17. WATERLOON TAISTELU.
Kun hovineuvoksetar Winterloolle juolahti mieleen hyvä ajatus comme il faut, upeilla päivällisillä haihduttaa epäedullinen muisto poikansa, kapteenin, viimeisestä urheudesta Linnaisissa, otti hän edeltäkäsin Eusebiukseltansa juhlallisen lupauksen, että hän sinä päivänä oli peloton ja moitteeton ritari.
— Muista — varoitti hän — että olet Winterloo, äitisi puolelta Ahlekors, ja että sinusta itsestäsi riippuu, pääsetkö Littowin perheen jäseneksi.
Kapteeni lupasi sanoin ja kättä lyöden; mutta itsekseen hän päätti olla paljon parempikin kuin äiti toivoi.
Ja niin saivat vasikat ja porsaat astuskella Syrjänkoskella teurastuspenkkiin, ja läheisestä herraskartanosta, Virolasta, kutsuttiin vanha ontuva luutnantti von Weder ja hänen yhtä vanha sisarensa, neiti Renata, Littowien seuraksi. Mutta ei oltu Lukkilan kylän Lorusta, ruununvouti Hirmusta, nimismies Grönforsista eikä edes rovasti Malistakaan katsottu kyllin arvokkaiksi pääsemään seuraan — mikä seudun aatelittomien ylhäisten halveksiminen tuli sittemmin kapteeni Winterloolle hyvin kalliiksi.
Syrjänkoski ja Winterloot olivat näihin hienoihin päivällisiin käyttäneet kaikki voimansa, saadakseen aikaan sellaisen loiston, mikä himmentäisi kaikkien pahain kielten kuiskutukset heidän kohdakkoin tapahtuvasta häviöstään. Wederiläisiltä oli lainattu korkeat, hopeiset kynttilänjalat; paras hevonen oli juossut kaupunkiin muuttuakseen viineiksi ja mausteiksi. Saliin oli pantu kuusia rikkinäisten seinäpaperien peitteeksi; matot oli otettu kaupungista purkamiskaupalla, ja lukkarin väeltä oli lainattu juhlapuvut "kamarineitsyeille", jotka edellisenä päivänä olivat olleet vain viattomia palvelijattaria, mutta joilla nyt näkyi olevan valkoiset esiliinat edessä, kiiltokaulukset kaulassa ja kammat hiuksissa. Mamseli Nylanderin kokkikirjaa oli tutkisteltu viikon aikaa kuin parasta hienon ruoanlaittamisen neuvojaa hovineuvoksettaren vähän hataroituneen muistin elvykkeeksi. Kelpo rouvalla oli yllään sama keltainen silkkihame, joka tehtiin viisikolmatta vuotta sitten suuriin keisari Aleksanterille ja Ruotsin perintöprinssille pidettyihin tanssiaisiin.
Koska paikat päivällispöydässä olivat tarkoin määrätyt kullekin arvon ja sukuperän mukaan, niin oli aivan luonnollista, että arkkitehti Lithau joutui vaatimattomasti istumaan naisensa, opettajattaren, neiti Triste-Rubanin viereen. Mutta siitä pöytäpaikasta, vaikka se ehkä muutamia tunteja aikaisemmin olisi ollut hänestä hyvin kiusallinen, ei hän nyt ollut millänsäkään. Hän oli lujasti päättänyt kohta murskata kaikki nuo pienet ennakkoluulot ja hymyili entiselle tukalalle pulalleen. Toisinaan hän luuli huomaavansa, että Ringan katse etsi häntä, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään. Triste-Ruban raukka koetti kostaa kärsimänsä tappion, milloin osoittaen teeskenneltyä välinpitämättömyyttä, milloin purevaa ivaa. Arkkitehtiin ei pystynyt mikään; hän odotti aikaansa ja oli niin levollinen, niin ujostelematon kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Jo oli onnellisesti päästy porsaan- ja vasikanpaisteista, kun kapteeni Winterloo huomattavan juhlallisesti pyyhki viiksiänsä ja nousi puhumaan. Hovineuvoksettaren sydän sykki kuuluvasti. Totta puhuen hän odotti, kuten kaikki muutkin, kapteeni Eusebiuksen kaunopuheisuudesta joko lyhyttä lorua tai pitkää tyhmyyttä. Mutta lopusta näkyi, että kapteenilla oli toisinaan älykkäitä mieleenjohtumia.
Iloisena ja punakkana hän tarttui lasiinsa ja esitti aivan lyhyesti arvokkaiden vieraittensa maljan.
— Mutta — sanoi hän — tänään on niin suuri kunnia tapahtunut Syrjänkoskelle, että tätä päivää, kissa vieköön, muistelevat lapsemme ja lastemmekin lapset. Hyvä herrasväki, me vietämme tänään Waterloon taistelun muistoa — minä muistelen, että se tapahtui keskikesällä, mutta samantekevä, ovathan kaikki päivät yhtä hyviä kunnian niittämiseen. Otaksukaa, että minä olen Napoleon; kiitän nöyrimmästi, kuka hemmetissä on sanonut, etten minä voisi olla Napoleon? Pyydän naisilta anteeksi, että kirosin, mutta se ei, tuhat tulimmaista, enää toiste tapahdu. Mitä aioinkaan nyt taas sanoa lapsista ja lapsenlapsista? Niin, minun piti kaikkein nöyrimmästi omistaa malja armolliselle serkulleni, neiti Ringalle, joka keksi Waterloon taistelun, ja selittää — hm, hm — että hän voitti siinä ja että minä luovun aseista — hm, hm — äiti kulta on niin kuumissaan, juokaa lasi samppanjaa Waterloon kunniaksi! Mutta palatakseni taisteluun, niin vakuutan minä, Eusebius Winterloo, täten aatelisen vaakunani kautta, että minä annan Syrjänkosken senkin lemmolle (ai perhana, nyt kirosin taaskin) ja nimitän neiti Ringan kunniaksi suuren herraskartanoni tästälähin Waterlooksi, ja jos henkikirjuri murisee, on hän, niin totta kuin minulla on espanjanruokoinen keppi, saava siitä selkäänsä. Siis, armollinen herrasväki, kapteeni Winterloo, Waterloon herra, vieritteleikse tomussa neiti Ringan jalkojen juuressa ja juo hänen maljansa, eläköön!
— Eläköön! sanon minä — toisti kunnon kapteeni, kun vieraat hämillään vain nimeksi maistoivat laseistaan eivätkä yhtyneet riemuhuutoon — eläköön… Rosengren vetelys, esiin ilvekuva!
Viimeiset sanat käänsivät seuran huomion jotakuinkin odottamatta Rosengreniin, joka salin päässä koki kaikin voimin kiskoa ylös vastahakoista ja siihen asti kuusien peitossa ollutta esirippua. Se onnistui viimein, ja kas, seuran huviksi näkyi kuultokuva, paksuvartaloinen kruunupäinen mies polvillaan pitkän, hontelon ja siveellisen naisen edessä, joka oikealla kädellään ojensi hänelle tavattoman suurta seppelettä ja näytti hirveän pitkällä vasemmalla kädellään tarttuvan polvistuvan miehen kaulukseen. Kapteeni Winterloo oli ylen ihastuksissaan sukkelasta yllätyksestä, jota ei edes hovineuvoksetarkaan näyttänyt aavistavan, ja otti itse vaivakseen selittää kuvan hieman vaikeatajuista merkitystä.
— Ajatus on minun, vaikka minä itse sanon, mutta taulun maalasi Partanen, pitäjän maalari, joka on nuorena ollut kisällinä Viipurissa. Tuo sankari on keisari Napoleon, senhän herrasväki kai ymmärtänee; hän on hieman tanakka, kuten minäkin, ja tuo armollinen neiti on voiton jumalatar, joka antaa hänelle palkinnoksi myrttiseppeleen ja sanoo hänelle: suuri Napoleon, sinä olet vankini, mutta sitä et, lempo vie, ole katuva!
Niin sanoen kapteeni iski tarkoittavasti silmää Ringa neidille, joka samassa taas oli tulvillaan entistä veitikkamaisuuttaan ja selitti, että serkku Waterloo ja Napoleon olivat niin toisensa näköisiä kuin kaksi marjaa; mieheltä puuttui vain historiallinen hännystakki ja sotainen katse. Mutta voiton jumalattaren selkä oli jonkinverran liian pitkä.
— Hän kasvaa, armollinen serkkuni, hän kasvaa pelkistä voitoista, kuten muut nuoret naiset kasvavat rieskamaidosta ja mannaryynipuurosta. Hän kasvaa vielä sittenkin, kun hänestä on tullut rouva!
Seura ihaili yksimielisesti onnistunutta laitetta ja vahvisti vakuutuksensa kahvikupilla. Vain hovineuvoksettaren levottomista kursailuista ja alati onnistumattomista kokeista saada kapteenin suorasukaiset kohteliaisuudet hieman hienommiksi saattoi aavistaa, että hän itsekseen toivoi koko päivälliset kaikkine vieraineen Napoleonin mukana S:t Helenan saarelle.
Lithausta alkoi lopulta sisässä tuntua liian tukahduttavalta. Hänen täytyi koota ajatuksensa tehtävään päätökseen. Käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin seura hajaantui sivuhuoneisiin, hän otti ylleen päällystakkinsa ja meni ulos.
Päivälliset olivat kestäneet hyvinkin kolme tuntia, ja oli jo kauan aikaa ollut pimeä. Talvi oli sinä vuonna aikainen ja ankara, illalla oli alkanut pyryttää miltei yhtä kovasti kuin jokin aika sitten, kun lumituisku peitti Linnaisten jään ja keskeytti Ringan luistinretken. Siinä muistossa ei ollut mitään vastenmielistä. Pyry pieksi raikkaana ja viileänä nuorukaisen polttavia poskia, hän nautti siitä ja lähti, pitäen samantekevänä, mihin kulkisi, astelemaan ensi polkua, minkä hän pimeässä tapasi.
Pian nousi polku korkealle, metsäiselle harjulle, joka oli lähellä kartanoa Syrjänkosken puoleisena järven rajamuurina ja erottajana pohjoisempana olevista vesistä. Koska ne olivat korkeammalla, oli kapea joki uurtanut itselleen tien harjussa olevaa rotkoa myöten ja syöksyi alempana sijaitsevaan järveen pienenä, mutta kuohuvaisena putouksena, mistä Syrjänkoski oli saanut nimensä. Pakkanen ei ollut vielä voittanut koskea; selvästi kuului sen kohina talvi-illan myrskyssä, näkyipä vielä lumen himmeässä heijastuksessa veden välkkyminen kinosten keskellä, jotka peittivät kosken vastaisen rannan.
Maisema, vaikka se olikin synkkä ja myrskyinen, miellytti Lithauta. Hän nousi harjanteen korkeimmalle harjalle ja kuunteli mielihyvin tuulen huminaa korkeissa hongissa. Luonnon jylhä suuruus herätti vastakaikua hänen rinnassaan, samalla kuin tuo elämä, elämä siinä seurassa, josta hän juuri oli lähtenyt, näytti hänestä pieneltä, mitättömältä.
— Aateli? sanoi hän itsekseen. — Mitä onkaan Suomen aateli tähän aikaan? Mitä suuria pyrintöjä se harrastaa eturivissä käyden? Mitkä suuret ajatukset oikeuttavat sen etusijan meidän muiden rinnalla? Mitä hedelmiä, muita jalompia, versoo noiden vanhentuneiden vaakunakilpien juuresta? Mitä urotöitä, kaikkien muiden urotöitä loistavampia on kerran piirrettävä sen hautapatsaisiin? Mitä on Suomen aateli?… Mitä se on ollut, tietää jokainen koulupoika, mutta mitä se on, sitä en toden totta voi käsittää.
— Minä tiedän toisen aateliston — jatkoi hän — jolla ei ole muuta aateliskirjaa kuin luonnon ikuinen suuruuden leima korkealla otsallaan. Nämä hongat, jotka nyt juhlallisesti humisevat ympärilläni talvisen illan myrskyssä, ne ovat sitä aatelistoa. Sattuma on kylvänyt niiden siemenet tälle harjulle, missä katajakin on kyllin korkealla nähdäkseen kauas alhaalla avartuvan seudun yli. Mutta vaikkapa ne seisoisivat kaikkein syvimmässä notkossakin, olisi niissä ylevyyden leima sielläkin, ja yhtä rohkeasti, yhtä ylpeästi silmäilisivät ne maassa matelevia kasveja. Nämä hongat ovat sentään muurina myrskyssä ja suojaavat maata; ne ottavat vastaan salamat, ne kokoavat ympärilleen pilvet siunausta tuottavine sateineen, jotka hedelmöittävät maan. Näistä hongista tehdään kattopalkkeja ja mastoja, kun taas niiden juurella olevat katajat väännetään notkeiksi vanteiksi onteloastiain ympärille. Antakaa anteeksi, paroni Littow; antakaa anteeksi, jalot kreivit ja ritarit — nämä hongat ovat pohjolan, ovat Suomen todellista, ainoata todellista aatelia.
— Te ette saata enää sanoa minulle, että sanani ovat vain aatelittomain säätyjen tavallista kateutta. Olenhan minäkin nyt teidän joukkoanne. Onhan minulla ikivanha aateliskirja taskussani, milloin vain tahdon. Samapa se, mitä teen sillä, ellen käytä sitä ulottuakseni pienen, viehättävän tytön jalkojen juureen?
— Käytänkö minä sitä? Nousenko uhitellen onneeni? Koko Littowin perheen kohtalo on minun käsissäni. Muutamilla vanhoilla paperilehtisillä, jos ne ihmisten näkösälle veisin, riistäisin tuolta perheeltä nimen, esi-isät, aateliuden, ylpeyden, ja ylenisin itse sen sijalle ottaen takaisin sen, mikä oikeuden mukaan on omaani. Mitä? Ylenisinkö? Mikä musta hengetär kuiskaa taas korvaani tuon kiusauksen? Olisinkohan Littow, olisinko tuon ikivanhan nimen arvoinen, jos olisin kurjan varkaan tavoin tullut Linnaisten kartanoon riistämään ihmisiltä heidän kunniansa ja palkitsemaan heidän vieraanvaraisuutensa heidän perikadollaan? Ansaitsisinko Ringan rakkautta, jos tahtoisin uhmaillen vaatia häntä omakseni aseilla, jotka sattuma on käsiini saattanut?
— Sattumako! Oliko se sattuma? Eikö kostotar itse käske minua kostamaan Sigismund Littowin pojan, isoisäni ja hänen jälkeensä isäni ja koko sukuni puolesta, joilta on häpeällisesti ryöstetty heidän laillinen perintönsä?… Ei! Ei! Ei! Tämä ilta on pimeä, tämä myrsky on kammottava, ja pahat ajatukset syntyvät pimeydessä. Minä palaan Ringan luo, taistelemaan hänestä, jos taistelua tarvitaan, mutta taistelemaan kirkkain asein, niinkuin miehen, todellisen Littowin sopii.
Littow kääntyi lähteäkseen alas harjulta. Hänen silmänsä etsivät Syrjänkosken kartanoa kaukaa järven rannalta. Vähää ennen hän oli nähnyt tulien välkkyvän pimeässä; nyt ne näkyivät paljoa kirkkaammin kuin äsken. Hän pysähtyi. Jokainen nuorukainen on joskus seisonut, kuten hänkin seisoi, pimeänä iltana katsellen kaukaista valoa mielessä yksinäisyyden kaihoisa, suloinen ajatus: tuolla on hän!
Mutta yhä kirkkaammin tulet alkoivat loistaa Syrjänkoskelta. Pienet ikkunat ikäänkuin hohtivat kokonaan tulessa.
— Kapteenilla on tekeillä jokin uusi kuje, arveli Lithau ja astuskeli hitaasti edelleen.
Mutta valo kävi lopulta niin suureksi, ettei mikään pila voinut olla kyseessä. Koko kartano oli valoisa; punainen tulenkieleke leimahti ulos ikkunasta; hätähuutoja kuului selvästi myrskyn ja lumipyryn halki. Ei enää epäilemistä: pila oli totta, Syrjänkoski — äsken Waterlooksi ristitty — oli tulessa.
— Littowit! Ringa! Salin kuuset! Tätä tappiota ei Napoleon ole muistanut ottaa lukuun Waterloon taistelussa! — ja yöllinen kulkija riensi nopein askelin palavaa herraskartanoa kohden.