12. VÄSYMÄTÖN KOSIJA.
Ei ollut vielä aamu-uninen marraskuun aurinko rusottaviksi punannut Linnaisten puiston puiden latvoja, kun jo vanha hovimestari Holming, mukanaan palvelijatar kahvitarjottimineen, sipsutteli ylös portaita Viheriään kamariin noutamaan nuoren vieraan vaatteita harjattaviksi ja kenkiä kiillotettaviksi. Oli suorastaan tavatonta, että hovimestari, joka niin mielellään piti huolta arvostaan, itse omassa persoonassaan alentui siihen halpaan työhön; mutta tuo kunnon mies oli uneksinut pelkkiä kummitusjuttuja ja tunsi herätessään aivan erikoista vaivaavaa uteliaisuutta saada tietää, mitä yöllä oli tapahtunut vaarallisessa huoneessa. Joka astuimelta, minkä hän pääsi ylemmä, näytti hänestä yhä todenmukaisemmalta, että "prefehti" oli saanut osakseen majuri Winterloon kummallisen kohtalon, joten hänet yöllä oli muutettu puiston lammikon luo (mikä ei siihen vuoden aikaan olisi ollut kovinkaan hyvä todistus Linnaisten vieraanvaraisuudesta), ellei nuori miesparka tällä kertaa olisi suorastaan aivan päättömänä sängyssään, mikä talon arvolle olisi ollut vielä surkeampaa.
— Siinä tapauksessa — lisäsi Holming viisaasti itsekseen — on kyllä tarpeetonta nähdä vaivaa kahvia ja saappaita kuljettamalla, mutta jotakinhan täytyy tehdä lähimmäisensä hyväksi. Kuhnailetko siinä tarjottiminesi, senkin nahjus!
Mutta tuskin hovimestari oli ehtinyt etuhuoneeseen, ennenkuin jo Lithau, kuultuansa askeleet, avasi lukitun oven ja oli tulijoita vastassa täysin puettuna ja ilmielävänä. Hän oli peseytynyt kylmällä vedellä salatakseen unettoman yön jäljet, mutta tarkkasilmäiseltä palvelijalta ei jäänyt huomaamatta hänen tavaton kalpeutensa.
— Hyvä Jumala, miten huonolta armollinen prefehti näyttää! kuiskasi hovimestari, tutusti silmää iskien. — Saat tuoda tänne lisää puita, Lovisa — niin, niin, puut ovat lopussa, täällä on tänä yönä poltettu enemmän kuin yksi uunintäysi. Saanko olla niin rohkea ja kysyä, miten jaksetaan?
— Mainiosti. Olen nukkunut kuin käki pöllön pesässä. Myöntäkää vain, hyvä Holming, että te ja majuri Winterloo olitte sievoisessa hutikassa, kun näitte näkyjä Viheriässä kamarissa.
— Hm … ei pidä uskotella minulle että kaikki on aivan oikealla tolallaan. Mistä armollinen prefehti sai kolmannen kynttilän? Olihan täällä vain kaksi.
— Kolmannen löysin piilosta pöydän alta.
— Vai niin, vai niin. Piilosta? Tokkopa? Ja tuo vanha, pitkä miekka, jolla armollisen paronin esi-isä, keisari Jagiel, taisteli Jerusalemin hävityksessä — sehän näkyy kääntyneen toisin päin.
— Minä katselin sitä huvikseni. Jagiel, sanoitteko niin? Minä ymmärrän…
— Vuode on melkein koskematta' Hm … vanhoja kettuja ei petetä niin helposti. Päivä valkenee jo; kyllä prefehti saattaa varsin hyvin tunnustaa minulle, että olette rehkinyt pirun kanssa. Sehän voi sattua kenelle hyvänsä, onhan niin käynyt minullekin.
— Kuulkaapas, Holming; kun makasitte täällä Viheriässä kamarissa, näittekö todellakin sen, mistä puhuitte?
— Sepä kysymys! Niin totta kuin seison tässä. Oliko se mies vaiko nainen, sitä en voi tarkoin sanoa. Mutta tuosta kaapista se tuli.
— Oletteko siitä aivan varma?
— Aivan varma. Minä olen ollut kolmekymmentä vuotta tässä talossa enkä ole koskaan avannut kaappia kädelläni. Mutta siitä se tuli.
— Avatkaa se nyt, niin saatte nähdä, mitä siinä on.
— Minäkö avaisin Viheriän kamarin kaapin! Kiitän nöyrimmästi; armollinen paroni itsekään ei ole koskaan avannut sitä. Sen on tehnyt vain yksi minun aikanani, ja hän lienee seppä, koska hänellä on niin kuuma ahjo.
— Tiedättekö aivan varmaan, ettei paroni Littow koskaan ole avannut tätä kaappia?
— Kuinka en sitä tietäisi, koska ei täällä milloinkaan ole ollut siihen avainta, mikäli minä muistan. Armollinen paroni tuotti kerran tänne sepän avaamaan tiirikalla lukkoa. Kun mies oli pilannut kaikki tiirikkansa, tahtoi hän kumauttaa oveen kirveellä, mutta armollinen paroni kielsi ja sanoi: annetaan sen olla sinään, minä en sillä kuitenkaan tee mitään, koska se on liian raskas siirrettäväksi.
— Mutta minä sanon Holmingille, että se nyt on auki, väitti Lithau, tullen mielessään yhä varmemmaksi siitä, että kaappi oli luonnollisessa yhteydessä Viheriän kamarin kummittelujen kanssa.
Ja todistaakseen sanansa hän tarttui kaapin oveen, jonka hän ennen hovimestarin tuloa oli työntänyt vain hieman kiinnemmäksi; mutta kas, ovi oli taas lujasti lukittuna eikä hievahtanutkaan, vaikka hän koetti koko voimallaan sitä avata.
Hovimestari hymyili voitonriemuisena.
— Myöntäkää sentään, että paholainen on viisaampi kuin me molemmat yhteensä, sanoi hän ivallisesti virnistäen. No, no, en minä sano mitään: jos armollinen prefehti tahtoo pitää asian salassa, niin pitäkää vain minun puolestani. Mutta kyllähän te olette nähnyt, mikä täällä mellakoi, ja hyväpä on, että pääsitte niin hyvällä kaupalla. Ja kun näen, ettei saappaita tarvitse kiilloittaa (täällä lienee ollut jokin musta otus harjoineen), niin rohkenen sanoa, että armollinen paroni on jo kauan ollut jalkeilla, jos prefehti ehkä tahtoo puhua hänen kanssaan. Vieras kreivi on parhaillaan paronin luona.
— Hyvä, hyvä, tulen kohta alas — ja Lithau alkoi taas astella, kuten hän oli astellut monta tuntia, milloin nopein, milloin hitain askelin pitkin lattiaa, miettien itsekseen, miten hänen tulisi käyttää vaarallista perhesalaisuutta, joka äsken oli salaperäisellä tavalla uskottu hänelle.
Sillä välin oli kuurilainen kreivi, joka aikoi matkustaa aamulla edelleen, jo aikaisin päässyt eversti paroni Littowin puheille hänen makuukamariinsa, ja heidän välillään oli syntynyt keskustelu, jonka alun lukija helposti saattaa arvata loppupuolesta.
— Meidän pohjoismainen luonteemme, herra kreivi, ei ole siksi vilkas, että jo muutamien tuntien tuttavuuden jälkeen voisimme ratkaista valinnan, joka koskee koko elämämme onnea. Minä pyydän teitä olemaan vakuutettu siitä, että tyttäreni pitää, kuten minäkin, arvossa teidän tarjouksenne tuottamaa kunniaa, mutta nykyisin…
— Sallikaa minun sanoa, herra paroni: neiti Anna on liian nuori voidakseen itse tehdä päätöksensä, ja hän on epäilemättä jättävä tulevaisen onnensa järjestämisen teidän isällisen viisautenne huoleksi.
— Minun ei tarvitse hänelle sanella toivomuksiani hänen seurattavikseen, herra kreivi. Tyttäreni on siinä iässä, jolloin tytön sydän on siksi itsenäinen oikuissaankin, ettei se anna edes isänkään pakottaa tunteitaan.
— Ei edes omaksi onnekseen?
— Rakkaudetta ei ole mitään todellista onnea. Ja tyttäreni tavattoman luonteenlujuuden vuoksi on minulla hyvin vähän toivoa siinä suhteessa.
— Herra paroni, jättäkäämme romaanihaaveilut ja puhukaamme tosiasioista. Sana vain, Anna neiti tottelee, ja minun huolekseni jää sitten hänen sydämensä valloittaminen, kun te olette lahjoittanut minulle hänen kätensä.
— Minulla on jo ollut kunnia lausua periaatteeni, eikä minulla ole mitään syytä niitä muuttaa.
— Kenties kuitenkin, kun herra paroni oppii paremmin minua tuntemaan.
— Suokaa anteeksi — epäilen sitä.
— Mutta minä olen siitä aivan varma. Sallikaa, herra paroni, minun kertoa eräs sangen vanha juttu. Eräs herra paronin esi-isistä, Sigismund Littow, muudan suomalaisen ratsuväen ratsumestareja, otti 30:ntenä päivänä joulukuuta vuonna 1701 neljäntuhannen tukaatin lainan Danzigin rahakauppiailta, Samuel Geldern & Kumpp:lta. Tuo summa…
Eversti Littow punastui.
— Sen summan — keskeytti hän — otti todellakin ratsumestari Littow, mutta hän ei ottanut sitä itselleen, vaan Ruotsin kruunulle uuden hevosjoukon kuntoon panemiseksi silloista sotaa varten.
— Sallikaa minun muistuttaa, että velkakirjaan oli asianmukaisesti piirretty Sigismund Littowin nimi ja että siinä on hänen allekirjoituksensa ja sinettinsä ja että, vaikka ratsumestarin kuoltua hänen oikeudenomistajansa seuraavana vuonna epäsivät sen, niin Samuel Geldernin oikeudenomistajat kuitenkin lainmukaisesti valvoivat saamistaan sekä silloin että myöhemminkin aika-ajoin. Tätä velkaa ei ole suoritettu, herra paroni, ja se tuomitaan epäilemättä maksettavaksi, jos oikeusjuttu jälleen pannaan vireille. Se summa on nykyjään, 130:n vuoden korot ja lukemattomat oikeuskulut siihen laskettuina, noin miljoona Venäjän pankkoruplaa, ellen väärin muista.
— Kuten jo rohkenin huomauttaa, on kylliksi selvitetty, että Geldernin perillisten tulee hakea saatavansa Ruotsin kruunulta; enkä muuten voi ymmärtää mitään yhteyttä Geldernien saatavien ja sen asian välillä, josta äsken keskustelimme.
Kreivi nousi ja katsoi kelloaan.
— Eh bien, no niin — sanoi hän huolettomasti — aika kuluu, minä aion vielä nyt aamupäivällä käydä katsomassa kahta maatilaa muutaman peninkulman päässä täältä. Mitäkö yhteyttä kahden niin erilaisen asian välillä? Tietysti ei mitään. Minä tahtoisin vain en passant, ohimennen, ilmoittaa herra paronille, että minä nykyjään omistan noin puolet Geldernin saatavista ja että olen muilta perillisiltä saanut valtuuden koko summan perimiseen. Au revoir, näkemiin. Sallikaa, herra paroni, että minä huomenna palatessani rohkenen vähäksi aikaa poiketa tänne?
Eversti Littow silmäili uskaliasta vierasta suuttunein ja ylpeän halveksivin katsein.
— Luulin teitä aatelismieheksi, sanoi hän, ja näen, että olettekin kauppias. Tuossa, hyvä herra, on ovi. Ennenkuin toistamiseen ryhdytte niin turhaan vaivaan, että avaatte tuon oven hieroaksenne kauppaa neiti Littowista, neuvon teitä olemaan varuillanne, sillä moisiin tarjouksiin vastaamisen jätän minä palvelijaini ratsuraippojen tehtäväksi.
— Kauppaako hieromaan? Fi donc, hyi toki, hyvä paroni, luuletteko minua niin sokeaksi, että maksaisin kokonaisen miljoonan pienestä maalaisneidistä, jollaisia voisin poimia ilmaiseksi joka oksalta? Mutta kunnioitus teidän henkilöänne kohtaan, pelko siitä, että saattaisin teidät kokonaan häviöön — ja sopiva huomenlahja… Te olette muuttava mielenne huo…
Hieno herra ei saanut puhua loppuun, hän tunsi everstin voimakkaan käden tarttuvan hartioihinsa ja ohjaavan hänet kursailematta portaille, joiden edustalla reki odotti häntä. Vanha hovimestari Holming tuli kummastellen nähneeksi äsken niin kunnioitetun vieraan nolon lähdön.