16. TALVINEN RETKI.
Oli joulukuun alkupuoli. Äsken satanut lumi ja kirkas talviaurinko houkuttelivat Linnaisten asukkaat ulos raittiiseen ilmaan. Kapteeni Winterloo oli kutsunut koko perheen päivällisille, ja koska ne tapaukset, joista puhuttiin tämän kertomuksen kahdessa edellisessä luvussa, olivat sattuneet aamulla ja aamupäivällä, oli jo aika lähteä matkaan, sillä järven yli Syrjänkoskelle oli lähes peninkulman verran.
— Toivoakseni rupeaa arkkitehti mielelläänkin neiti Triste-Rubanin ritariksi? kysyi eversti leikillisesti, juuri kun suuri kuomireki, jonka eteen oli valjastettu kaksi komeaa hevosta, ajoi pihaan ja sen perästä pieni, kaunis kasanilainen reki, Linnaisten paras juoksija edessä. Ja vastausta odottamatta eversti nousi tyttärineen suureen kuomirekeen, kun taas opettajatar parka onnestaan hämmästyksissään asettui paksuihin turkkeihin kääriytyneenä pikku rekeen. Lithaulla ei ollut varaa valita. Hän istuutui naisensa viereen ja tarttui ohjaksiin.
Muissa oloissa tämä järjestys olisi näyttänyt hänestä niin luonnolliselta, että mistään muusta tuskin olisi saattanut olla puhettakaan. Mutta nyt se loukkasi suuresti hänen synnynnäistä ylpeyttään. Se näytti hänestä selvältä viittaukselta, joka oli tarkoitettu osoittamaan korkeasukuisten neitien ja hänen välillään olevaa juopaa, ja samalla hän huomasi everstin leikillisessä äänessä viittauksen hänen otaksuttuun mieltymykseensä. Mikään ei ihmistä suututa niin suuresti kuin pelko siitä, että hän näyttää naurettavalta niistä, joiden silmissä hän toivoisi olevansa ihan toisessa valossa, ja naurettava oli todellakin tuon nuoren miehen tila sinä hetkenä. Hän uskaltaa kohottaa katseensa aina neiti Littowiin saakka, ja hänen luullaan mieltyneen neitien opettajattareen, vieläpä loukataankin häntä siten, että hoivataan hänen luultua taipumustaan, ja hänen täytyy mukautua siihen, samalla kuin se, jota hän rakastaa, saa ylhäiseen tapaan sijoittua korkeampaan piiriin ja tulee vielä entistään varmemmaksi siinä väärinkäsityksessä, joka nöyryyttää häntä, miestä. Tuo ajatus kiusasi nuorta arkkitehtiä sietämättömästi.
— Kummalla meistä on toisen onni käsissään? sanoi hän itsekseen. — He kohtelevat minua kuin henkilöä, joka on paljon alempana heidän korkeasukuisuuttaan; tekisipä toden totta mieleni vaihtaa paikkaa heidän kanssaan, vaikkei muun vuoksi, niin sentähden, että he luulevat olevansa niin paljon minua korkeammalla.
Niin ajatellen Lithau tuskin huomasi, että kaikkeen siihen aivan syytön Triste-Ruban, joka oli odottamistaan odottanut kohteliasta sanaa äänettömältä retkikumppaniltaan, lopulta aloittaakseen keskustelun kysyi häneltä, mitä hän pitää talvipukuisten kuusten kaunistamasta maisemasta.
Vähitellen tyyntyi hänen ajajansa sen verran, että saattoi tehdä päätöksen, ja hän tiesi, että hänessä oli miestä sen toimeenpanemiseen. Hän päätti alkaa silloisesta naiskumppanistaan.
— Nämä kuuset — vastasi hän — ovat oikeita pohjolan luonnon poikia. Lunta on niiden oksilla, mutta mehua ytimessä. Ne viheriöivät silloinkin, kun kaikki niiden ympärillä kuihtuu. Täällä pohjolassa ei aina saa päättää ulkomuodon mukaan. Meidän tulemme on usein jäätä, mutta yhtä usein on meidän jäämme tulta.
— Comme je l'aime ce beau pays du nord, kuinka minä rakastan tätä kaunista pohjolan maata! huokasi opettajatar luoden häneen katseen, joka ei suinkaan ollut jäätä.
— Mutta te ette vielä ymmärrä meitä, hyvä neiti. Te ette tiedä, minkälaisia teeskentelijöitä me olemme. Kun esimerkiksi rakastamme, rakastamme tavallisesti niitä, joita vähimmin uskallamme lähestyä. Genèvessä pidettäisiin samassa reessä ajamista melkein varmana kihlauksena.
— Genèvessä ajetaan harvoin reellä, vastasi Triste-Ruban hämillään ja tietämättä, miten hänen oli käsitettävä tuo avomielisyys.
Arkkitehti hymyili. Häntä miltei säälitti harhaluulo, jonka hävittämistä hän piti velvollisuutenaan.
— Genèvessä ollaan onnellisia, jatkoi hän; siellä nähdään talvi melkein yksinomaan vain lumihuippuisilta vuorilta. Täällä tapaatte sen usein sydämestäkin. Älkää koskaan rakastako pohjolaista, hyvä neiti, hän pettää teidät, ja te olette liian hyvä petettäväksi.
Tyttö raukka ei vastannut mitään. Hän ei vieläkään tiennyt, miten hänen tuli kaikki tuo selittää.
— Vaikka te usein tuntenettekin itsenne hyvin yksinäiseksi — jatkoi arkkitehti — olisi petetyksi joutuminen kaksin verroin tuskallista, ja julma olisi se teeskentelijä, joka hennoisi sen tehdä. Pidättekö minua luottamuksenne arvoisena, hyvä neiti?
— En ymmärrä teitä, vastasi tyttö katsahtaen pelokkaasti ja kysyvästi häneen.
— Jos katsotte minun ansaitsevan luottamuksenne, niin ette saa myöskään kieltäytyä ottamasta vastaan minun luottamustani. Näettekö kuusta ja koivua tuolla rinteellä. Niitä voisi luulla yhtä korkeiksi, ja niin ne ovatkin. Ja kuitenkin ovat kuusen juuret syvällä alhossa ja koivu kasvaa korkealla, päivänpaisteisella rinteellä. Pidättekö kuusta liian rohkeana, jos se rakastaa koivua?
— Ne ovat niin erilaiset, herra…
— Juuri sentähden, näettekö, juuri sentähden. Kaukana täältä on tyttö, jota minä rakastan. Hän on vaaleaverinen.
Triste-Ruban vapisi. Hän oli tummaverinen.
— Hän on vaalea kuin vihreä keväinen koivu, ja hän kasvaa kunnaalla päivänpaisteessa, ja minä olen syntynyt syvällä laakson varjossa. Minä annan arvoa teidän mielipiteellenne, hyvä neiti. Sanokaa, onko rikos kohottaa katseensa aurinkoon?
— Enhän minä tiedä sitä, hyvä herra. Tehkää mielenne mukaan!
Eikä tyttöparka voinut, vaikka olisi kuinka koettanut, pidättää kyyneleitä, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan. Salatakseen niitä hän käänsi päänsä toisaanne ja oli syventyvinään ihailemaan tuon suuren järven rannoilla olevia ihania seutuja, järven, jonka ulappa ulottui Linnaisista Syrjänkoskelle. Lithau oli siksi hienotunteinen, ettei häirinnyt häntä. Vain silloin tällöin hän virkahti jonkin ystävällisen sanan, selitellen suuren pohjolan luonnon salaisuuksia, ja niin kunnioittavainen, niin miltei veljellinen oli hänen äänensä hänen puheenaihetta vaihtaessaan, että hänen seuralaisensa oli vieläkin hetkisen epätietoinen siitä, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Ehkäpä hän odotti, että aikaisempi oli vain sukkela käänne, jonka avulla pääsisi vaaleaverisestä tummaveriseen. Mutta kun hänen odotuksensa oli turhaa, selvisi hänelle lopulta tarkoitus kokonaan, ja silloin vaihtui hänen etelämainen tulisuutensa kuin itsepäisen lapsen kiivaus kyynelistä pistosanoihin ja pistosanoista taas kyyneliin. Kaikki muuttui nyt hänen silmissään inhoittavaksi, maisemat olivat ikäviä ja yksitoikkoisia, taivas oli harmaa, kylmyys kiusallinen ja kaikki pohjolan asukkaat vielä kiusallisempia. Mutta Lithau ei muuttanut kasvojensa ilmettä eikä ääntään, ei ollut mitään huomaavinaan ja jatkoi vain puhettaan metsästä ja järvistä. Sillä välin hän ajoi yli kivien ja kantojen monta kertaa suuren kuomireen ohitse; retki oli hengenvaarallinen, mutta huima varsa tunsi hänen voimakkaan käsivartensa ja totteli pienintäkin ohjasten käskyä. Siten saavuttiin onnellisesti Syrjänkoskelle, matkan jälkeen, joka "rakastuneista" tuntui ainakin kahdeksan peninkulman pituiselta.
Rosengren seisoi tuloportilla tilaisuutta varten paikkaillussa puvussa, kukon sulka hatussa ja kapteenin vanhat saappaat jalassa, varret polviin asti vedettyinä. Piha oli koristettu kuusilla ja rappeutuneet portaat katajanoksilla. Siinäpä oli jo kapteeni Winterloo itsekin univormuun puettuna auttamassa sievästi neitejä reestä, kun taas arkkitehti tarjosi käsivartensa hylätylle lemmitylleen. Hovineuvoksetar katsoi soveliaisuuden vaativan, että hän oli eteisessä vastassa vieraitaan ja kursaili loppumatta ovella, kunnes kaikki vapaasukuiset olivat asianmukaisesti saapuneet saliin. Vain arkkitehti ja hänen naisensa olivat vielä kenenkään huomaamatta portailla. Triste-Ruban valitteli, etteivät hänen silmänsä sietäneet lumen loistoa, ja viipyi muutaman silmänräpäyksen kostuttaakseen niitä hajuvedellä.