11. HERRALLEMME TEHTY TUNNUSTUS.
Arkkitehti Lithaulle kävi kuten monelle muullekin, jolla on pohjolan kylmäverinen luonne: vasta vaaran oltua ohitse hän pelästyi. Vasta sitten, kun kynttilä paloi pöydällä ja kaikki näytti olevan entisellään kamarissa, huomasi hän olevansa täydellisesti hereillä ja tunsi, miten veri hetkeksi pakeni hänen poskiltaan. Mutta se olikin vain eräs tuollainen tahdoton tunne, joita ei mikään järkemme voima voi tukahduttaa, ja seuraavana silmänräpäyksenä rohkaisi jo nuori mies mielensä.
— Jos olento olisi ollut ruumista vailla, en olisi nähnyt sen varjoa vuoteen uutimissa, en olisi kuullut sen astuntaa lattialla, en olisi tuntenut sen hengitystä poskillani, sanoi hän itseään rauhoittaen. — Katsotaanpas. Ulko-ovesta se ei ole päässyt; ovi on salvassa. Sinisestä kamarista ei pääse muuanne kuin katolle; siis on huoneessa olemassa kolmaskin ovi; mutta missä?
Ja kolmannen kerran hän tutki koko huoneen hyvin tarkasti, keksimättä kuitenkaan muuta kuin yhden ainoan epäiltävän seikan.
Toinen suuren tammikaapin ovista, joka oli ollut lujasti kiinni hänen ensi kerran huoneeseen tullessaan, oli nyt raollaan. Heti johtui hänen mieleensä hovimestarin varoitus: pitäkää silmällä vanhaa kaappia! Jokin syy mahtoi aiheuttaa nuo sanat. Kenties oli siinä arvoituksen ratkaisu.
Lithau avasi raskaan, vankan tammioven ja näki kaapin olevan lattiasta kattoon asti täynnä laatikoita ja komeroita. Useimmat niistä olivat täynnä kaikenlaisia keräelmiä: kivennäis-kokoelmia, näkinkenkiä, munia, sinettejä ja vanhoja vaskirahoja. Vain muutamissa laatikoissa oli vanhoja paperitukkuja: asiapapereita, kiinne- ja kauppakirjoja, kuitteja, välikirjoja; lisäksi muutamia kirjeitä, jotka enimmäkseen olivat muonantilauksia Ruotsin armeijalle Haminaan, Porvooseen ja Helsinkiin 1741:n vuoden sodan aikana; ja lopuksi julistuksia, jäljennöksiä puheista ja runoista sekä muutamia painettuja lauluja, niiden joukossa kuuluisa satu Hiirakosta. Kaapissa oli nähtävästi osa Linnaisten kartanon arkistoa, ja Lithau epäili, sopiko hänen, vieraan, tunkeutua tuolle perheasioiden alueelle. Mutta hänen uteliaisuutensa näytti niiden kummallisten seikkain tähden, joista hän oli saanut aihetta ryhtyä tarkasteluunsa, niin täysin oikeutetulta, että kaikkien epäilysten täytyi haihtua, ja hän jatkoi tutkimustaan.
Ylin vasemmanpuoleinen laatikko herätti hänen huomiotaan, koska se oli vedetty hieman auki, kun taas kaikki toiset olivat aivan kiinni. Hän veti sen kokonaan ulos; siinä oli vain samanlaisia papereita kuin muissakin. Mutta se näytti hänestä hiukan lyhemmältä kuin toiset. Sentähden hän nousi tuolille, valaisi kynttilällä laatikon tyhjää paikkaa ja keksi sen pohjasta pienen raollaan olevan luukun. Hän sysäsi sitä; se meni takaisin paikoilleen ja näytti silloin olevan eriämätön osa kaapin kiinteää seinää. Hän veti sen uudelleen auki, pisti sinne kätensä ja löysi oivallisesti kätketyn salakomeron. Siinä oli ainoastaan pieni kellastunut paperitukku, joka oli sidottu yhteen heikolla vaalenneella langalla; ei mitään muuta.
Arkkitehti Lithau epäröi vielä, tunkeutuisiko hän perhesalaisuuksiin, joita ei kenties talon nykyinen omistajakaan tuntenut. Hänestä näytti halpamaiselta käyttää väärin Linnaisissa nauttimaansa vieraanvaraisuutta, ja hän päätti antaa lukematta tuon huolellisesti säilytetyn paperin sen oikealle omistajalle, eversti Littowille.
Mutta kun hän juuri oli panemaisillaan paperin takaisin salakomeroon, katkesi hauraaksi käynyt lanka, jolla tukku oli sidottuna, paperi putosi lattialle, ja kun hän sen siitä otti käteensä, sattui hänen silmäänsä nimi Lithau. Paperin sisällys koski siis hänen omaa sukuaan; hän ei epäillyt enää, hän katsoi olevansa oikeutettu saamaan tietoa salaisuudesta, ja hän luki seuraavan kummallisen kertomuksen, joka sai hänen poskensa milloin punehtumaan heleiksi, milloin vaalenemaan kuolon kalpeiksi:
"Herrallemme tehty tunnustus.
Minä Jaakko, joka nimitän itseäni von Littowiksi ja kannan tuota nimeä kenenkään koko maailmassa sitä kieltämättä, tunnustan täten vapaaehtoisesti omantuntoni tähden ja koska tunnen viimeisen hetkeni lähestyvän, että minä petoksella ja vääryydellä olen omaksunut itselleni nimen, joka ei kuulu minulle ja jonka minä pahan hengen voimasta ja vaikutuksesta olen riistänyt saman ikivanhan nimen ja kaikkien sen arvonimien ja arvojen oikealta omistajalta. Koska minä inhimillisestä heikkoudesta en voi kestää petokseni ilmi tulemista elinaikanani, panen minä tämän tunnustuksen salaiseen laatikkoon suureen tammikaappiin, joka nykyjään on Linnaisten kartanon Viheriässä kamarissa, jättäen täten Jumalan sallimuksen varaan, onko tämä tunnustus milloinkaan löytyvä ja tuleva niille, jotka nimittävät itseään minun perillisikseni, vahingoksi ja häpeäksi, mutta Littowin nimen oikealle omistajalle kunniaksi ja koroitukseksi.
Minä tunnustan siis täten, niin totta kuin toivon saavani anteeksi syntini, jotka ovat monet ja suuret, että minä olen syntynyt 14:ntenä päivänä helmikuuta 1699 Pähkinälinnan linnassa Inkerinmaalla, missä isäni oli räätäli nimeltä Jaakko Lithau, sukua, jonka oli vanhastaan katsottu olevan sukulaissuhteissa Littoweihin. Kun moskovalainen hyökkäsi suurine sotajoukkoineen maahan ja piiritti linnan — mikä tapahtui syyskesällä 1702 — lähetettiin minut äitini mukana turvaan Riikaan, ja siellä minä olin siihen asti, kunnes vihollinen valtasi senkin linnan 1710, jolloin minä pakenin äitini kanssa Stettiniin. Sillä aikaa oli isäni kuollut vankeudessa. Ja sattui heti, kun tulimme Riikaan, että äitini sai hoidettavakseen nuoren Jaakko Littowin, jonka isä oli kaatunut Klissowin taistelussa ja äiti kuollut Puolassa; ja me olimme siihen aikaan, nuori Littow ja minä, vasta neljännellä vuodella ja hän oli kuusi viikkoa vanhempi minua. Silloisten suurten sotalevottomuuksien tähden ei kukaan hänen sukulaisistaan tullut moneen vuoteen häntä kysymään, minkä tähden äitini elätti häntä kauan aikaa köyhyydestään huolimatta, ja kun hän oli tullut meille niin nuorena, ei hän tiennyt mitään suvustaan, vaan luuli minun äitiäni omaksi äidikseen, ja se seikka sekä nimien ja iän yhtäläisyys herätti äidissä syntisen ajatuksen vaihtaa meidät hankkiakseen siten minulle, omalle pojalleen, vast'edes suuren ylennyksen. Joten hän, sikäli kuin me kasvoimme vierasten ihmisten keskuudessa, oli pitävinään minua oikeana Littowina ja toista omana poikanaan, Lithau-nimisenä; emmekä me pojatkaan muuta tienneet, kuin että niin todellakin oli. Tuo vaihdos kävi vieläkin täydemmästä Stettinissä, missä me molemmat kävimme koulua, hän Lithaun, minä Littowin nimellä. Kun minä olin kahdenkolmatta vuoden vanha, kuoli äitini Stettinissä, mutta kun hän vielä eli viimeisiä hetkiään, kutsui hän minut luokseen ja sanoi: niin ja niin on laita, sinä olet minun poikani, vaikka sinulla on toisen nimi. Minutta olisi hän kuollut puutteessa ja kurjuudessa; minä olen pelastanut hänen henkensä, ja palkaksi minä olen pidättänyt hänen nimensä oman poikani varalle. Jumala antakoon minulle anteeksi, että niin olen tehnyt, mutta kaiken sen olen sinun tähtesi toimittanut. Tee sinä sitten asialle niinkuin omatuntosi käskee.
Siitä tuli kova kiusaus kahdenkolmatta vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka oli tottunut ylhäisenä herrana olemaan korkea-arvoisen ja vapaasukuisen Pommerin aateliston parissa ja jota sellaisena kunnioittaen kohdeltiin. Jos kasvinkumppanini olisi ollut kotona, olisin minä kenties antanut hänelle takaisin hänen laillisen perintönsä, johon ei muuta kuulunutkaan kuin nimi ja muutamia vanhoja miekkoja, mutta hänet oli siihen aikaan lähetetty Suomeen, enkä minä enää häntä koskaan nähnyt omilla silmilläni. Minustakin kävi Pommerin ranta vastenmieliseksi, koska pelkäsin jälkinäytäntöä, jos sillä puolen merta olisi ollut joku, joka oli nähnyt minut Riiassa silloin, kun en vielä ollut aatelisnuorukainen ja jolloin minua ei siksi nimitetty. Minä matkustin siis Ruotsiin ja sitten Suomeen, haudattuani ensin äitini, ja olin siellä monen kovan kohtalon leikkikaluna, niin että minun yhteen aikaan täytyi elättää itseäni räätälin työllä, kuten isäni teki; mutta lopulta tuli minusta ylhäinen Linnaisten kartanon herra, saavutin kuninkaallisen majesteetin suosion, ja Stettinin ajasta asti käytin von Littow nimeä, vielä syventääkseni juopaa itseni ja Lithau-suvun välillä.
Moninaisia myöhempiä elämänkokemuksiani en tässä tahdo kertoa, paitsi että minä viidenkymmenen vanhana otin aviopuolisokseni Anna Ahlekorsin, josta tuli turmioni ja Herran vitsa syntieni rangaistukseksi, sillä hän tuli minulle uskottomaksi Kaarle Jaakko Lithaun tähden, joka oli entisen petetyn kasvatusveljeni vanhin poika. Ja minä mainitsen sen ainoastaan siksi, että hän, jota nimitetään minun pojakseni tai hänen jälkeläisensä (jos Jumala sallii tämän paperin joutua heidän käsiinsä), nöyrtyisivät kummallisen sallimuksen alle, joka johti pojan hänen tietämättään kostamaan sen pahan työn, minkä olin tehnyt hänen isälleen, ja että siten suuri rikos vielä suuremmalla maksettiin. Ja kanna siis sinä, joka tätä luet, jos olet Littow, nimeäsi sekä suurimmalla oikeudella että suurimmalla vääryydellä. Se on riistänyt kokonaiselta suvulta perinnön, mutta Anna Ahlekorsilta kunnian ja hengen ja minulle tuottanut tuhansia sydäntuskia, joten ei mikään nykyinen nimi ole niin vääryydellä saatu ja niin kalliilla hinnalla lunastettu, kuin tämä Littowin nimi. Mutta minä olen lukenut tähdistä, jotka Jumalan tahdon mukaan ennustavat tulevia asioita, että tästä pahasta siemenestä on vielä kasvava Jumalalle ja ihmisille otollinen suku, jos vain hajaantuneet ja toisiaan kieltävät Littowin nimen haarat, sekä synnyltään kunniallinen että synnin tahraama, kunnialliseen liittoon yhtyvät. Sentähden minä panen tämän tunnustuksen mainittuun säilytyspaikkaan todistukseksi jälkimaailmalle, vahvistaen tämän kaiken nimelläni ja sinetilläni, minkä myös tähän liitetty kastekirja täydellisesti todistaa. Mutta jottei kukaan uskoisi minun missään mielenhäiriössä tunnustaneeni ja kirjoittaneeni sellaista, mitä ainoastaan jonkinlainen kuvittelu tai omantunnontuska on mieleeni johdattanut, olen minä antanut seurakunnan kirkkoherran todistaa tämän, kun hän virkavalallaan on vakuuttanut, ettei hän kenellekään elävälle olennolle ilmoita, mitä tässä edellä on kirjoitettu. Jumala olkoon minulle armollinen ja kääntäköön kaikki hyväksi.
Linnaisissa 17:ntenä marraskuuta 1767.
Jaakko von Littow, asessori." (Sinetti)
Paperin mukana oli lisäksi vielä kastekirja, joka oli päivätty Pähkinälinnassa 16:ntena päivänä helmikuuta 1699, sekä näin kuuluva todistus:
"Että asessori herra Jaakko von Littow on yllä olevan kirjoittanut vapaasta tahdosta ja aivan täysijärkisenä ja minulle tunnustanut sen oikeaksi ja totuuden mukaiseksi, todistetaan.
Linnaisissa kuten yllä.
Ulrik Gabr. Arosenius. N. N. seurakunnan kirkkoherra."