13. VALINTA.
Noin viikko oli kulunut siitä, kun arkkitehti Lithau tuli Linnaisten kartanoon. Hovineuvoksetar Winterloo oli palannut poikineen Syrjänkoskelle; kuurilaista kreiviä ei enää kuulunut. Päivät olivat kuluneet niiden suurten muutosten rakennussuunnitelmiin ja kustannusarvioihin, joihin oli ryhdyttävä seuraavana keväänä, illat vietettiin tuttavallisesti keskustellen, eikä, mikä oli kylläkin harvinaista, ketään muuta vierasta silloisen kelirikon aikana käynyt vieraanvaraisessa Linnaisten kartanossa. Kummittelu ei enää ollut häirinnyt talon nuorta vierasta, koska hän heti seuraavana päivänä muutti siihen huoneeseen, missä kreivi oli hänen tullessaan asunut.
Tuttavallisuus, joka hyvin helposti syntyy maalla olevan herraskartanon tarkoin eristetyssä seurapiirissä, oli lähentänyt Lithaun Linnaisten perheeseen. Molemmin puolin he olivat oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan toisiaan. Pienessä nelihenkisessä seurassa, johon opettajatar neiti Triste-Ruban kuului vaatimattomasti viidentenä, oli todellakin siinä määrin rehellisyyttä, sivistystä, suloutta ja luonnonlahjoja, ettei kukaan menettänyt mitään lähemmästä tutustumisesta, vaan jokainen hyötyi. Mutta huolimatta hyväntahtoisuudesta ja hienosta kohteliaisuudesta, jota kaikki perheen jäsenet osoittivat Lithaulle, ja juuri sinä hetkenä, jolloin tuttavuus näytti kasvavan ystävyydeksi, sattui toisinaan, että jokin kylmä tunne tuli heidän välilleen. Silloin suoreni äkkiä everstin ryhti entistään suoremmaksi, Anna neiti vaikeni ja loi katseensa maahan, arkkitehti tapaili sanoja ja vetäytyi syrjemmä. Ainoastaan Ringa neiti pysyi muuttumattomana, yhtä iloisena, yhtä lapsellisena, ja lähetti silloin, kuten hän sanoi, Mefiston "noutamaan keskustelua".
Lithaulla oli mielessä jotakin, joka häneltä monesti poisti halun leikinlaskuun, häntä painosti tuon onnettoman perhesalaisuuden tunteminen, salaisuuden, josta ei kukaan muu luultavasti tiennyt mitään. Turhaan hän oli etsinyt sopivaa tapaa ilmoittaakseen sen everstille; pelkästään se nöyryytys, minkä hän pelkäsi tuottavansa vieraanvaraiselle isännälleen, jos tämä saisi tietää, että vieraan, erään Lithaun, hallussa oli asiapaperi, josta riippui koko perheen olemassaolo, esti häntä joka kerta uskaltamasta viitatakaan niin arkaluontoisiin asioihin, joissa häntä vielä lisäksi hyvällä syyllä voitiin pitää puolueellisena.
Omituinen sattuma näytti tulevan hänelle avuksi ja itsestään johtavan keskustelun alaiseksi tuon aineen. Innokkaasti kiintyneenä mainion sukunsa historiaan eversti alkoi taas viimeisinä iltoina, kun hän oli lähemmin oppinut tuntemaan vierastaan, jatkaa isoisänsä muistelmien lukemista ja oli niin kohtelias, että silloin kertoi hänelle osan siitä, minkä me jo olemme tunteneet ensi illasta alkaen, kun tutustuimme Littowin perheeseen. Paljon selvisi nyt semmoista, mitä Lithau ennen oli vain aavistanut; mutta samassa määrin kävi myös vaikeammaksi tunnustaa, että hän tiesi Jagielin suvun kummallisesta kolmannestatoista jälkeläisestä enemmän kuin eversti itse. Hänestä tuntui, kuin eversti olisi erikoisen painokkaasti kertonut tarun Katarina Szistovosta ja puolalaisen satulasepän pojasta. Selvää oli, ettei vieläkään mikään neiti Littow voisi tulla halpasukuisen miehen vaimoksi ja ehkä kaikkein vähimmin kenenkään Lithaun omaksi!
Mutta sellainen on ihmissydän, että mahdottomalta näyttävä ajatus, joka ei ehkä muuten olisi koskaan johtunut oman arvonsa tuntevan nuoren miehen mieleen, juuri toteutumattomuutensa takia alinomaa palasi hänen ajatuksiinsa, vaikka hän miten olisi koettanut tukahduttaa vaarallista mietettä. Tuo sivumennen lausuttu ennustus johtui asessori von Littowin tunnustuksesta alinomaa hänen mieleensä, hän voi tuskin torjua käsitystä, että salaperäinen sallimus oli johtanut hänet, juuri hänet saamaan haltuunsa Viheriän kamarin salaisuuden ja valinnut hänet taas yhdistämään toisistaan eronneet, vihamieliset saman suvun haarat, joista toisen täytyi ilman sellaista yhdistystä välttämättömästi kukistua, jos totuus joskus tulisi ilmi. Ja silloin harhaili hänen katseensa toisesta nuoresta, rakastettavasta sisaresta toiseen, Annasta Ringaan, Ringasta Annaan, ja hänen sykkivän sydämensä syvyydestä kohosi tuon tuostakin hiljaa kummallinen kysymys: kumpiko heistä?
— Mieletön kysymys! sanoi hän itsekseen. — Tiedänkö edes, että kumpikaan heistä rakastaa minua?
Ja vielä kerran siirtyi hänen katseensa mustakiharaisesta, tummasilmäisestä, ylväästä Anna neidistä vaaleaan, iloiseen, lapselliseen Ringaan ja taas takaisin; yön tähdistä aamuruskon riemuun, ylhäisyydestä viattomuuteen, tytöstä, jonka sielu oli syvä ja voimakas, tyttöön, jonka sydän vielä oli umpussaan — sillä sellaiseksi hän oli jo oppinut tuntemaan heidät. Mutta vaali näytti hänestä yhtä mahdottomalta kuin itse tarkoitusperä.
— Kumpikin heistä voi luoda ihmiselämän onnen — sanoi hän itsekseen — mutta kumpi luo minun elämäni onnen?
Eräänä sellaisena epäilyksen hetkenä tuli neiti Triste-Ruban mukanaan muutamia kanavaompelukaavoja arkkitehdin luo ja pyysi häntä valitsemaan oman aistinsa mukaan niistä kauneimman, jonka hän sitten valmistaisi jouluksi. Tyttö parka saattoi tuskin enää salata, minkä vaikutuksen Linnaisten vieras oli tehnyt hänen tuntehikkaaseen sydämeensä aina tämän ensimmäisestä tavallisesta, luistinretken jälkeisillä päivällisillä hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta saakka. Ja kun Triste-Rubania seurassa missä hyvänsä, paitsi Littow-neitien parissa, saattoi pitää sangen miellyttävänä olentona ja kun Lithau, säälien hänen muista riippuvaa asemaansa, edelleenkin oli ollut hänelle kunnioittavan huomaavainen, niin ei ollutkaan ihmeellistä, että hän ja toiset neiditkin käsittivät tuon kohteliaisuuden toisin kuin se oikeastaan oli tarkoitettu.
Anna neiti valmisteli helmineulosta ompelupöydän ääressä, ja Ringa leikkeli paperista varjokuvia. Lithau valitsi kaavan ja sai palkinnoksi silmäyksen, joka oli ehkä kiitollisempi kuin mitä niin vähäisestä palveluksesta olisi sopinut olla, kun hän sattumalta katsahti ylös ja näki Annan katseen, samalla niin synkän, suruisen ja uhkaavan, että se kuin lävisti hänen sydämensä. Vain kahdennenkymmenennen osan sekuntia se kesti, ja Annan silmät kohdistuivat heti taas työhön, mutta tuo nopea silmäys oli kuin salama pimeydessä, se hajoitti kaiken epätietoisuuden, repäisi verhon nuoren sydämen mitä huolellisimmin kätkettyä salaisuutta peittämästä.
Neiti Triste-Ruban ymmärsi luultavasti väärin neuvottomuuden, joka näkyi hänen ritarinsa kasvoista, sillä hän hyväksyi hänen valintansa kasvot säteilevinä hellyydestä ja onnen tunteesta, joka hänessä ei ollut varsin tiheän verhon peitossa; Lithau tunsi mielensä uhkuvan samalla kertaa suuttumusta ja sääliä tyttöparan anteeksi annettavan erehdyksen vuoksi. Hän nousi jokseenkin äkisti ja meni Ringa neidin luo, koska hän oli ainoa puolueeton, johon hän nyt saattoi kääntyä, sillä eversti ei ollut silloin läsnä.
Ringa tuli häntä jo puolitiessä vastaan ja pyysi ujostelematta saada hetkisen käyttää hänen päätään. Sitten hän otti kynttilän, asetti sen niin, että Lithaun varjo sivultapäin näkyi seinällä ja huudahti voitonriemuisena.
— Nyt onnistuin! Minä sain kuvan hänestä!
Huolimatta sisarensa tyytymättömästä katseesta hän näytti sitten oivallisesti onnistunutta varjokuvaa: Lithaun miehekästä päätä reippaassa, pystyssä asennossa, mistä se sai lujan luonteen leiman.
— Anna — jatkoi hän — väitti eilen, etten voisi leikata arkkitehdin varjokuvaa arkkitehdin itsensä tietämättä; mutta katsokaa nyt itse! Eikö se ole näköisenne, sanokaa?
Kaikkien täytyi tunnustaa, että se oli täydellisesti onnistunut. Vain neiti Triste-Ruban huomautti, ettei otsa ollut kyllin korkea ja että ilme oli hieman liian synkkä.
— Se johtuu siitä — sanoi Ringa — että arkkitehti oli juuri valikoimassa opettajattaren kaavoja, kun minä leikkasin hänen kuvansa. Niin tukalassa työssä ei voi näyttää muuta kuin synkkämieliseltä. Jos olisin kuvannut hänet silloin, kun tapasimme toisemme jäällä eikä hän löytänyt kotiin, olisi minun täytynyt leikata nenä hiukkasen pitemmäksi, ja siitä olisi muoto tullut melkoista iloisemmaksi.
Vastaus ei miellyttänyt neiti Triste-Rubania. Mutta valitettavasti oli se aika jo ohi, jolloin hänen varoituksensa olivat tehonneet Ringaan, eikä hänellä siis enää ollut mitään sanomista.
— Minä en pidä varjokuvista, virkkoi Anna neiti keskeyttääkseen tuosta aineesta puhumisen. — Silmättömät kuvat näyttävät sieluttomilta ihmisiltä ja sisällyksettömiltä pinnoilta. Varjokuvat ovat yksipuolisimpia kuvia, mitä tiedän. Niissä on vain puolet muodosta ja tuskin aavistustakaan luonteesta, ne koroittavat nenän ja leuan henkilön tärkeimmiksi tuntomerkeiksi ja ovat sentähden vain irvikuvia niistä, joita ne kuvaavat.
— Luonne, neiti Anna — sanoi Lithau — näkyy kaikkialta siinä henkilössä, jossa sitä on. On ihmistuntijoita, jotka saattavat sanoa, millainen olette, näkemättä milloinkaan muuta kuin muutaman kätenne piirron.
— Onko arkkitehtikin sellainen ihmistuntija?
— Sitä en tahdo väittää; mutta mielelläni tahtoisin olla sellainen.
Silloin voisi välttää monta erehdystä.
— Ja ehkä monta harhaluuloa?
— Kenties. Mutta minä pidän harhaluuloja parempina, sillä ilman niitä olisi elämä erämaa.
— Ja minä pidän parempana totuutta, jatkoi Anna ylpeästi, mikä sopi hänelle erittäin hyvin. — Parempi on selvä, vaikka katkerakin totuus kuin houkkamaisesti pettävä toivo.
Lithau koki ymmärtää hänen katsettaan, mutta se oli vakava ja tutkimaton. Vihdoin Anna hymyili ja sanoi:
— Myöntäkää kuitenkin, että teidän ihmistuntemisenne on toisinaan tähteintutkijan kaukoputken kaltainen: mitä lähemmäksi hän koettaa saada kiintotähteä näköpiiriinsä, sitä pienemmältä ja epäselvemmältä se näyttää hänestä.
— Tähdillä on oikeus tehdä pilaa tutkimuksistamme, vastasi arkkitehti vältellen. Hän ei tahtonut jatkamalla saattaa kiistaa vaaralliselle alalle.
Mutta Ringa, ymmärtäen väärin hänen ensimmäisen lauseensa, ei tahtonut päästää häntä niin vähällä.
— Koska arkkitehti osaa ennustaa kädestä, sanoi hän, niin olkaa hyvä ja ennustakaa minulle! Tässä on käteni!
— Minä aavistan, että ma bonne mielellään pyytäisi teiltä samaa suosiota, keskeytti taas Anna, kenties miettimättä, sillä se kuului ilkeältä, vastoin hänen tapaansa.
Hänen äänensä ylhäinen sävy teki vuorostaan Lithaun vastauksen teräväksi.
— Neiti Ringa kunnioittaa minun vähäistä taitoani liiaksi, vastasi hän. Mutta otaksukaa, että minä olen ennustaja; luuletteko minun tarvitsevan kaunista kätöstänne sanoakseni, kuka te olette ja mistä silkistä kohtalottaret ovat kehränneet teidän elonlankanne? Kenties onnistuu minun joskus lukea — tähdistäkin. Sallikaa minun sentähden alkaa neiti Annasta. Minä näen hänen kulmakarvainsa kaarteesta, ettei Katarina Szistovon kohtalo koskaan tule hänen osakseen.
Anna punastui.
— Olipa tuo jokseenkin keskinkertainen ennustus, virkahti hän, mutta minä otaksun sen salliman päätökseksi.
— Entä minä sitten? huudahti Ringa. Onko minut määrätty rakastamaan satulaseppää ja kuolemaan luostarissa.
Ennustaja oli hetkisen vaiti. Uusi tunne virtasi hänen sieluunsa, samanlainen tunne, joka syntyy, kun kevään ensi tuulahdus henkii vastaan avatusta ikkunasta.
— En tiedä, — vastasi hän — ketä Ringa neiti kerran on rakastava, mutta näen hänen huultensa hymystä ja silmiensä vielä syntymättömästä kyynelestä, että hän on tuleva onnelliseksi ja rakastetuksi. Hänen elämänsä on kuin päivänpaiste; sitä ei voida käsittää, ei kuvata, ei sanoin kertoa; ja kuitenkin ymmärtää lapsikin, mitä se on…
— Ei, nyt arkkitehti puikkelehtii pakoon; eihän se ollut mikään ennustus ollenkaan, huomautti Ringa hämillään. Se vaiva, jota minä näin kuvatessani arkkitehdin nenää, olisi kyllä ansainnut paremmankin palkan kuin päivänpaistetta ja kaunista ilmaa.
— Tyytykää siihen, Ringa neiti, ja kun varjot tulevat, on päivänpaiste vain sitä kirkkaampana loistava pilvistä.
— Mutta mitä arkkitehti ennustaa ma bonnelle?
— Minä näen hänen valkoisesta kädestään, että hän on kerran saava kunniamerkin "pour le mérite", "ansioista".
Hyvä Triste-Ruban koetti turhaan miettiä tuon ennustuksen tarkoitusta. Mutta koska hänellä todellakin oli erinomaisen valkoiset kädet, juolahti hänen mieleensä, että arkkitehti tahtoi sanoa hänelle kohteliaisuuden, ja tuon ajatuksen lohduttamana hän meni yksinäiseen huoneeseensa koko yöksi uneksimaan ruusuisia unia tulevaisuudesta.
Lithau loi salaa katseensa Annaan ja oli huomaavinaan häädetyn kyynelen merkin sisimmässä silmän nurkassa. Ehkä hän pettyi, sillä Annan koko käytös oli lopun iltaa hyvin levollinen, tyyni, kohtelias, mutta samalla myöskin hieman kylmä.
Joka tapauksessa hän oli nyt ratkaissut valintansa. Oikullinen sydän! Juuri sentähden, että Anna, tuo ylpeä tyttö, rakasti häntä, kääntyi hänen sydämensä hänestä toiseen, joka ei tuntenut rakkautta enempää kuin suruakaan ja joka kenties ei koskaan suostuisi sitomaan hetkellistä olemustaan häneen. Anna Littow tulisi hänen omaksensa, vaikka olikin ylväs kuin ruhtinatar, sen hän tiesi nyt, sillä hänen ylpeytensä kukistaja oli sallimuksen tavoin hänen kädessään; mutta siitä varmuudesta hälvenikin Annan viehätys. Ringa taas ei antaisi hänen nimensä itseensä vaikuttaa, vaan noudattaisi vain sydäntään, ja se sydän oli vielä nimetön kirja. Sen ensimmäiselle puhtaalle lehdelle hän tahtoi kirjoittaa nimensä ja onnistua siinä, minkä hän itse oli sanonut mahdottomaksi — päivänpaisteen sitomisessa.