19. AALLOTAR JA KYSYMYS.
Kun arkkitehti Lithau oli muutamia minuutteja ääneti ajanut edelleen, kysyi hän äkkiä matkakumppaniltaan.
— Onko neidillä mitään asiaa Helsinkiin?
Ringa hämmästyi ja huudahti:
— Lähteekö arkkitehti pois?
Lithausta tuntui kuin pimeys olisi hänen ympärillään valjennut tuosta ajattelemattomasta huudahduksesta ja kuin lumipeitteinen talvinen metsä olisi yht'äkkiä muuttunut kesäisen viheriäksi puistoksi.
— Minä matkustan huomenna, vastasi hän.
— Ja tulette takaisin keväällä rakentamaan kartanoamme?
Äänen vieno, hapuileva värinä sanoi paljoa enemmän kuin kysymys.
— Jos Linnaisten kartano olisi koko minun maailmani, ei minua voisi mikään pidättää palaamasta. Mutta täällä ei kukaan kaipaa minua. Minä lähden keväällä Italiaan kahdeksi vuodeksi. Tietääkö neiti, minkä arvoinen Italia on halvimmallekin meistä, jotka tutkimme ja rakastamme taidetta?
— Minä ymmärrän, että siellä voi unohtaa kaikki, yksinpä ystävänsäkin.
— Ei unohtaa entisiä vaikutelmia, ei, vain tehdä ne ihanammiksi, vain jalostaa niitä. Voidakseen unohtaa täytyy ihmisen olla joko hyvin onnellinen tai hyvin onneton. Kun, kuten minä, ei olla kumpaakaan, kun tehdään kysymys elämälle, kuten minä nyt teen, ja odotetaan vastausta, silloin on jokainen uusi vaikutelma vain tulevaisuudelle piirretty kysymysmerkki. Ellen minä olisi mies, ellei minun täytyisi olla mies, tahtoisin minä olla teidän kaltaisenne, neiti Ringa.
— Enpä olisi koskaan uskonut, että arkkitehti tahtoisi vaihtaa osaa kanssani.
— En minä sanokaan tahtovani. Mutta lähinnä sitä, että voi valloittaa maailman lujalla tahdollansa, pidän sen osaa onnellisena, joka voi valloittaa sen sydämellään.
— Tiedättekö, tuon kaiken ymmärtäisi Anna paljoa paremmin kuin minä. Minä olen hirveän tyhmä. Minä voisin pitää sitä imarteluna, ja siksihän ette tarkoittanut sitä.
— En. En tahtonut sanoa muuta, kuin että te olette lapsi.
— Suokaa anteeksi … sen minä olen usein, ehkä liiankin usein, kuullut ma bonnelta.
— On tuleva aika, jolloin olisitte onnellinen, jos saisitte kuulla sen. Me muut olemme vain katkelmia, sirpaleita, lapsi on kokonainen, kaikki. Ja sentähden, että olette lapsi, voitte myöskin, mitä minä en voi — unohtaa!
— Arkkitehdinhän piti sanoa minulle vikani?
— Sanoin, että olette lapsi.
— Eikö sen pahempaa? Se vikahan poistuu vuosien kuluessa.
— Kehittymätön, epäitsenäinen, pehmeä kuin vaha ottamaan vastaan kaikkia vaikutelmia, kaikkien oikkujen leikkikalu…
— Jatkakaa vain! Siinä on edes jotakin.
— Sanoin jo pahimman, mitä tiedän hyvästä lapsesta, ja luullakseni on siinä kylliksi.
Uuden vaitiolon jälkeen Ringa kysyi:
— Onko sitten aivan varma, ettei kukaan kaipaa arkkitehtiä
Linnaisissa?
— En tiedä ketään, joka kaipaisi.
— Isähän pitää arkkitehtiä niin suuressa arvossa…
— Hän on saava yhtä hyvän tai paremmankin rakennustöittensä valvojan.
— Ei kukaan voi olla sellainen kuin arkkitehti, niin samanlainen kaikkia kohtaan.
— Neiti Ringahan on itsekin. Neitihän tietää, kuten minäkin, ettei sääty, suku, eipä edes sivistyskään määrää ihmisen arvoa.
— Ja sitten … me iloitsisimme kaikki, jos arkkitehti palaisi Linnaisiin. Mefisto unohtaa muuten kaikki temput, mitkä arkkitehti on sille opettanut.
— Miksei neiti mainitse Triste-Rubania?
— Onko arkkitehti pahoillaan, että olen maininnut hänet ennen?
— Neitihän tietää, että se on minusta aivan yhdentekevää.
— Antakaa anteeksi! Minä en enää puhu hänestä.
— Nyt näkyvät jo Linnaisten tulet. Muutaman minuutin kuluttua emme enää ole, kuten nyt, kaksi vapaata olentoa, kahden kesken lumiaavikolla. Minä en tahdo käyttää väärin aavikon oikeuksia. Sanokaa minulle: minua paleltaa! Ja minä ajan täyttä laukkaa Linnaisten lämpimän takkavalkean ääreen.
— Mutta minua ei palella ollenkaan…
— Kun nämä hanget sulavat keväällä, on Ringa neiti kuuleva peipposen visertävän koivussa ja muisteleva, miten me kerran ajoimme tästä Linnaisten puistoon lumikinoksissa. Minä kuuntelen satakielen laulua Firenzessä ja olen kuitenkin kaipaava takaisin tähän lumiseen talvi-iltaan. Minä olen ehkä katuva, etten ollut täysin suora sinä ainoana kertana elämässäni, jolloin minulta puuttui rohkeutta siihen. Salliiko neiti minun tehdä yhden ainoan kysymyksen?
Ringa oli vaiti, mutta reki kiiti jo veräjästä pihaan ja läheni suuria portaita.
— Kysykää! kuiskasi hän kiireesti ja vavisten.
— Saanko minä, pitääkö minun tulla takaisin Linnaisiin?
Reki pysähtyi, Ringa hypähti maahan. Mefisto oli jo siinä ja hyppäsi korkealle hänen olkapäitään vasten.
— Tulkaa! sanoi hän nopeasti tavallisella leikillisellä äänellään, kääntäen pois päänsä, jottei lyhtyjen valo valaisisi hänen kasvojaan, ja juoksi kaikkia muita nopeammin ylös korkeita portaita.
Arkkitehti oli kuullut kylliksi.