10. KUMMITTELUA.
Jos on uskomista kaikkeen, mitä kerrotaan vanhojen linnojen kummitushuoneisiin yöksi majoitetuista matkustajista, niin ovat sellaiset herrat aina niin varovaisia, että jättävät kynttilät palamaan ja "panevat ladatut pistoolit viereensä yöpöydälle". Arkkitehti Lithaulla ei valitettavasti ollut mitään pistooleja; hän oli aikoinaan saanut kokea, että ne ovat jokseenkin tarpeettomat Suomessa matkusteltaessa, vaikka viime aikoina on ruvettu ahkerasti käyttämään aseena revolveria, jota ei silloin vielä ollut keksitty.
Ollakseen jossakin määrin satujen kummitusritarien kaltainen hän päätti kuitenkin jättää toisen kynttilän palamaan; hänellä oli nimittäin vain kaksi, ja syysyö oli pitkä. Varmuudeksi hän valitsi kolmestatoista kepistä, jotka riippuivat seinällä, tukevan hopeapäisen ja messinkikärkisen espanjanruo'on, asetti sen päänaluisensa viereen ja paneutui makuulle riisuttuaan vain takin yltään.
Kaikki oli hiljaista.
Mutta vaikka sankarimme olikin äsken tuntenut olevansa sangen väsyksissä jäämatkasta, väistyi sittenkin virkistävä uni itsepäisesti hänen silmistään. Tuhansia kuvia tuli hänen mieleensä, eikä niitä mikään saanut poistumaan. Hän ajatteli vanhaa äitiään ja rakasta lapsuudenkotia. Hän palautti mieleensä kaikki silloin parhaillaan tekeillä olevan Helsingin uuden kivikirkon asemapiirustukset, joita hän oli tehnyt rakennusjohtaja Engelin valvoessa työtä. Hän loi mieleensä kaaniin, tummakiharaisen tytön kuvan ja muisteli hänen lempeitä silmiään, joiden katse oli saanut jään kerran sulamaan hänen sydämestään; siitä oli kulunut vasta puoli vuotta, ja hän oli nähnyt hänet toistamiseen aivan äskettäin. Mutta turhaan hän kutsui niitä kaikkia avukseen; turhaan hän koetti taaskin tehdä uutta suurenmoista suunnitelmaa Linnaisten kaunistamiseksi. Viheriän kamarin historia ja Jaakko von Littowin onneton puoliso olivat vallanneet hänen ajatustensa koko piirin. Hovimestarin kertomuksessa oli vielä paljon hämärää; siinä oli jotakin, jota vanhus näytti tahallaan salaavan tai vain puoliksi kertovan. Mikä oli oikeana syynä rouva von Littowin väkivaltaiseen kuolemaan? Millä tavoin hänen isänsä oli osallisena tuohon surulliseen kohtaloon? Oliko asessori von Littowin mustasukkaisuus aivan perusteeton? Vai oliko hänellä jokin, oliko hänellä ehkä hirvittävä loukkaus kostettavana? Silloinhan olisi se viha, millä hän vainosi Lithau-sukua, jokseenkin helposti ymmärrettävä, ja silloinhan ei olisi uskomatonta, että se viha oli jäänyt perinnöksi Littow-suvulle. Siitä siis vastenmielinen hämmästys, joka selvästi näkyi everstin kasvoista, kun hän kuuli tyttärensä pelastajan nimen. Littow — Lithau, kummallinen yhtäläisyys kahdessa nimessä, jotka tiettävästi eivät olleet milloinkaan olleet sukua toisilleen ja jotka — mikä aavistus! — ainaiseksi yhdisti ja ainaiseksi erotti jokin vielä sovittamaton rikos!
Tuo ajatus ryösti unen Viheriän kamarin asukkaalta. Se ahdisti häntä niin vilkkaana, niin vastustamattomana, että hän hetkisen ajan näki selvästi edessään saman nuoren, kalvaan olennon, jonka hovimestari oli hänelle kuvaillut, yöpukuisen valkean olennon, mustat hiukset hajallaan. Mutta ei, se oli vain harhanäky, siinähän oli vain valkoinen päänaluinen, jonka hän oli pannut tuolille, koska vuoteen pääpuoli oli tehty liian korkeaksi. Suuttuneena vallattomaan mielikuvitukseensa hän veti sängyn uutimet eteen, niin että ne estivät häntä näkemästä muuhun huoneeseen, ja päätti nukkua.
Niin hän lepäsi hetkisen silmät ummessa, liikkumattomana, mutta unta saamatta. Sitä tarkemmin hän kuuli pienimmätkin äänet; useimmitenhan käy niin, että toisen aistin estyessä toimimasta toinen valvoo sitä valppaammin.
Vastoin tahtoaan hän kuunteli ikäänkuin olisi odottanut jotakin tavatonta. Hän olisi voinut kuulla suden astelemisen lumessa ulkoa ikkunan alta.
Silloin hän oli kuulevinaan vähäistä töminää, kuin joku olisi astunut sukkasillaan huoneen läpi. Hän avasi silmänsä; vuodeuutimet liikkuivat kuin vienosta ilmanvedosta, ja hänestä oli kuin himmeää kynttilän valoa uutimen takana olisi varjostanut jokin läpinäkymätön esine. Varjo lankesi; Lithau odotti tarkasti kuunnellen tullakseen varmaksi siitä, ettei hänen mielikuvituksensa toistamiseen ollut pettänyt häntä. Hetkinen kului pienimmättäkään äänettä.
Silloin nuori mies nousi kärsimättömänä, vetäisi uutimet sivulle ja hypähti vuoteesta. Ei näkynyt jälkeäkään kuolevaisesta olennosta, mutta taaskin leimusi pari uutta puuta tulessa, ja molemmat kynttilät paloivat pöydällä. Se ei enää voinut olla harhanäkyä. Joku oli käynyt huoneessa sillä aikaa kun uutimet olivat olleet eteen vedettyinä.
— No, Jung-Stillingin, kaikkein kummitusten suojeluspyhän nimessä, minun täytyy saada kiinni tuo tuntematon ystävä, joka sekaantuu kotoisiin asioihini! arkkitehti huudahti pikemmin kummastuneena kuin säikähdyksissään. — Miksi sulkeuduinkaan petollisten uudinten taa? Lopun yötä istun tässä tuolilla tulen ääressä, jota tonttu näkyy niin huolellisesti pitävän vireillä.
Hän istuutui siis valkean eteen ja katseli, millä voisi kohentaa kekäleitä. Kun ei löytänyt hiilihankoa, otti hän seinältä kaapin vieressä olevan aimo miekan, veti sen suurella vaivalla tupesta ja käytti sitä tuohon asetta alentavaan tarkoitukseen.
— Jos olet hyvää terästä, sietänet hieman tulta, sanoi hän; ja ellet ole, mitä hyötyä on silloin sinun säilyttämisestäsi?
Kaikesta ruosteestaan huolimatta säilä näytti todellakin erinomaiselta. Se oli notkea kuin joustin, kullalla koristeltu ja erittäin hienotekoinen. Lithausta oli miltei synti häväistä sitä niin ala-arvoiseen tarkoitukseen käyttämällä. Kummallinen tunne valtasi hänet. Hänestä tuntui, kuin syvimmällä kaikkien hänen muistojensa ja tunteittensa takana hänessä olisi hämärä halu tuon miekan paljastamiseen, paljastamiseen kerran sodassa — halu ylpeänä karauttaen korskuvan hevosen selässä saada iskeä sillä vihollisia… Häntä huvitti terän taivuttaminen kaareksi lattiaa vasten, terän koetteleminen ja sillä huitaiseminen. Ja miten hyvin sen kahva sopi hänen käteensä! Niin ei siihen ollut koskaan sopinut harppi eikä viivoitin. Hänen täytyi hymyillä itsekseen.
— Miten poikamainen olenkaan! ajatteli hän. Minä, köyhä papinpoika, joka en koskaan ole paljastanut miekkaa muulloin kuin floretilla harjoittaessani miekkailusalissa, mistäpä sain nyt yht'äkkiä sotaisen intoni? Kiitän onneani, etten nähnyt tätä säilää kymmentä vuotta aikaisemmin; silloin olisi minulla luultavasti nyt olkamerkit, ja Jumala tietää, olisinko vaihdosta hyötynyt. Mikä viehätys onkaan kätkettynä tähän vanhaan teräkseen tai minuun itseeni?
Tuli valaisi samassa selvästi säilän, ja hän huomasi siinä kirjoitusta.
Toisella puolen oli: Sigismund Littow anno 1700.
— Olen kuullut — jatkoi arkkitehti ajatuksiaan — että eräs Sigismund Littow kaatui Klissowin taistelussa 1702. Hän on varmaan ollut ratsumies; hänen omansa on miekka ollut. Tässäpä on toisellakin puolella säilää: Ne cede usquam, älä väisty koskaan! Lyhyesti ja selvästi; oikea kaarlolaisen mielilauselma! Ei, tämä säilä on liian hyvä hiilihangoksi. Minä ripustan sen takaisin oikealle paikalleen.
Hän teki niin. Mutta puolalaiset sapelit, eivätkö ne tunti takaperin riippuneet vaarnoissaan? Nyt oli ne otettu alas ja pantu lattialle seinän nojaan. Tuskin oli luultavaa, että ne olisivat voineet pudota itsestään, eikä arkkitehti ollut kuullut pienintäkään melua.
— Kas vain — sanoi hän hilpeästi — tässä on taas tonttuveitikka käynyt! Hän tahtoo minulle "das Grausen lernen", opettaa minua kauhistumaan. Maltas, ukkoseni, kylläpä viimein näytät kauniit kasvosi! Tämä sapeli näyttää olevan Sigismund Littowin kalvan arvokas sotatoveri. Mikä kauhea lyöntiase, vartavasten taottu halkaisemaan rautapukuisen ritarin aina kypärästä satulaan saakka! Se ei enää lähde irti, se on ruostunut kiinni lahoon huotraansa… Oh, huotra katkesi läheltä kahvaa! Katsotaanpas — JAG … — muusta ei saa selvää. JAG (Minä)? Mikä oivallinen inhimillisen itsekkyyden mielilauselma! Miten paljon ihmisverta olet juonut, ilkeä teräs? Ja sentään — niin, sinäkin sovit käteeni kuin tehty. Pois! Mikä paha henki kiusaa minua joka kerran, kun kosken noita ruosteisia rautoja, kiusaa kuin olisi käteni syntynyt niitä kantamaan ja synkkä kohtalo liittäisi minut niihin? Riippukaa nyt rauhassa nauloissanne, ja minä vaadin lopettamaan kaikki tarpeettomat kujeet!… Mutta millä nyt kuluttaisin aikaani? Antaisinpa takkini kirjasta, vaikkapa se olisi vain Carsus tai Moderus tai satu Lunkentuksesta ja seitsenpeninkulmaisista saappaista!
Se toive ei toteutunut. Paremman puutteessa Lithau otti esiin taskukirjansa ja piirusti huvikseen luonnoksen rakennuksen pitkäänsivuun, jonka hän oli suunnitellut koristamaan uutta Linnaisten kartanoa. Noin tuntikausi kului siinä työssä ilman että mitään huomattavaa tapahtui, ja kynttilät lähenivät loppuaan.
Tuo hiljaisuus ja yön yksinäisyys kävi lopulta yksitoikkoiseksi. Luonto vaati osansa; lyijypiirrin vaipui sankarimme kädestä, hänen päänsä painui pöytää vasten; hän nukkui.
Mutta hänen untaan häiritsivät levottomat näyt. Milloin hän ratsasti puolalaisine sapeleineen sodan melskeessä; milloin hän syöksi ison kalvan hirmuvaltiaaseen, asessori von Littowiin. Milloin hän näki valkopukuisen, mustahiuksisen olennon, ja sillä oli elävän Anna Littowin kasvojenpiirteet; milloin Linnaisten kartano vaipui hänen altaan maan sisään; milloin räjähti ruutikellarin mukana ilmaan; milloin hän kaatui Klissowin taistelussa; milloin järven jää murtui Ringan ja hänen altaan; milloin hän nojautui katon irtonaisia rautakaiteita vastaan ja syöksyi syvyyteen, milloin hän näki isoisänsä avaraan sadetakkiin kääriytyneenä hiipivän puiden välissä Linnaisten puistossa; milloin palasi taas sama valkoinen olento, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi häntä kovasti kylmää, hengetöntä sydäntään vasten… Lopulta hän tunsi selvästi sen hiljaisen, jäätävän huounnan poskillaan…
Se mielikuva kävi niin eläväksi, että arkkitehti heräsi. Toinen kynttilä oli kokonaan loppuun palanut, toinen tuikki vain himmeästi. Mutta tuossa hämyisessä, häilyvässä valossa, joka vaihtui joka silmänräpäys synkkään pimeyteen ja taas leimahti liekkiin, hän näki jotakin, mikä olisi voinut jähmetyttää jääksi veren vähänkin häntä aremman miehen sydämessä. Aivan hänen vieressään istui pöydän ääressä olento, josta hän saattoi erottaa vain kalvaat, kuihtuneet kasvot ja pienet läpitunkevan terävät silmät, jotka vakavina katsoivat häntä. Olento istui häntä niin lähellä, että sen kylmä, kostea hengitys todellakin tuntui hänen polttavilla poskillaan.
Kuten jo olemme nähneet ei Kaarle Lithau ollut mikään vähästä säikähtävä mies, mutta tuo näky oli kaikkien hänen unelmiensa jälkeen niin kummallinen, että hän pysyi muutaman silmänräpäyksen liikkumattomana, tullakseen varmaksi siitä, ettei olentokin kuulunut niihin unikuviin, jotka äsken olivat harhailleet hänen harhailevassa mielikuvituksessaan. Mutta hän ei enää saattanut epäillä sen todellisuutta. Haamu, kuka se sitten lienee ollutkin, istui siinä yhtä liikkumattomana kuin hänkin ja katsoi katsomistaan häntä jähmein, mutta terävin silmäyksin, jotka tuntuivat pistäviltä kuin neulat.
Vihdoin Lithau hypähti pystyyn lujasti päättäen kysyä jotakin kutsumattomalta vieraalta, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Olento nousi samalla kertaa kuin hänkin; samassa loppui tuli sammuvasta kynttilästä, ja Lithau joutui mitä synkimpään pimeyteen, johon ainoastaan heikko kajastus kuun valoa tunkeutui ikkunoista.
Tulitikut eivät tosin siihen aikaan olleet aivan tuntemattomia, mutta harvinaisia ne olivat. Joskus nähtiin kaikenlaisia epämukavia rikkihapolla varustettuja laitteita käytettävän ylellisyyskapineina tulen sytyttämiseen, mutta muuten tehtiin se yleensä piillä ja taulalla. Etsiessään näitä tarve-esineitä matkalippaastaan näki Lithau vielä suuremmaksi kummastuksekseen liekin syttyvän eräässä huoneen nurkassa ja sytyttävän uuden kynttilän, joka oli pöydällä. Liekin epävarmassa valossa hän näki saman olennon, joka äsken oli katsellut häntä, tai oikeammin käden, joka sytytti kynttilän, ja heti sen jälkeen oli huone aivan valoisa. Mutta samassa oli haamukin kadonnut. Elävän olennon merkkiäkään ei, häntä itseään lukuunottamatta, näkynyt huoneessa.