2. ASESSORI JAAKKO VON LITTOWISTA.
— Senkö tähden meillä onkin kaksitoista nuolta vaakunakilvessämme? huudahti Anna neiti osoittaen suurempaa mielenkiintoa kuin hänen ikäisillään tavallisesti on vaakunatiedon salaisuuksiin.
— Niin sanotaan, vastasi eversti tyynesti. Ellei ole otaksuttavampaa, että nuo vaakunamme kaksitoista nuolta ovat aiheuttaneet sadun neitsyt Marian ennustuksesta. Minä olen taipuisa uskomaan viimeksimainittua selitystä.
— Mutta, isä, jos sukumme oli Puolan palveluksessa kuusi miespolvea kantaisämme Jagielin jälkeen, tai siis kaikkiaan seitsemän, ja sitten viisi polvea Ruotsissa ja Suomessa Jaakkoon asti, joka otti nimekseen von Littow, niin silloinhan tuo Jaakko, isän isoisä, oli kolmastoista…
— Epäilemättä. Näistä muistiinpanoista näkyy aivan selvästi, että niin on laita.
— Siis, jos nuo kaksitoista nuolta merkitsevät kahtatoista sukupolvea, on Jaakko von Littowia tarkoitettu kolmannellatoista nuolella, jonka kärjestä tai neulasta, kuten isä tahtoo sitä nimittää, vaara koituisi suvullemme.
— Tietysti. Samaa mieltä oli myöskin oppinut muinaistutkija, professori Bilmark, kerran käydessään isäni aikana Linnaisissa. Bilmarkkin puolusti sitä arvelua, ettei latinalaista _acus-_sanaa mitenkään voida kääntää muuksi kuin neulaksi, silmäneulaksi, vaikka isäni koki vakuuttaa hänelle, ettei sillä voida tarkoittaa juuri muuta kuin kärkeä, nuolenkärkeä. Mutta sellaisia ne oppineet ovat, aina itsepäisiä, ja sellaisia ne ennuslauseet ovat, aina kaksipäisiä, kaksimielisiä, kaksikielisiä, niin että sen, mitä järjellisestä merkityksestä puuttuu, saavat olettamukset ja mielikuvitus korvata. Isäni oli muuten valistunut mies, ja moni piti häntä vapaauskojana. Otaksun, että hän tuossa muinaisaikaisessa kysymyksessä huvikseen antoi oppineelle vieraalleen kovan pavun purtavaksi. Bilmark lienee sukuarkistossamme oleskellut kuin kala vedessä.
— Mutta, anteeksi, isä, minä en käsitä, kuinka ennustus on voitu sovittaa Jaakko von Littowiin…
— Dame, jopa nyt jotakin! Uskoisiko ymmärtäväisen ja ennakkoluulottoman Annani noin suuresti kiintyvän tuollaiseen vanhaan munkkiloruun? Siihen saatan ainoastaan vastata sinulle, että ennustus, paha kyllä, on auttamattomasti joutunut häpeään, koska isoisäni, jota se oikeastaan tarkoitti, eli sata vuotta sitten ja kuoli tout bonnement, varmasti vuonna 1768, tekemättä minun tietääkseni meille muuta vahinkoa kuin että rakensi tämän vanhan variksenpesän Teeri-kuninkaan aikaisten mallien mukaan. Totta on, että hän oli ensimmäinen ja ainoa miekkaa käyttämätön meidän suvussamme — rauhallinen komisariaatin virkamies, sittemmin tavaranhankkija 1741:n vuoden sodan aikana ja lopuksi maalaisherra, saatuaan virkaeron ja asessorin arvon. Enfin, jonkunhan piti olla ensimmäinen, ja ritariuden ajat ovat olleet ja menneet. Muuten eriskummallinen mies, kuten jo sanoin; äärimmäisyyteen saakka turhamainen ja arka arvostaan, kerrotaan; lisäksi umpimielinen, ihmisiä kammoava ja juonikas, aivan vastoin meidän suvaitsevaisia tapojamme. Elämänsä viimeisinä vuosina hän sulkeutui viheriään kamariin tuonne läntiseen kylkirakennukseen ja näyttäytyi ainoastaan juhlatilaisuuksissa, mutta silloin niin suunnattoman komeuden ympäröimänä, että se nauratti itse kuningas Aadolf Fredrikiäkin, kun hänen majesteettinsa matkustaessaan Suomessa suvaitsi poiketa aterioimaan Linnaisiin. Tuolle puolen penikulman matkalle, joka on maantieltä tänne, oli sitä tilaisuutta varten pystytetty kokonaista kolmetoista suunnattoman suurta kunniaporttia; kaikki aidanseipäät oli koristettu sinikeltaisilla nauharuusukkeilla, tie oli peitetty sahajauhoilla ja piha hienolla hollantilaisella veralla. Kolmetoista silkkipukuista palvelijaa ja kolmetoista talonpoikaistyttöä, naurettavasti puettuina punakamlottisiin pönkkähameihinsa, tarjoili kultalautasilta tokailais-viinejä ja persikoita, ja isoisälläni, joka oli pieni ja hoikkakasvuinen mies, oli, kun hän otti korkean vieraansa vastaan, yllään niin kullanloisteinen aatelisvirkapuku ja niin suunnattoman korkeaksi kohotettu tekotukka, että kuninkaan koko seurue heti tuli mitä iloisimmalle tuulelle, mikä pian tarttui kuninkaaseenkin. Ja sitten hänen majesteettinsa suvaitsi lausua saksaksi: "lieber Assessor, es freut mich eine so aufgeräumte Persönlichkeit zu sehen", minua ilahduttaa tavata niin iloinen henkilö, (aufgeräumt merkitsee sekä iloinen että suurenneltu); ja sanotaan sen keskinkertaisen kuninkaallisen sukkeluuden vaikuttaneen niin, tehokkaasti kuninkaan ruokahalun kasvuun, että hänen majesteettinsa suvaitsi suosia kaikkia kolmeatoista ruokalajia päivällispöydässä ja kiittää niitä sanoilla "unvergleichlich köstlich", verrattoman oivallisia, (köstlich merkitsee myöskin eriskummallinen). Aadolf Fredrikin oli poikamiesajoiltaan saakka tapana useinkin sekoittaa jokapäiväisiä saksalaisia sanoja armolliseen puheeseensa.
— Ja isä tuntee niin tarkoin kaikki nuo yksityisseikat — kaikessa kolmetoista ja taas kolmetoista?
— Nuorena ollessani oli Justina täti elävä sanakirja, jolta sai tietää kaikki suvun merkillisyydet. Vahinko vain, ma chère, ettei hän enää voi tyydyttää uteliaisuuttasi, sillä täytettyään yhdeksänkymmentä vuotta ja tultuaan umpikuuroksi hän on ollut, kuin sinetillä suljettu kirja…
— Jonka vain Ringa saattaa avata. Ringalla on erityinen taito lausua sanansa niin, että Justina täti ne kuulee. Vielähän yhdeksänkymmenvuotiaskin voi olla utelias. Harvoin kuluu iltaa, jolloin ei Ringa tai Holming kuuden ja seitsemän välillä kertoisi tarkoin Justina tädille mitä päivän kuluessa on talossa tapahtunut, ketä vieraita on käynyt ja mitä kaikkea lähiseuduilta kuuluu. Eikö niin Ringa?… Kas vain … hän on nukahtanut! Onnellinen ihminen; hän ei ole vielä unohtanut nukkumisen taitoa!
Ringa neidin soma, kultahiuksinen pää oli vaipunut isän kirjoituspöytää vasten, ja siinä hän uinui viattomuuden unta. Mefisto loikoi liikkumattomana hänen jalkainsa juuressa.
— Hyvä lapsi! sanoi isä hellästi. — Vallaton kuin nuori varsa, mahdoton saada taltutetuksi teille sopiviin tapoihin, tyttö raukat, ja kuitenkin kuin päivänsäde, jota me kaikki tarvitsemme täällä yksinäisessä Linnaisissa! Rakastathan sisartasi, Anna?
— Isä … kuka ei rakastaisi Ringaa?
— Ole hänen äitinsä, nyt kun teillä ei enää ole äitiä. Sinulla on ymmärrystä teidän kummankin osaksi ja sydäntä myös ainakin yhdelle. Hän on metsän lintunen, tuuli, aalto, ajattelematon, sopivaa käytöstapaa, vakavuutta ja arvokkuutta vailla. Huolehdi hänestä, kun hänen tunteensa heräävät. Opeta häntä, Anna, olemaan Littow… Lapseni, kadehditko hänen untansa?
— En nuku aina hyvin, isä.
— Sinä et ole levollinen etkä onnellinen; jokin tekee sinut rauhattomaksi. Säilytä vain salaisuutesi, en kysy sinulta. Mutta muista, että sinulla on isä, kun tarvitset.
— Miten hyvä te olette!
— Ja unohda, mitä minä meidän keskemme sanoin isoisä-vainajastani. Tulee kunnioittaa esi-isien muistoa. Jaakko von Littowhan kuitenkin osti tämän nykyisen Linnaisten kartanon, ja häneltä me olemme perineet rikkautemme. Edelliset esi-isämme olivat ritarillisia tuhlareita, joiden mielestä hyvä sotaratsu, terävä miekka ja mainehikas nimi olivat ainoat jonkinarvoiset aarteet. Kun vihdoin Sigismund Littow kaatui Klissowin luona ja jätti kolmivuotiaan poikansa isättömäksi ja äidittömäksi, oli reduktsionin ja kohta sitä seuranneen isonvihan melskeiden päätyttyä kaikista tiluksistamme jäljellä ainoastaan muutamia vanhoja kannuksia, muutamia ruostuneita sotapukuja ja kantaisämme leveä liettualainen sapeli, joka riippuu vielä tuolla viheriän kamarin seinällä.
— Puhukaamme noista loistavista muistoista, isä! Miten minä rakastankaan noita ritariuroita, jotka eivät mitään aarteita pitäneet niin kallisarvoisina kuin kunniaa eivätkä mitään arvonimeä parempana omaa tahraamatonta nimeään! Niin, te olette oikeassa, ei kukaan meistä saa unohtaa, mitä olemme velkaa Littowin nimelle.
— Kukaan oikea Littow ei ole sitä vielä unohtanut, lapsukaiseni. Minä mainitsin äsken siitä onnettomasta tapauksesta, joka siirsi sukumme Puolasta tänne pohjolaan. Sigismund kuninkaalla oli satulaseppä, joka oli erinomaisesta taitavuudestaan kuuluisa ja siksi myös kuninkaan suosiossa, kuningas näet piti paljon mukavuudesta, yksinpä hevosen selässä istuessaankin. Tuolla satulasepällä oli poika, joka meni sotapalvelukseen ja koetti kaikin tavoin urhoollisuudellaan poistaa alhaisen syntyperänsä muistoa. Onnettomuudeksi hän joutui ollessaan palveluksessa kuningattaren henkivartijaväessä usein kauniin Katarina Szistovon seuraan, joka oli silloin kuningattaren hovineitinä, ja molemmat nuoret rakastuivat tulisesti toisiinsa. Kuningatar, pitäen nuorukaista arvossa, hyväksyi nuorten rakkauden ja sai puolisonsa suostumaan satulasepän pojan ritariksilyömiseen, jonka jälkeen tämän tavanmukaisesti pyysi Katarinaa vaimokseen. Mutta tytön isä, Bogislaus Jagiel Szistovo, sydäntyi niin tuosta sopimattomasta tarjouksesta, että hän heti paikalla tempasi miekkansa ja iski halki halpasukuisen nuorukaisen pään. Lisäksi kerrotaan hänen panettaneen tyttärensä luostariin, missä tämä kuoli lyhyen ajan kuluttua. Tuo tapaus, jota eivät kuningas eikä kuningatar voineet antaa Bogislaulle anteeksi, pakotti sukumme muuttamaan Ruotsiin.
Anna oli vaiti, mutta heleä puna kohosi hänen hienoille poskilleen.
Eversti huomasi sen.
— Älä tule murheelliseksi tuon neitosen kohtalosta, ihana Annaseni, sanoi hän ystävällisesti. Ajat muuttuvat, seitsemän sukupolvea on meidän ja tuon, myönnän sen kyllä, vähän raakamaisen tapauksen välillä. Meidän päivinämme ei enää halkaista nuorten huimapäiden päitä; nyt noudatetaan sovinnaisuutta halvimmankin suhteen, ja ainoa vaara, jonka alaiseksi satulaseppä nyt saattaisi sellaisessa tilassa joutua, olisi se, että hänelle kohteliaasti näytettäisiin ovea hänen saatuaan rukkaset isältä ja kenties huokauksen tyttäreltä. Mutta … olemme unohtaneet muistiinpanot. On jo myöhä; saatamme jatkaa huomisiltana. Hyvää yötä.
Anna neiti suuteli isänsä kättä, herätti sisarensa ja meni miettiväisenä ja ääneti huoneeseensa vanhan Linnaisten kartanon yläkertaan.