15. JAROMIR BOROTININ LINNASSA.
— Suvaitseeko arkkitehti lähteä kanssani Viheriään kamariin, niin murratan heti kaapin auki, sanoi eversti paroni Littow nuorelle vieraalleen.
Lithau seurasi häntä. Kartanon seppä otti mukaansa tarpeelliset aseet, ja kun oli turhaan koetettu kaikenlaisia avaimia ja tiirikoita, käskettiin hänen käyttää väkivaltaa.
— Minun on sääli vanhaa kapinetta, virkkoi eversti. Niinkauan kuin muistan, on se tuossa kenenkään häiritsemättä seisonut ja nauttinut etuoikeuksiaan kuin se olisi perheen jäsen. Mutta se ei saa olla mikään lohikäärme, joka kätkee salaisia aarteita herransa vahingoksi.
— Jospa hän tietäisi, mitä siinä on ollut! ajatteli Lithau, ja hänen sydämensä sykki kiivaasti.
— Niin tosiaankin, hyvä herra arkkitehti — odottakaa vähäisen, seppä! — muistuupa jotakin mieleeni. Te ette ole vielä sanonut, mitenkä yksin te kaikista Linnaisten asukkaista olette päässyt lohikäärmeen kätköä tarkastamaan. Jos tiedätte taikasauvan niin voimallisen, että sillä pihdeittä ja sorkkaraudatta pääsee lohikäärmeen luolaan, niin olisi se minusta hyvin mieluista. Olette vaiti? Liittyisikö tämä kaappi ehkä jollakin tavoin tämän Viheriän kamarin kuuluisaan kummitteluun?
— En saata kieltää, että se on minun luuloni, vastasi Lithau hymyillen.
— Siinäpä vielä syy lisää loihtia lohikäärme esiin, vaikkapa se täytyisi tehdä terävällä teräksellä. Mutta mitä näen. Isoisäni suuri sapeli on vedetty huotrastaan ja kiilloitettu niin, etten koskaan ole nähnyt sitä sellaisena! Holming … mitä hullutuksia sinä olet tehnyt, vanha narri?
Holming vakuutti mieluummin koskevansa hehkuvaan rautaan kuin siihen jaloon aseeseen, ja hän saattoi vielä vähemmän käsittää, kuka oli uskaltanut tehdä sen, kun kamari oli ollut suljettuna ja hänellä, Holmingilla, oli ollut avain aina siitä asti, kun prefehti makasi huoneessa.
— Se, joka on kiilloittanut miekan, sanokoon nimensä, jos sen hyväksi näkee, mutta ei sitä ole varsin vaikeata arvata, mutisi vanha palvelija katsahtaen arasti ympärilleen, vaikka olikin valoisa päivä.
Eversti tuskin kuuli hänen pakinaansa. Hän oli ottanut seinältä puolalaisen sapelin ja tarkasteli kallista muistoa nähtävästi siihen mieltyneenä.
— Tässä — sanoi hän — on kantaisäni nimi Jagiel, jonka hän kasteessa sai herransa ja suuriruhtinaansa mukaan. Se oli ennen vain puoleksi näkyvissä; nyt erottaa sen aivan selvästi terään piirrettynä. Ja tässä — kaksitoista nuolta toisella puolen … kummallista! Minä en ole koskaan ennen huomannut niitä. Teidän tulee tietää, nuori vieraani, että nämä nuolet liittyvät erääseen sukutaruun; minä ehkä toiste kerron sen, jos se huvittaa teitä. Holming, pöllö, kuka on kirkastanut sapelin?
— Armollisen paronin pitäisi arvata hänen nimensä, vastasi hovimestari vääntäen hyvin naurettavasti suutaan, minkä tuli tehdä vastaus leikillisen tapaiseksi, mutta mistä kyllin selvään näkyi, että sanojalla oli toinen ajatus asiasta.
Eversti nauroi.
— Arkkitehti tuntee ehkä Grillparzerin murhenäytelmän "Kantaäiti", Die Ahnfrau? Anna kertoi, että sitä näyteltiin viime talvena Helsingissä Weylandtin saksalaisessa teatterissa. Muistaako arkkitehti, mitä kaikkea vallatonta Jaromir ryöväri sai kokea ollessaan ensimmäistä yötä kreivi Borotinin linnassa?
— Muistan ne kohtaukset varsin hyvin.
— Kuvittelen mielessäni, minkä suloisen yön arkkitehti niitä muistaen lienee viettänyt tässä Viheriässä kamarissa. Linnaisten kartano ansaitsee todellakin kummituslinnan nimen, ja päättäen siitä, mitä on tapahtunut, voisitte te olematta mikään ryöväri pitää itseänne todellisena Jaromirina.
Kuin salama välähti ajatus Lithaun mieleen.
— Jos herra paroni on lukenut näytelmän, muistaa herra paroni ehkä syyn, miksi Jaromir ensi kerran linnassa käydessään niin kietoutui linnan onnettomaan salaisuuteen ja miksi häntä kaikki nuo hirmunäyt kiduttivat, sanoi hän empien.
— Minä muistelen, että Jaromir oli vanhan kreivin oikea poika, jonka rosvot olivat ryöstäneet lapsena.
— Jos olisin taikauskoinen, herra paroni, saattaisin luulla, että
Linnaisten kummitukset jonkin sellaisen syyn tähden muistavat minua…
— Sen sanotte te aivan sen näköisenä kuin…
Everstin äsken vielä hymyilevä muoto synkistyi.
— Murtakaa auki kaappi! huudahti hän äkkiä.
Lithau ymmärsi hänet. Paroni Littow oli muistanut hänen isoisäänsä.
Seppä käytti kaikkea käsivoimaansa, ja hänen onnistui vihdoin murtaa ovi auki, jolloin kuitenkin melkoinen kappale lähti irti lukon mukana. Kaapin sisus oli muuttumattomana samassa kunnossa, jossa Lithau oli sen yöllä nähnyt. Keräelmät ja paperit olivat laatikoissaan. Sigismund Littowin varmennettu kuittikin oli kuin olikin paperien joukossa. Everstiä kummastutti kaapista löytyvä Linnaisten kartanon tärkeiden asiakirjojen paljous.
— Olen aina luullut — sanoi hän — näiden paperien hukkuneen 1788:n vuoden sodassa. Tästäkin löydöstä tulee minun kiittää herra arkkitehtiä.
— Ei minua, herra paroni, vaan sitä salaperäistä olentoa, joka käy tässä huoneessa. Minä pyydän, että tämä kaappi tutkitaan tarkoin, sillä minulla on syytä luulla, että se voidaan avata sisältäpäin ja että siellä voi olla ihminen piilossa.
— Sitä minä en todellakaan enää saata käsittää, huomautti eversti. Ovi sulkeutuu niin lähelle laatikoita, että tuskin paperiarkkia mahtuisi väliin. Mutta vetäkäämme pois laatikot.
Laatikot vedettiin kaapista. Tutkittiin kaapin takaseinä. Se näytti olevan aivan kiinteä ja oli sitä paitsi niin lähellä huoneen seinää, että oli mahdotonta kenenkään olla sen takana kätkössä.
— Menkää tiehenne, Holming, ja viekää seppä mukananne, käski eversti miettiväisenä. — Kohta hän oli kahden kesken Lithaun kanssa Viheriässä kamarissa.
— Arkkitehti on ennakkoluuloton mies, enkä minäkään ole niitä, jotka uskovat kaikkia akkain juttuja kuin kirveen silmään. Mutta minä tunnustan, että nämä kujeet kummastuttavat minua. Minä en voi sallia minkään osan talostani olevan sellaisten juttujen näyttämönä, jotka muistuttavat Anjalan kummitteluja. Tahdotteko olla hyvä ja kertoa, mitä tapahtui sinä yönä, jonka olitte tässä huoneessa? Siitä ehkä voisimme päästä vähän jäljille.
Lithau kertoi yöllisen seikkailunsa, vielä kuitenkaan mainitsematta mitään asessori von Littowin tunnustuksesta, joka oli hänen povitaskussaan.
— Minä en saa päästäni, ettei vanha Holming peijakas olisi tässä kaikessa osallisena, jatkoi eversti. Eikö teillä ole mitään syytä epäillä häntä?
— Kaikesta siitä päättäen, mitä hän kertoi sekä ennen että jälkeen, on minulla syytä luulla hänen olevan liitossa kummitusten kanssa; mutta minä tunnustan, etten voi keksiä mitään perusteellista vaikutinta siihen.
— En minäkään, ellei syynä ole se, että hän haluaa esiintyä tärkeänä henkilönä. Tutkikaamme nyt sininen kamari ja tasakatto.
Herrat lähtivät sinne. Oli kirkas talvipäivä; vaikka sisimmän huoneen ainoasta ikkunasta tuleva valo oli heikko, näkyivät kaikki esineet kuitenkin selvästi. Mutta mitään epäiltävää ei ollut huomattavissa, ei kamarissa eikä katolla. Ainoastaan epäselvä, hevosen jalan jäljen muotoinen poltinmerkki näkyi puoleksi lahonneissa laudoissa, jotka olivat tasakaton pohjana.
— Minä höyläytän pois tuon tyhjänpäiväisen merkin, sanoi eversti närkästyneenä. Se on luultavasti kulunut siihen rautakaiteita taottaessa, joka työ tehtiin kotona Linnaisissa, mutta siitä kansa saa aihetta kaikenlaiseen taikauskoon… Tulkaa, menkäämme alas. Jotakin vastenmielistä on näissä huoneissa. Väkisinkin tuntuu minusta, kuin olisi täällä ympärillämme näkymättömiä olentoja. Mutta minun täytyy saada tietää, mikä meille ilvettä pitää; minä aion maata tulevana yönä Viheriässä kamarissa.