniista merenvahapiipuistaan myrkyttää kokonaisen ilmakehän, saivat usein pitää hyvänänsä kyydin "kadettikamariin", siellä — kuten hänen oli tapana jotakuinkin suoraan sanoa — mielinmäärin "toimiakseen nokikolareina".
Sinä hetkenä, jolloin kohotamme esiripun tuota perhekuvaa peittämästä, istui Anna Littow, vanhempi tytär, niin lähellä lamppua, että varjostimen viheriöittämä valo lankesi voimakkaana hänen mustille hiuksilleen, hänen alaspäin luoduille, tummanruskeille silmilleen ja hänen hienoille, älykkäille, kauniinsäännöllisille piirteilleen, jotka nyt tuossa oudossa valaistuksessa näyttivät harvinaisen kalpeilta. Ulkonäöstä päättäen ei hän saattanut olla kahtakymmentä vuotta vanhempi, mutta jonkinlaisesta vakavuudesta, jonkinlaisesta ryhdin ylhäisestä varmuudesta saattoi aavistaa hänessä olevan enemmän seuraelämään tottumusta kuin teeskentelemätöntä luonnollisuutta, enemmän aikaista elon surujen kokemista kuin ensi nuoruuden onnellista huolettomuutta, jolle hetki on elämä.
Kauempana varjossa istui Ringa, nuorempi sisar, Annan täydellinen vastakohta. Runeberg, Cygnaeus tai Stenbäck olisi, jos heistä joku sattumalta olisi joutunut Linnaisiin ja nähnyt Ringa Littowin sisarensa rinnalla, verrannut häntä auringonsäteeseen, joka välkehtii tumman, kultareunaisen iltapilven reunalla — niin valoisa, niin kevyt, niin hetkellinen oli hän, tuo nuori ja hento olento, osaksi nukke, osaksi keijukainen ja hädin tuskin kolmanneksi osaksi vapaasukuinen neiti, joksi ankaran isän tahto, sisaren esimerkki ja geneveläinen kotiopettajatar neiti Triste-Ruban olivat kasvattaneet hänet.
Musta villakoira jalopeuranharjoineen oli laskenut päänsä hänen syliinsä ja katseli häntä viisailla, miettivillä silmillään. Nuori Ringa milloin näpäytteli huvikseen hienoilla sormillaan koiran kuonoa, milloin silitteli hyväillen sen villaista harjaa, milloin taas kuiskasi salaperäisen käskyn sen pitkiin, riippuviin korviin, jolloin koira, iloiten siitä, että sai näyttää palvelemis-intoaan, oli hyppäyksellä toisessa päässä huonetta noutamassa ompelukoria tai nenäliinaa, ja sitten asettui taas entiseen kadehdittavaan paikkaansa, kunnes jotkin uudet ilveet häiritsivät sen lepoa. Lukemista Ringa näytti seuraavan jokseenkin epäiltävän tarkasti.
— Aja nyt toki koira pois! huudahti Anna kärsimättömästi, kun häntä häiritsi villakoiran juokseminen vähäväliä ruudukkaalla matolla. — Ja jos sinun on mahdotonta pysyä vähän aikaa hiljaa, niin sallii isä ehkä sinun mennä ma bonne'n, opettajattaren luo.
Eversti ei kuullut häntä. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa.
— Couche, hiljaa, Mefisto! kuiskasi Ringa neiti, kasvoilla ilme, joka oli olevinaan totinen. Ja Mefisto ryömi tottelevasti hänen tuolinsa alle.
Anna neiti vaikeni hetkeksi.
— Sallitteko minun jatkaa, isä? kysyi hän vähän ääntään koroittaen.
— Mihin jäimmekään? kysyi eversti silmiään avaamatta.
— Siihen paikkaan isoisäni muistiinpanoissa, jossa hän puhuu von-liitteen poistamisesta nimemme edestä.
— Aivan niin, virkkoi eversti jälleen. Isä-vainajallani oli soitannollinen korva ja terävä arvostelukyky. Kun hän sai Kustaa III:lta vapaaherran arvon, tuntui hänestä kankealta ja epäsointuiselta nimittää itseään paroni von Littowiksi, etenkin kun tuo von itsessään on typerää, ellei se merkitse jonkin vapaatilan omistamisoikeutta. Ja siinä olen minä aivan samaa mieltä kuin hänkin. Täytyy olla järkeä niin nimessä kuin ihmisissäkin. Von Littow, ah, sehän on pelkkää tyhjää helinää! Mutta Linnaisten Littow, se on jotakin. Ja sentähden isävainajani pyysi kuninkaalta luvan saada muodostella nimeään.
— Minä luulin kuitenkin, — muistutti Anna neiti — että isäni kunnioitus vanhaa nimeämme ja esi-isäimme muistoa kohtaan…
— Mais si, ma chère, joutavia rakkahani! Oletko ottanut huomioon kaikki nimessämme aikojen kuluessa tapahtuneet muutokset? En puhu pakanallisista esi-isistämme, jotka polvi polvelta olivat liettualaisruhtinasten henkivartijain päällikköinä. Kristitty esi-isämme antoi kastaa itsensä yhdessä suuriruhtinas Jagielin kanssa, jota munkit nimittivät Jagelloksi, ja otti hänestä Jagiel-nimen, lisäämällä siihen kuitenkin tilansa nimen Szistovo, joka tila oli noin sata virstaa nykyisestä Vilnasta. Siis Jagiel Szistovosta, ja se nimi ja arvo oli esi-isillämme kuudessa sotaisessa polvessa aina siihen Jagieliin saakka, joka seurasi Sigismund kuningasta Ruotsiin ja jonka hän nimitti puolalaisen ratsuväkensä päälliköksi. Siihen aikaan ruotsalaiset alkoivat nimittää meitä ensimmäisen isänmaamme mukaan, joten nimenämme oli milloin Lithou, milloin Lithau, milloin Lithow ja latinaksi Lithauensis ja Lithovius. Niistä saattaa vielä Lithovius- ja Lithau-nimiä olla joillakuilla Suomen pappisperheillä, vaikka ne tietysti eivät ole missään tunnetuissa tai tunnustetuissa sukulaisuussuhteissa meihin.
— Näin viime talvena Helsingissä erään Lithau nimisen nuoren miehen, huomautti Anna neiti välinpitämättömyyttä teeskennellen. Ringa neiti nyökäytti hänelle ivallisesti puolihämystä.
— Mutta — jatkoi eversti — sukumme joutui riitaan Sigismundin kanssa ja meni Kustaa II:n Aadolfin palvelukseen sillä ehdolla, ettei sen tarvitsisi taistella Puolaa vastaan. Siitä alkaen oli meillä viidessä kunniakkaassa miespolvessa nimenä Littow, jonka nimisinä juurruimme tänne Suomeen ja liityimme naimisten tietä vanhaan kotimaiseen aatelistoon. Mutta minun herra isoisävainajani Jaakko Littow, joka oli kummallinen ja jota hävetti Lithoviusten, Lithauein ja Littowien välillä oleva nimisukulaisuus, otti nimekseen von Littow koroittaakseen ylhäisyyttämme. Se nimi oli sitten isävainajallanikin siihen asti, kun hän sai kunnian piirtää vaakunaansa vapaaherran kruunun. Mutta arvostele itse, voiko yksi houkkamaisuus olla saman arvoinen kuin kuuden miespolven loistava nimi.
— Ei suinkaan. Olette aivan oikeassa, isä. Hän lienee ollut hyvin eriskummallinen, tuo teidän isoisänne? Hänhän se rakensi tämän meidän nykyisen kartanomme?
— Niin, taivas sen tietää ja Helsingin rakennustoimisto. Monta vuotta olen minä turhaan pyytänyt tänne arkkitehtiä, voidakseni edes jossakin määrin saada muuttumaan inhimillisten mukavuusvaatimusten mukaiseksi tämän isoisäni harvinaisen nerontuotteen, neron, joka mitä suunnattomimmalla honkien ja tiilien tuhlailulla on saanut aikaan hirviömäisimmän ja hankalimman huonejoukkion, mitä minkään rakennusmestarin mielikuvitus konsanaan on kyennyt muuraamaan kokoon. Osaksi puuta, osaksi kiveä, puoleksi linna, puoleksi sauna, puoleksi luostari ja puoleksi huvihuone — sellainen on muutamin sanoin nykyinen Linnaisten kartano! Mutta Jumalan avulla se on muuttuva toisenlaiseksi. Viime postissa sain kirjeen, jossa minulle ilmoitetaan, että pyytämäni arkkitehti on kiireimmiten saapuva.
— Tässä, isä, muutamia latinalaisia säkeitä, joita ette vielä ole selittänyt minulle! huudahti Anna neiti yhä vielä selaillen isoisän muistiinpanoja.
Eversti hymyili.
— Merkityksetöntä turhanpäiväisyyttä. Vanha ennustus, jonka määräaika on jo kauan sitten loppunut, vaikka sen toteutumisesta ei ole tullut mitään. Eipä se muuten munkkilaverrusta olisikaan! Kerrotaan näet kantaisämme Jagielin palkaksi innostaan kristinuskon levittämisessä pakanallisten liettualaisten maahan ja jonkinlaiseksi korvaukseksi niistä monista villatakeista, jotka hän oli hyvän asian edistämiseksi jaellut äsken kastetuille, saaneen Varsovan piispalta luvan pyytää itselleen jotakin armonosoitusta sikäläisen Pyhän Katarinan kirkon ihmeitä tekevältä neitsyt Marian kuvalta. Vähän arveltuaan oli Jagiel silloin toivonut itselleen sitä armoa, että hänen sukunsa eläisi loistoisana ja mainehikkaana aikojen loppuun. Mutta se oli pahoittanut madonnaa, joka olisi mieluummin suonut kantaisämme pyytävän itselleen ja omaisilleen autuuden kunniakruunua. Sentähden ilmoitti hän erään innoitetun munkin välityksellä kantaisällemme seuraavan ennustuksen:
Do tibi dona illustria, do per saecula prolem. Vana, insane, cupis; precibus cedo tuis. Bis tibi sex acie validas confundo sagittas; decimi sed tertii cave, Szistove, acum!
Jonka minä kääntäisin jokseenkin tähän tapaan:
Loistavat lahjat ma suon: sukus kulkee aikojen kautta.
Mieletön pyyntösi on; hullu, ma täytän sen.
Nuolt' terävää kakstoista ma niin valan sulle;
Neulaa kolmannentoist', oi varo, Szistovo, vain!