3. SYRJÄNKOSKEN WINTERLOO.
Seuraavana päivänä iltahämärissä lähestyivät kehnonpuoleiset vanhat kuomivaunut kahden hyvässä lihassa olevan oivallisen hevosen vetäminä Linnaisten kartanoa. Vaunujen kääntyessä syrjätielle, joka vie kartanoon noin puolen penikulman päässä kulkevalta valtamaantieltä, on meillä tilaisuus tutustua niihin kahteen henkilöön, jotka vaatteisiin hyvin ahdettuina istuvat suljettujen ikkunain takana kuomissa.
Vanhempi heistä oli hyvin laiha, pitkäkasvuinen rouva, iältään viiden- ja kuudenkymmenen välillä; hän oli käärittynä mustaan silkkipäällyksiseen ketunnahkaturkkiin, joka kyllä oli hieman kulunut, mutta erittäin huolellisesti paikkailtu, ja jonka arvoltaan epäiltävä kaulus oli äskettäin uudelleen värjäytetty lähimmällä turkkurilla, joten ne, jotka eivät tunteneet turkisten salaisuuksia, saattoivat helposti luulla sen olevan tehdyn oikeasta soopelinnahasta. Rouvan niin sanotusta "erikoisesta" ulkonäöstä, sanojen omituisesta korostuksesta ja suorasta, päättäväisestä ryhdistä saattoi aavistaa, että hänellä ketunnahkaturkkinsa sisällä oli ylhäisempi sydän ja suuremmat vaatimukset kuin mitä saattoi päättää siitä halvanlaisesta loistosta, mikä häntä ympäröi.
Hänen vieressään istui lihavahko, hiukan neljännelläkymmenellä oleva pullea- ja punakasvoinen herra, jonka muoto, jos sen voitiin sanoa mitään ilmaisevan, osoitti hyväntahtoista tyytyväisyyttä ja jonkinlaista taipuvaisuutta pitämään herkullisia päivällisiä ja niitä seuraavaa makeaa päivällisunta elämän suurimpina nautintoina. Tuolla herralla oli yllään musta lammasnahkaturkki uudelleen värjättyine sinisine verkapäällyksineen ja näädännahkaisine kauluksineen, jonka sisäpuolella näkyi valkoisen kaulahuivin leveä solmuke; lisäksi oli hänellä puuhkareunaiset rasvanahkasaappaat jalassa ja päässä matala lakki ns. "syntymättömän hylkeen nahkaa", jommoisia siihen aikaan oli kaikissa kauppapuodeissa ja joita enimmäkseen käyttivät merikapteenit ja kauppakirjurit. Hänen pikemmin jalosti ruokitulta kuin jalosyntyiseltä näyttävässä olemuksessaan olisi tuskin saattanut huomata muita jälkiä entisestä kapteenin arvoisena eronneesta sotilaasta kuin ystävyyden hevosiin ja vanhan pahan kiroilemisen tavan. Mutta viimeksimainittu sotilaanomainen helmasynti oli terveellisestä, äidillisestä kurituksesta niin ihmeellisesti silittynyt, että kaikki hänen entiset hirveät "tuhat tulimaisensa" ynnä muut niihin kuuluvat lisät olivat lauhkeiksi piestyjen eläinnäyttelyn jalopeurain kaltaisia, jotka, kun niiden täytyy esiintyä katsojien edessä, hyppäävät kuin kesyt kissanpojat kepin yli.
Nämä kaksi sekä ulkonaisesti että sisäisesti sangen erilaista henkilöä matkustivat kyllä vaunuilla, mutta maa oli jo silloin marraskuun puolivälissä roudassa, vaikka ei vielä ollut satanut lunta; ja kylmä, läpitunkeva tuuli oikeutti täydellisesti matkustajain pukeutumisen lämpöisiin talvitamineisiin.
Onnettomat vanhat vaunut ilmoittivat lakkaamatta kaikkien liitteittensä alakuloisella natinalla olevansa tyytymättömiä saamiinsa sysäyksiin. Laiha rouva kesti kuitenkin ihmeteltävän kärsivällisesti kaikki hirveät töytäykset, joskin routa tällöin joka kerta uhkasi panna murskaksi raihnaat kulkuneuvorämät, samalla kuin hänen vieressään istuva herra säesti tuon tuostakin keskustelua tyytymättömällä murinalla.
— Ja mitä Littoweihin tulee — Rosengren, katso vähän miten ajat, joustinhihnat ovat vanhat ja kylän suutari oli päissään niitä voidellessaan — elleivät he huolikaan minusta? Olisipa todellakin komeata tulla sieltä rukkaset kourassa, siitäpä saisi Lukkilankylän Lorunen puheen aihetta joulumarkkinoiksi. Piruko sinua riivaa, Rosengren? Säästä koneja, sanon minä, tällä kirotulla kelillä!…
Rosengren — ryysyinen talonpojan poika, jonka ylhäinen rouva oli koroittanut henkikuskin virka-arvoon ja joka ajajan puvun sijasta, mitä herrasväellä ei ollut varaa teettää hänelle, oli saanut hyvältä helähtävän nimen — kuunteli käsittämättömän levollisesti noita kehoituksia, ryhtymättä mihinkään sen kummempaan.
— Hyvä Eusebius, — vastasi ketunnahkaturkkinen rouva — ole varma siitä, että nimesi ja sukusi…
— Nimeni ja sukuni? Rakas äiti, älkäämme enää puhuko siitä. Jos minulle joku antaisi kahden manttaalin rälssin tarpeellisine huoneineen ja tavaroineen nimestäni ja suvustani, niin vaihtaisin nimeni jo huomispäivänä Matti Matinpoikaan tai Kalle Jussilaan tai mihin vain tahdotte. Minä en unohda, että Linnaisten kartano on melkoinen rälssitila ja Syrjänkoski on vain yhdentoista kahdeskymmenesneljäsosan manttaalin verotila, päälliseksi vielä kiinnitetty veloista, joita esi-isäni eivät näy kiiruhtavan maksamaan.
— Poikani, — vastasi rouva ankarasti — en saata uskoa, että sinä juuri sinä hetkenä, jolloin voit voittaa takaisin sukusi arvon ja hankkia melkoisen omaisuuden, saattaisit niin sopimattomasti unohtaa, mitä olet velkapää itseäsi kohtaan, sinä, joka olet Winterloo ja äidin puolelta syntyisin Ahlekors-suvusta. Täytyykö minun vielä kerran muistuttaa sinulle, ettei paroni Littow, monestakin syystä, liene vastahakoinen antamaan sinulle toista tytärtään? Ensiksikin sukuperäsi…
— Joko taas?… Rosengren, pysytkö tiellä, senkin etana?
— Toiseksi tunnettu maanviljelystaitosi, vuoroviljelyskokeesi ja hevostuntijamaineesi…
— Oivallisia ominaisuuksia, jotka ovat vieneet minut häviöön, äiti!
— Mutta joita paroni Littow pitää suuressa arvossa. Edelleen se, että
Syrjänkosken ja Linnaisten tilukset ovat rinnakkain ja että paroni
Littow siten saa pitää tyttärensä läheisyydessään. Ja sitten Hallin
niityn riitajuttu, jonka voit aloittaa uudelleen…
— Vaikka olemme tappiolla kaikissa oikeuksissa…
— Huomaa, poikani, paroni Littow on jalomielinen mies. Tiedän kyllä, että tuo juttu on tuottanut hänelle harmia, etenkin kun hänen isoisänsä, vanha saituri asessori von Littow, osti Linnaisten kartanon sinun esivanhemmiltasi, ja tämä olisi oivallinen tapa palauttaa meille tilukset, jotka onnettomuuksien ja hävitysten vuoksi ovat joutuneet omaistesi hallusta. Paroni Littowilla ei ole yhtään poikaa, hänen vapaaherrallisen sukunsa miehinen puoli on siis sammuva häneen, enkä minä sentähden pidä mahdottomana, että hän tulevaisuudessa ottaa jonkun sinun pojistasi ja omista tyttärenpojistaan ottopojakseen, ja se olisi kummallekin perheelle yhtä onnellinen kuin kunniaakin tuottava tapaus.
— Hitto, voihan siinä olla perää! huudahti lammasnahkaturkkinen herra nähtävästi mielissään. — Minä olin muuten vähin ajatellut Lorusen sisarta Loviisaa — kelpo tyttö, hän osaa hoitaa maitohuonetta ja paistaa juottoporsasta, jos tarvitaan. Toista maata hän on kuin nuo hienot, ylhäiset neidit, jotka eivät kestä käsin tarttua, vaan särkyvät heti kuin lasinuket…
— Mutta, rakas Eusebius…
— No, no, näettehän, armas äiti, minä otan, mitä tarjotaan; saanen kai tyytyä toiseen Linnaisten neitiin. Kunpa vain tietäisin, kumpi niistä sopii minulle paremmin.
— Ringa neiti on vielä aivan lapsi ja pilalle hemmoteltu lapsi, Eusebius kulta. Anna neiti sitä vastoin on hieno nainen, komea kuin Littow ja viisas kuin Ahlekors. Hänen äitinsä oli, kuten tiedät, minun oikea serkkuni. Sukulaisuudella on etunsa, poikani. Älä unohda nimittää häntä serkuksi.
— Tietäkääs, äiti kulta, minäpä epäilen, että Ringa on paremmin mieleni mukainen. Minä pidän sellaisesta pienestä poikamaisuudesta… Ptruu, käännä kauniisti portista, Rosengren!
— Nyt olemme perillä. Muista mitä olen sanonut, Eusebius — ei mitään talonpoikaistapoja, poikani! Avaa suutasi niin harvoin kuin mahdollista; minä puhun sinun sijastasi. Varo varsinkin, ettet kiroile ja puhu hevosista. Hyvin kasvatettuja nuoria naisia miellyttää harvoin talli ja vielä vähemmän tallirengit. He pitävät ajattelevaa miestä parempana. Rosengren — vaununastuin!
Ja Winterloot astuivat taloon.
Linnaisten pienempi sali oli valaistu. Tulijat huomasivat siellä jo ennestään olevan vieraan, jonka läsnäolo sekä hiveli että harmitti heidän mieltään heti ensi hetkestä saakka.
Seurasi esittely:
— Armollinen serkkuni — kreivi Spiegelberg Kuurinmaalta! Herra kreivi — serkkuni hovineuvoksetar Winterloo ja kapteeni Winterloo Syrjänkoskelta.
Hovineuvoksetar kumarsi ylhäiseen tapaan. Hänen poikansa Eusebius, tuo hyvänluontoinen mies, ojensi rehellisen suomalaisen tavalla kätensä, mutta vieras ei siirtänyt hansikoitua kättään sirosta asennosta, missä se oli, peukalo samettiliivin taskuun pistettynä. Kapteeni hypisteli hämillään syntymättömän hylkeen nahasta tehtyä lakkiaan, itsekseen toivoen, että jo olisi kunnialla kotonaan Syrjänkoskella.
Vieraan, nuoren, tuskin kolmikymmenvuotiaan miehen ulkomuodossa ei kuitenkaan ollut mitään vastenmielistä tai peloittavaa. Päinvastoin olivat hänen hieman mustanverevät kasvonsa, pieni ja solakka vartalonsa sangen miellyttävät, hänen käytöksensä kohtelias, hänen ryhtinsä maailmanmiehen ryhti. Mutta hänen olemuksessaan oli jotakin, joka, tervehtimisen lisäksi, ei oikein miellyttänyt kapteeni Winterloota.
— Herra kreivi — sanoi eversti Littow — on kunnioittanut meitä käynnillänsä matkalla, joka antaa meille syytä toivoa, että vastedes saamme uudistaa tuttavuutemme, koska herra kreivi aikoo ostaa maatilan Suomesta. Olen pahoillani siitä, että kunnianarvoisa vieraamme on valinnut kaikkein sopimattomimman vuodenajan tutustuakseen maahamme. Marraskuussa Suomi on kuin nuori, noita-akaksi pukeutunut kaunotar. Hyvä herra kreivi, mitä ajattelettekaan meistä?
— Herra paroni tekee Suomelle vääryyttä, vastasi kreivi puhtaalla ranskankielellä, tuskin huomattavasti katsahtaen nuoriin neiteihin. — En ole vielä koskaan nähnyt syksyä, joka olisi näin elävästi palauttanut mieleeni kaikki kevään ihanuudet. Teidän kauniit kuusimetsänne — lisäsi hän tehden hienon käänteen puheessaan — eivät pelkää kuihtumista. Marraskuussa Firenze kadehtisi teitä noiden kameliain tähden.
Kaksi komeata, kukkivaa kameliaa, jotka olivat Anna neidin ylpeytenä ja Ringa neidin ihastuksena, kasvoi todellakin etelän puoleisen ikkunan luona.
— Mainiota! Verratonta! huudahti hovineuvoksetar, nähden tilaisuuden sopivaksi virittää vasta-ansat kreivin paulojen varalle. — Linnaisten aurinko on lempeämpi kuin Syrjänkosken; poikani on intohimoinen kukkain rakastaja, mutta hänellä on hyvin harvoin aikaa sellaiseen suloiseen huvitukseen, hän kaipaa jasmiiniensa ja ruusujensa hoitajaa.
— Minä en huoli astiakukkasista, tokaisi kapteeni suorasukaiseen tapaansa. Mitä maksaa reistailla semmoisen korutavaran ääressä, joka ei siedä Jumalan vapaata ilmaa? Niin — toisti hän luoden syrjäsilmäyksen — minä en pidä kukka-astioista.
— Eusebius tarkoittaa, että kauneimmat kukat kasvavat vapaina maaseudulla, puuttui hovineuvoksetar puheeseen.
— Epäilemättä, — virkkoi kreivi ivallisesti — jos vain saa kitketyksi rikkaruohot niiden lähistöltä. Mutta kuulkaahan, neiti Anna, tuo linnanne edustalla oleva järvi lienee ihmeen ihana. Nyt, kun sen peittää välkkyvä jää, on se minusta kuin välinpitämättömyyden rauhassa lepäävä sydän. Luvatkaa näyttää minulle järveä huomenna. Mutta älkää uskotelkokaan, että jää kantaisi meitä, kun te sitä katselette. Se on mahdotonta, sen täytyy sulaa.
— Jos kreiviä huvittaa saada opetusta luistelussa, — puuttui eversti hymyillen puheeseen — voi tyttäreni Ringa olla opettajana siinä taidossa. Ei liene toden totta Suomessa monta luistelijaa, jotka voisivat pystyä kilpailemaan hänen kanssaan kirkkaalla jäällä.
— Hitto! — huudahti Winterloo ihastuksissaan — sen minä tahdon nähdä, ennenkuin uskon.
— Oh, — vastasi Ringa hilpeästi — jos on kilpailtava serkku
Waterloon kanssa, niin uskallanpa koettaa.
— Tuohon käteen, pikku serkku! virkkoi kapteeni. Panen vetoon hollolaisen raudikkoni toista ikkunalla olevaa kameliakukkasta vastaan, että serkku joutuu tappiolle.
— Saammepa nähdä. Huomennako?
— Niin, olkoon menneeksi. Huomenna.
— Jos nimittäin me emme ole vaivoiksi. Eusebius poikani arvelee, ettei tappio koskaan voi olla kunniakkaampi kuin hänen tappionsa, virkahti väliin hovineuvoksetar, senkin seitsemästi huolissaan hyvän kapteeninsa hieman häikäilemättömästä puhetavasta.
— Waterloo, qu'est-ce que c'est? kysyi kreivi.
— Tyttäreni kunnioittaa niin suuresti kapteeni Winterloota, että hän tavallisesti nimittää häntä Waterlooksi, selitti eversti taas hymyillen.
— Eipä saattaisi keksiä sopivampaa nimeä, virkahti kreivi hyvin totisena ja kumarsi hieman.