14. MILJOONA.
Päiviä kului. Kaksi viikkoa oli jo vierinyt arkkitehti Lithaun tulosta Linnaisiin, ja yhä vielä hän viipyi siellä. Hänen varsinainen työnsä oli loppunut, mutta hän teki täydellistä piirustusta uuteen rakennukseen. Totta puhuen olisi se työ valmiin suunnitelman mukaan voitu suorittaa missä tahansa, mutta eversti Littow pyysi arkkitehtiä ystävällisesti valmistamaan sen hänen omain silmäinsä nähtävissä. Vaikka jonkinlainen ylhäinen etevämmyys toisinaan vieläkin pilkisti everstin vieraanvaraisen kohteliaisuuden takaa ja vaikka olikin vaikeata saada kapinallista ylpeyden tunnetta ja porvarillisen, vihatun nimen kaikua sovintoon keskenään, oli nuori mies kohonnut yhä korkeammalle isäntänsä suosioon, ja hänen seuransa oli tullut everstille välttämättömän tarpeelliseksi pitkinä syysiltoina. Tytärtensä puolesta oli eversti Littow aivan huoletta. Hänen mieleensä ei edes juolahtanut, että jokapäiväinen tuttavallinen seurustelu nuoren miehen kanssa, jolla oli niin alhainen asema yhteiskunnassa, vaikkapa hän olisikin ollut vielä kyvykkäämpi ja sivistyneempi kuin arkkitehti Lithau todella oli, voisi millään lailla järkyttää Littow-neitien rauhaa.
Mutta samassa määrin kuin eversti osoitti vieraallensa yhä avomielisempää ystävyyttä, näyttivät tyttäret vetäytyvän erilleen. Yhä suljetummaksi ja ylpeämmäksi kävi tummasilmäinen Anna, ja ikäänkuin hänen voimakkaampi sielunsa olisi vaikuttanut nuoremman sisaren hetkelliseen luonteeseen, tuli Ringakin viime päivinä äänettömämmäksi kuin ennen ja karttoi jonkinlaisella arkuudella entistä tuttavallisuutta. Leikillinen ääni ja iloiset kepposet olivat lakanneet eikä Mefistokaan enää aina saanut "keskustelua noudetuksi".
Lithau huomasi sen, ja hänen oma ylpeytensä, joka ei suinkaan ollut vähäinen, kuohahti ajatuksesta, että häntä mahdollisesti pidettiin liikaa olevana. Joka ilta hän päätti lähteä seuraavana päivänä, mutta joka aamu hän päätti taas vielä viipyä. Viheriän kamarin salaisuus painosti hänen rintaansa, hänellä oli vielä sana sanottavana Linnaisten perheelle, mutta se tarttui hänen huuliinsa kuin kiinni puristettuna.
Eräänä päivänä hän istui tapansa mukaan työnsä ääressä ja eversti istui hänen vieressään tuumiskellen kartanon pääsivulle tehtäviä koristuksia, kun ovi nopeasti avautui ja sisään astui aivan odottamatta kuurilainen kreivi.
Eversti tunsi verensä samassa kiehahtavan, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi kylmästi, miten hän saattoi olla vieraalle hyödyksi.
— Suvaitseeko herra paroni suoda minun puhua muutaman sanan kanssanne kahden kesken? kysyi kreivi ujostelematta, kuin ei olisi ollenkaan muistanut, että hänet kerran oli ajettu ulos ovesta.
— Mitä herra kreivillä on sanottavaa minulle, saatetaan vallan hyvin sanoa tämän herran saapuvilla ollessa, vastasi eversti, ja sitä suurempi syy on tehdä niin siksi, etten aio kuluttaa herra kreivin kallista aikaa pidättämällä häntä kauan.
— Miten suvaitsette, vastasi kreivi huolettomasti. Asia ei missään tapauksessa ole enää kauan salassa. Te tiedätte, herra paroni, ettei Sigismund Littowin perillisillä milloinkaan ole ollut mitään kuittia todistuksena siitä, että nuo neljätuhatta tukaattia todellakin olisi käytetty Ruotsin kruunun tarpeiksi.
— Te erehdytte. Sen todistuksen on asessori Jaakko von Littow tässä riidassa kahdestikin näyttänyt oikeudessa, mutta siitä puuttui silloin vielä Ruotsin valtioarkiston asianmukainen vahvistus. Sittemmin tuo kuitti on hävinnyt.
— Sitä kuittia ei ole koskaan ollut olemassakaan, herra paroni, taikka se on ollut väärä, ja katsokaa, todistuksena siitä on tämä oikeaksi todistettu ote danzigilaisen juutalaisen Salomon Ruthin tilikirjoista, ja siitä näkyy, että Sigismund Littow saatuaan nuo neljätuhatta tukaattia Gelderniltä seuraavana päivänä suoritti melkein yhtä suuren yksityisen velkansa Ruthille. Sen jälkeen kun minulla viimeksi oli kunnia käydä Linnaisissa minä pyysin kirjallisesti Danzigista tämän äskettäin löydetyn, epäämättömän todistuksen, että esi-isänne todellakin on ottanut riidanalaiset rahat omiksi tarpeikseen. Mutta ennen kuin oikeudessa käytän tätä todistusta, joka epäilemättä laillisesti sitoo teidät suorittamaan velan, katsoin paremmaksi vedota yksityisesti teidän ritarilliseen kunniaanne. Ja vaikka olisikin mahdollista perästäpäin laillisesti kieltää velka, jonka oikeudesta teidän täytyy olla siveellisesti vakuutettu, niin olen varma, ettei teidän aatelismieskunnianne salli teidän tehdä sitä, ja nyt minä pyydän saada tietää, mitä päätätte.
Eversti oli hämmästyksissään. Tarkastipa hän kuinka perinpohjaisesti tahansa onnetonta paperia, joka oli saattava hänet kokonaan häviöön, ei hän voinut löytää mitään syytä epäilyyn, ettei se olisi ollut oikea. Se oli laillisesti todistettu, ja sen alla oli Danzigin maistraatin sinetti. Kreivi oli sitä paitsi viisaasti osannut koskettaa hänen arinta puoltaan.
— Minun päätökseni on heti valmis, vastasi eversti hyvin liikutettuna. — Mikään Littow ei ole vielä tinkinyt kunniansa puolesta, ja jos velka on oikea, maksan minä sen koko omaisuudellani. Se tosin ei riittäne aivan täydellisesti, mutta enempäähän ette voi pyytää. Minä en kiellä summaa, mutta vastustan vain laittomia korkoja ja oikeudenkuluja.
— Te tiedätte, herra paroni, että velka on alimmankin arvioimisen mukaan vähintäänkin miljoona ruplaa Venäjän pankkorahaa. Oletteko valmis suorittamaan tuon summan?
— Hankkikaa minulle varma selvitys velan suuruudesta, niin Linnaisten kartano on teidän omanne. Saatatte olla tyytyväinen siihen korvaukseen. Onko vielä jotakin, millä voin palvella teitä?
— Muutama sana kahden kesken, jos suvaitsette.
Lithau nousi mennäkseen.
— Minä pyydän teitä pysymään täällä, sanoi eversti. Tällä herralla ei ole sanottavana minulle mitään, mitä teidän läsnäolonne saattaisi millään lailla haitata.
Kreivi puri huultaan.
— Herra paroni, sanoi hän, minun ei tarvitse toistaa ensimmäistä ehdotustani, mutta teidän pitäisi nyt ymmärtää, että mitä vilpittömin mielenkiinto, jota tunnen perhettänne kohtaan, on saattanut minut tekemään sen. Minä olen valmis unohtamaan väärinkäsityksen, jonka perusteita minun täytyy kunnioittaa, ja minä ojennan vielä kerran käteni sovintoon, niinkuin kahden ritarin kesken sopii.
Eversti tulistui.
— Kahden ritarin! toisti hän kääntyen Lithaun puoleen. — Tuo mies on, toden totta, hävytön. Minä heitin hänet ulos ovesta, kun hän uskalsi ehdottaa, että hän ostaisi neiti Littowin mitättömällä miljoonalla, ja sen sijaan, että olisi lävistänyt minut miekalla, kuten jokainen aatelismies olisi hänen asemassaan tehnyt — jos aatelismies olisi voinut alentua tekemään semmoista tarjousta — sen sijaan hän tulee vielä kerran, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tarjoaa minulle kätensä muka sovintoon! Hänkö ritari! Tiedättekö, herra arkkitehti, mitä hän tarkoittaa sovinnolla? Hän on varma siitä, että kun hän on riistänyt minulta viimeisen leipäpalani, minä epäilemättä ilomielin alennun sanomaan häntä vävykseni — uhraamaan lapseni kurjalle kaupustelijalle, joka on ostanut aatelisvaakunan ja kreivinnimen muutamalla sadalla tukaatilla joltakin jalkavaimojensa elättämiseen rahaa tarvitsevalta saksalaiselta pikkuruhtinaalta. Ja tuommoinen lakeija, joka kantaa nimeään kuin palvelijan pukua, saamatta siitä muuta kuin ulkonaisen kiillon, sanoo itseään ritariksi!
Kreivi lähestyi varovasti ovea. Hän oli nähtävästi ampunut sivu ja mietiskeli ajoissa pakoa. Mutta Lithau, joka jo hetkisen oli tarkoin tarkastellut häntä, astui silloin päättävästi väliin ja sulki paluutien.
— Herra paronin luvalla rohkenen kysyä tältä mieheltä, joka sanoo itseään kreivi Spiegelbergiksi, onko hän itse kyhännyt Danzigin maistraatin sinetin ja allekirjoitukset, vai onko hän teettänyt tuon todistuksen Homburgin pelipankissa.
Kreivi koetti turhaan säilyttää oivallista malttiaan.
— Herra, huudahti hän, luuletteko rankaisematta saavanne herjata minun laistani miestä?
— Teidänkö laistanne miestä! toisti arkkitehti halveksivasti. Jo on teidän aika heittää naamarinne, herra Spiegelberg. Jo ensi kerran katsahtaessani teihin heräsi minussa hämäriä muistoja eräästä seikkailijasta, jonka sattumalta näin matkoillani neljä vuotta sitten. Nyt olen täysin varma, etten ole erehtynyt. Teillä ei ollut siihen aikaan kreivin nimeä, herra Spiegelberg; te olette samannimisen kreivin nuorin poika, olette saanut hyvän kasvatuksen ja palvelitte Grodnon husaarirykmentissä, mutta te turmelitte nimenne, kumppaninne pakotti teidät ottamaan eron, kun petitte pelissä…
— Mitä uskallatte…
— Kohta pääsen loppuun. Siitä pitäen olette ollut ammattipeluri, kurja onnenonkija, jolle entiseltä uralta jäi vain ylhäinen kerskailu ja joka vaihtelun vuoksi matkusteli Frankfurtin arpalippujen kaupittelijana. Kas siinä on teidän todellinen suhteenne Geldernin kauppahuoneeseen; mutta te tahdoitte käyttää sitä eduksenne ja korjata asianne loistavalla naimiskaupalla. Taaskin olette pelannut väärin, sehän onkin teidän ammattinne, mutta tällä kertaa olette hävinnyt.
Vieras pisti raivoissaan kätensä povitaskuun, mutta toinen ehti häntä ennen.
— Nuo vanhat temput saatte jättää sikseen; niitä ei käytetä täällä Suomessa — ja niin sanoen riisti Lithau häneltä kaksi pientä, taskuun kätkettyä pistoolia, laukaisi ne uuniin ja antoi ne sitten takaisin omistajalle. — Teette viisaasti, jos katsotte, missä ovi on, lisäsi hän, sillä te olette tottunut pääsemään ulos vapaalla kyydillä. Minä muistelen, että Homburgin portaat olivat hieman tämän talon portaita korkeammat.
— Minä olen Geldernin kauppahuoneen asiamies ja vien teiltä viimeisenkin kopeekan, huusi entinen kreivi vimmoissaan.
— Voitte säästää koko vaivanne, sillä paitsi sitä, että Danzigin todistus on väärä, saattaa paroni Littow koska tahansa näyttää kuitin, jossa Sigismund Littowin velka on siirretty kruunulle…
— Todisteita! Näyttäkää toteen!
— Kyllä, kun oikeus sitä tahtoo. Herra paronin luvalla annan minä teille aikaa kymmenen minuuttia poistua Linnaisten alueelta. Jos viivytte minuuttiakaan kauemmin, otetaan teiltä danzigilainen paperinne ja viedään asianomaiseen paikkaan tarkastettavaksi…
Entinen kreivi livahti sukkelasti käpälämäkeen. Mutta vanha Holming, joka luultavasti oli kuunnellut oven takana ja näki miehen jo toistamiseen saavan lähteä pikemmin kiireesti kuin kohteliaasti, ei voinut olla tekemättä pientä koiran kuria. Lumi oli suojaa, ja renkipojat olivat juuri lumisilla.
— Hopearaha sille, ken antaa tuolle herralle aimo pallon selkään! kuiskasi Holming lähimpänä seisoville.
Heille ei tarvinnut sanoa sitä kahdesti, lumipalloja alkoi lennellä kuin rakeita katkeroituneen pakolaisen ympärillä.
— Se hänelle siitä, että hän tekeytyi kreiviksi. Niinkuin me emme tietäisi, minkä näköinen kreivi on! mumisi ylimysmielinen vanha palvelija suutuksissaan säädyn arvon loukkaamisesta.
Paroni Littow puristi arkkitehdin kättä.
— Te olette paljastanut konnan ja huojentanut kunniallisen miehen sydämen, sanoi hän. Mutta kuittia, josta puhuitte, ei ole olemassa.
— On, herra paroni!
— Mahdotonta. Minä olen etsinyt sitä kaksikymmentä vuotta.
— Se on tammikaapissa Viheriässä kamarissa.
— Kuinka? Te olette … toisin sanoen, joku on avannut tammikaapin? Minä koetin turhaan avata sitä, ja kun minä vanhasta kalustokirjasta tiesin, että siinä oli ainoastaan isoisäni kivennäiskokoelmia, annoin sen olla sinään.
— Siinä on myöskin tärkeitä papereita ja niiden joukossa kaivattu kuitti, laillisesti oikeaksi todistettuna. Saatatte olla huoletta Sigismund Littowin velasta, jos Geldernin kauppahuone näkisi hyväksi pitkittää vaatimuksiaan.