18. WATERLOOSTA PALUU.
Melua ja hälinää, huutoa ja rähinää; käskijöitä kaikkialla eikä käskyn kuulijoita missään; huutoja: vettä, vettä, jota ei kuitenkaan ollut, vaikka järvi oli siitä viidenkymmenen askeleen päässä; paksuja savupilviä; tulen räiskettä; hajoavan huoneen ryskettä; karjan ammumista; koirain ulvontaa; koko seutu laajalti valoisana palosta, ja ympärillä raivoava myrsky ja lumipyry — sellainen näky kohtasi Lithauta hänen palatessaan Syrjänkoskelle, josta hän tuskin tunti sitten oli lähtenyt talon kaikuessa kapteeni Winterloon "Waterloon taistelun" iloista hälinää. Ensi silmäyksellä hän näki, ettei talo enää ollut pelastettavissa. Tuli leimahti jo räystäitten alta, ja salista, josta palo oli ensin alkanut, oli jo välikatto romahtaen pudonnut.
Meidän täytyy valitettavasti tunnustaa, ettei tämän kertomuksen sankari saanut, sankarien kiitettävän tavan mukaan syöstä palavan talon liekkeihin eikä pelastaa sitä eikä tätä nuorta naista, joka sitten varmasti olisi ollut velvollinen antamaan hänelle rakkautensa ja sen mukana kätensä ja myötäjäisensä. Mutta asian laita oli nyt vain niin yksinkertainen ja arkipäiväinen, että talon kaikki asukkaat ja vieraat olivat syösseet suinpäin ulos, paroni Littow tytär kummassakin kainalossa, kapteeni Winterloo äiteineen, luutnantti Weder sisarineen ja Triste-Ruban puolitainnuksissa Rosengrenin kantamana. Neiti Weder oli tosin äkkiä muistanut hopeiset kynttilänjalkansa ja rynnännyt kuin raivotar liekkeihin, huutaen: sen saa kiitokseksi siitä, kun lainaa hopeitansa hulttioille, jotka polttavat talonsa! Hovineuvoksetar oli juossut hänen ohitsensa, mutta seisahtunut vanhan tapansa mukaan eteisen ovelle ja kursaillen kohteliaasti pyytänyt neitiä astumaan sisään. Kapteeni oli syössyt heidän perässään, saanut heistä yhden kumpaankin kainaloonsa ja laahannut heidät ulkoilmaan, jossa sitten huomattiin, että neiti oli pelastanut pari rikkonaista tinaista kynttilänjalkaa ja hovineuvoksetar tyhjän pullon ja tyhjän maitopytyn. Triste-Ruban oli kaikin mokomin tahtonut päästä sisään käsipuuhkaansa hakemaan, ja Ringa, urhoollisena, kuten ainakin, oli paljain päin ja ohuissa vaatteissa juossut rantaan jäälle ja tuonut sieltä sangollisen vettä. Anna neiti, joka oli yhtä rohkea, oli päästänyt hevoset tallista. Luutnantti von Weder oli tavannut käsiruiskun ja valeli sillä itsepäisesti palavia ikkunapieliä, eikä häntä millään tavoin saatu luopumaan ruiskusta, jota kyllä olisi muualla paremmin tarvittu. Eversti lähetti noutamaan apua lähimmistä kartanoista, ja kapteeni Winterloo kuritti omin käsin paria poikavetelystä, jotka katsoa töllistelivät tulta eivätkä olleet millänsäkään hänen komennuksistaan. Mutia kaikki olivat kuitenkin pelastuneet, eikä kellekään ollut henkilökohtaisesti tapahtunut mitään hengenvaarallista tai vahinkoa, jollei siksi lueta sitä, että kipinät olivat polttaneet reikiä Anna neidin hameeseen, että Ringa neidin jalat ja kädet olivat niin märät kuin olisi hän ollut pyykkiä pesemässä, että Triste-Ruban oli noennut valkoiset kätensä ja että Renata von Weder yhä vain syyti suustaan verrattoman rumia haukkumasanoja hovineuvoksetar paralle menettämistään kynttilänjaloista, nimittäen häntä kärryrämäksi ja kerjäläisakaksi, mihin hovineuvoksetar suuttuneena vastasi, että sellaiset nousukkaat, joiden isoisä oli ollut vain halpa kihlakunnan tuomari ja joiden äiti oli ollut köyhä pappilan mamseli, voisivat hieman kunnioittavammin puhutella heitä itseään parempisukuisia ihmisiä. Lisäksi kaikki olivat lumisia kuin talvikyyhkyset, ja kapteeni kiroili kuin turkkilainen, että tämähän ei ollut mikään Waterloo, vaan Moskovasta palaaminen.
Nähtyään, että Syrjänkosken asukkaat olivat kaikki turvassa, ja ollen muita kylmäverisempi Lithau käski heti miesten asettua ketjuksi rannasta pihaan mahdollisesti pelastaakseen jäljellä olevat rakennukset. Vaunuvajaa ei saatu varjelluksi, se paloi kaikkine ajokaluineen, mutta häthätää kyhätyllä palopurjeella saatiin vihdoin tulen vauhti hillityksi juuri, kun se oli käydä navettaan ja talliin käsiksi. Kaikki riippui siitä, miten saatiin lähinnä tuulen alla oleva sivuseinä suojelluksi, kun Lithau istuen katolla näki hovineuvoksettaren suuttuneena tempaisevan alas erään läpimärän maton, joka suojeli nurkkaa.
— Se on otettu purkamiskaupalla, huusi hän; vai tulette te tänne vain turmelemaan minun mattojani!
— Antaa rievun roihuta! huudahti kapteeni tullen juuri parahiksi estämään sopimatonta säästäväisyyttä. — Ellei yleinen paloapuyhtiö olisi tinkinyt puolta talon arvosta, nauraisimme me, tuhat tulimmaista, koko kokolle. Mutta samapa se, päivää aikaisemmin tai myöhemmin; Grönforsin katselmusluetteloon olisit sinä kuitenkin joutunut, Syrjänkoski parka. Eläköön, Syrjänkoski on perdu, mennyttä kalua, eläköön Waterloo! Onko arkkitehdillä mitään juotavaa siellä katolla?
— Vettä tarpeeksi! vastasi Lithau istuen siellä läpimärkänä kiireestä kantapäähän.
— Vettä vain, mies parka. Kaksitoista pulloa samppanjaa palaa sisällä, ja täällä ulkona saamme juoda pelkkää kirkasta järvivettä.
— Sinun pitäisi hävetä, Eusebius, niin, hävetä sinun pitäisi! huokasi hovineuvoksetar. Sinun joutava kuultokuvasihan sytytti tuleen kuuset ja saattoi meidät keppikerjäläisiksi.
— Se asia voidaan vielä auttaa, äitiseni, vastasi kapteeni sävyisästi. Se voidaan auttaa, sanon minä. Ensiksi pölytän minä Rosengrenin selän; hän joi neitien samppanjalasien loput päivällisen jälkeen ja unohti voitonjumalattaren, kunnes tuli pääsi sen siipiin. Ja sitten, uskokaa, äiti, minä nain Ringa Littowin! Lisää vettä tuonne katolle; ensi Marian päivänä on juokseva yhtä paljon samppanjaa Linnaisissa kuin nyt juoksee vettä Syrjänkoskella.
Puoli kartanoa pelastui kuitenkin. Toinen puoli oli parissa tunnissa tuhkana. Yö ja paha sää pakottivat majattomat ajattelemaan paluumatkaa.
Luutnantti von Weder, avulias mies, pyysi Winterlooeja luokseen Virolaan, jonne oli tuskin puolta peninkulmaa, mutta hovineuvoksetar oli niin syvästi loukkautunut, ettei hän saattanut ottaa tarjousta vastaan, vaan päätti lähteä Littowien kanssa Linnaisiin, vaikka sinne olikin pitempi matka. Naiset saivat tyytyä lähimmistä talonpoikaistaloista lainattuihin turkkeihin, koska heidän päällysvaatteensa olivat palaneet, ja niin varustauduttiin lähtemään.
Mutta tuli vielä uusi pulma eteen. Paroni Littowin suuri kuomireki oli palanut vaunuvajassa, johon se aivan tarpeettomasti oli työnnetty, ja herrasväen oli pakko jakautua pienempiin rekiin. Mukavimpaan, mitä oli jäljellä, sijoitettiin hovineuvoksetar ja neiti Anna, ja eversti rupesi heidän ajajakseen. Peläten jättää Ringaa kapteeni Winteerloon raakojen kohteliaisuuksien alaiseksi eversti määräsi tällä kertaa kapteenin suojelemaan Triste-Rubania eikä ollut kuulevinaankaan hämmästyneen ritarin häikäilemätöntä vastustelemista: mitä p—a minä teen ranskalaisella mamselilla?
— Kuulkaas, appivaari, eiköhän soveltuisi paremmin, että minä saisin Ringa serkun osakseni? Hyvä, rakas appivaari, minä pitelisin häntä varovasti kuin mämmirovetta, jatkoi kapteeni hyvin tyytymättömänä saamaansa osaan.
— Anna mennä, serkku Winterloo, hevoset käyvät levottomiksi ja neiti
Triste-Ruban pelkää, että ne pillastuvat! huusi eversti kiirehtien.
— Pelkää, että ne pillastuvat! mutisi Winterloo suuttuneena. Kyllä minä, lempo vie, opetan hänet pillastumaan!
Ja sitten hän lyödä läimäytti hevosta koko voimallaan ja hävisi lumipyryyn onnettomine naisineen, jonka kova kohtalo siten saattoi toiselta hyvältä rekiretkikumppanilta toiselle, ojasta allikkoon.
Aivan vastoin odotusta Lithau sai siis Ringan osakseen. Pikku neiti näytti sangen hauskan näköiseltä mustassa, lumisessa lammasnahkaturkissaan ja hyppäsi iloisesti kapeaan talonpoikaisrekeen, ja arkkitehti istuutui hänen viereensä.
— Meidän kohtalomme näyttää olevan vain harhailla pyryssä, huomautti
Ringa hämillään, mikä sopi hänelle mainiosti.
— Ja kuitenkin päästä onnellisesti satamaan, vastasi arkkitehti, antaen hevosen juosta aivan lähellä everstin rekeä. — Linnaisten päivänpaiste ei olisi puoleksikaan niin kaunis, ellei se paistaisi pilvisen ilman jälkeen, lisäsi hän. Hyvät tähdet valaisevat Ringa neidin polkuja.
— Jospa meillä sentään olisi Mefisto mukanamme! Minä pelkään, että eksymme pyryssä.
— Pelkääkö neiti ajaa minun kanssani?
— Enpä juuri … en ollenkaan; mutta katsokaa, kuinka kipinöitä vielä lentelee Syrjänkoskelta!
— Pysyttelemme aivan everstin perässä. Silloinhan neidillä on oikea suojelijansa aina lähellä.
— Minä surkuttelen, että arkkitehti menetti naisensa ja hyötyi niin vähän vaihdosta.
— Luulenpa tuskin kummankaan meistä, Triste-Rubanin tai minun, katuvan kauppaamme. Me kiistelimme melkein koko ajan, kun ajoimme yhdessä.
— Tosiaanko — kuka uskaltaisi kiistellä arkkitehdin kanssa?
— Olenko minä sitten niin peloittavan näköinen?
— Eipä juuri. Mutta hieman ankaran. Mistä kiistelitte sitten?
— Valko- ja tummaverisistä. Minä sanoin hänelle, että sen, jota minä olen rakastava, tulee olla vaaleaverinen.
— Hän on sentään hyvä tyttö, tuo Triste-Ruban, vaikka mekin kiistelemme toisinaan. Mutta silloinkin vain säännöttömistä verbeistä, joita en voi koskaan saada päähäni. Ja sitten on minulla niin hirveän monta vikaa, ja hän on niin hirveän täydellinen.
— Minä luulen todellakin, että neidillä on vikoja.
— Varmasti on. Arkkitehdin pitäisi kerran sanoa minulle kaikki vikani. Silloin arkkitehti olisi vilpitön ystävä, ja minä saisin kerran oikein tietää ne. Minulla on niin ilkeä luonne, että minä melkein aina suutun, kun ma bonne rupeaa moittimaan.
— Lapsella on oikkuja, naisella sydäntä ja miehellä periaatteita.
— Minulla ei varmaankaan ole koskaan muuta kuin oikkuja, vastasi
Ringa. Milloin hyviä, milloin pahoja, ja enimmäkseen aivan syyttä.
Tietäkää, arkkitehti, minua värisytti, kun luin paroni Motte-Fouqué'n
Aallottaren. Sellainen hetkellinen olento minäkin olen, ilman
todellista sielua.
— Aallotar oli sielutta syntynyt luonnon alkuhaltiatar. Mutta hän rakasti ja muuttui kuolemattomaksi.
— Ritari Huldebrand, Lempi, petti hänet kuitenkin.
— Ritari ei ollut hänen arvoisensa. Ja kuitenkin Aallotar uhrasi kaikkensa rakkautensa tähden. Neiti ei ole valinnut itselleen huonoa esikuvaa. Jokainen Aallotar voi tulla kuolemattomaksi.
— Mutta koska hän on luonnon alkuolento, ei hän voinut kuolla ennen alkuaineita. Rakastaessaan Huldebrandia hän tuli kuolevaiseksi niinkuin me muutkin.
— Emmekö me elä paljon kauemmin kuin alkuaineet? Aallottaren satu on yhtä syvällinen kuin rakastettavakin. Lukekaa se uudelleen vielä kerran. Tämä myrsky on tyyntyvä, tämä maa on häviävä, nuo tähdet sammuvat, mutta todellinen rakkaus ei kuole; se seuraa sielujamme ikuisuuksien tuolle puolen.
Ringa oli vaiti. Syntyi äänettömyys, eikä kuulunut muuta kuin kulkusten helinä lumipyryssä metsän keskellä.