20. VIIMEINEN ILTA LINNAISISSA.
— Hyvät herrat! huusi paroni Littow portailta. — Lasi punssia maistunee nyt mainiolta. Tervetuloa, serkku Winterloo! Minä toivoisin vain, että tulonne syy olisi ollut iloisempi.
— Mitä punssiin tulee — vastasi kapteeni — niin olisi kai oikeastaan minun pitänyt tarjota tänä iltana, mutta, hyvät herra, olenpa satulanlyöttämä, hampaaton valakka, jos minä siihen mitään mahdan. Neljätoista pulloa paloi Syrjänkosken kellariin; avaamattomina, hyvät herrat, avaamattomina — jollei vain Rosengren lurjus… Mutta mitä kannattaa puhua juoduista viineistä ja saaduista suuteloista? Iloisempiko syy? Hm, saammepa nähdä, minä tuumin asiaa… Hän on ihan hullaantunut minuun, hän aivan varmaan tahtoo minua vävykseen, jatkoi kapteeni matalammalla äänellä äidilleen hovineuvoksettarelle. — Mutta minäpä en tartukaan onkeen niin helposti kuin luullaan, ja sitäpaitsi, kuka takaa, etten tee hänelle eräänä päivänä aika kepposta.
— Ei mitään tyhmyyksiä, Eusebius! kuiskasi hovineuvoksetar varoittaen.
Niinkuin et niitä jo tänään olisi tehnyt kylliksi!
— Minäkö? Niin, minä voisin kertoa äidille jotakin. Se ei ole niinkään tyhmää, ei ole. Kyllä minä opetan ylpeän paronin panemaan minut kuin renkinsä, mihin vain tahtoo, mutta perhanasti hän ällistyy, kun saa nähdä, että minä olen kostanut…
— Eusebius! Muista, että olemme puilla paljailla!
— Siitä viisi, niinhän olisi käynyt kuitenkin jonakin päivänä. Mutta odottakaas, minä olen tehnyt kaupan. No, äiti kyllä saa vielä kuulla sen aikanansa. Nyt olen janoissani kuin lukkari hautajaisissa.
Linnaisten autiohkot salit eivät olleet koskaan tuntuneet vieraista niin lämpöisiltä ja miellyttäviltä kuin nyt pyryisen matkan jälkeen. Eversti pakotti kaikki, naisetkin, heti juomaan lasillisen punssia lääkkeeksi vilustumista vastaan, ja sitten seura hajaantui puoleksi tunniksi muuttamaan vaatteita, sillä kaikki olivat nokisia ja märkiä Syrjänkosken retkestä.
Kotvasen kuluttua kokoonnuttiin taas teepöydän ääreen kaikki hilpein mielin, kuten on tavallista, kun on suoriuduttu jostakin oudosta tapahtumasta. Kapteeni oli ylen määrin iloinen ja naureskeli alinomaa salaperäisille viittauksilleen, joita ei kukaan ymmärtänyt. Hovineuvoksettareen koski päivän tappio enimmän, mutta jollakin tavoin lohdutti häntä kuitenkin kaikkien niiden kaunisten kapineiden ja tavarain luetteleminen ja kuvaaminen, jotka olivat joutuneet tuhon omaksi Syrjänkoskella, kaikki suvun vanhat hopeat, kaikki suvun vanhat jalokivikoristukset hän mainitsi, kertoili suuresta liinavaatevarastosta ja kallisarvoisesta Diana-puvusta, jota hänen äitinsä, syntyjään Baggehufvud, oli käyttänyt eräissä naamiaisissa Haagassa Kustaa III:n aikana — puhumattakaan hienosta illallisesta, joka oli palanut keittiössä kaikkine ravunpyrstöineen, multasienipiirakkoineen jne., jne., jne., joista kaikista oli enää vain surullinen, mutta suloinen muisto jäljellä. Olipa Triste-Rubankin sinä iltana erittäin hilpeä. Kun hänen katseensa kohtasi arkkitehdin, oli siinä jonkinlaista salaperäistä voitonriemua, jonka merkitystä ei Lithau kuitenkaan viitsinyt ruveta arvailemaan. Hän yksin, hän ja iloinen Ringa neiti olivat sinä iltana tavallista äänettömämmät. Ja niin kului tunti teepöydän ääressä. Sitten eversti ehdotti, että mentäisiin lepäämään päivän vaivoista.
— Annoin laittaa itselleni vuoteen Viheriään kamariin — kuiskasi hän Lithaulle — ja pyydän arkkitehtiä tyytymään minun makuuhuoneeseeni tänä yönä; mutta siitä ei muiden toistaiseksi tarvitse saada vihiä. Luullaan teidän nytkin makaavan Viheriässä kamarissa; vain Holming yksin tietää vaihdon. Jos kuultaisiin minun ärsyttävän kummituksia siellä, saisivat siitä joutavat lorut vain yllykettä, ja minua luultaisiin kyllin narrimaiseksi uskomaan niitä.
— Suvaitseeko herra paroni minun puhua hetkisen kanssanne kahdenkesken? Työni pakottavat minut lähtemään täältä huomenna.
— Joko? Arkkitehti on siis ikävystynyt meihin? Mutta vaikka minusta olisikin sangen mieluista pitää teidät täällä vankina joulupyhien ajan, en kuitenkaan voi olla niin itsekäs, että käyttäisin enää väärin vieraani kärsivällisyyttä. Saatamme mennä yhdessä hetkiseksi champ de bataille'iini, taistelupaikalle Viheriään kamariin. Siellä voimme juoda lasin vanhaa Hochheimer-viiniä ja vielä kerran häiritsemättä neuvotella suunnitelmistamme.
— Miten tahdotte, herra paroni.
— Hyvää yötä, hyvä herrasväki, hyvää yötä, lapseni! Nukkukaa hyvin kaikkien seikkailujenne jälkeen. Arkkitehti on oleva tänä yönä etuvartijanamme Linnaisten kummituksia vastaan.
Ja eversti suuteli sydämellisesti tyttäriänsä otsalle, kuten hänen oli tapana.
— Mefisto, sanoi Ringa, seuraa herra Lithauta!
Koira katsoi häneen kysyvästi suurilla, viisailla silmillään.
— Seuraa herra Lithauta, ole hänen luonaan tänä yönä ja valvo, kun hän nukkuu!
Mefisto heilutti häntäänsä merkiksi, että se ymmärsi, ja seurasi
Lithauta.
— Tyttö on viisaampi kuin kumpikaan meistä, sanoi eversti hymyillen.
Olisipa arkkitehdillä ensi yönä ollut Mefisto liittolaisena, niin
epäilen, olisiko mikään kummitus uskaltanut hyökätä asemanne kimppuun.
Se saa todellakin olla tänä yönä etuvartijana.
Seura hajosi. Kohta sen jälkeen olivat eversti, paroni Littow ja arkkitehti Lithau äsken sytytetyn pystyvalkean ääressä Viheriässä kamarissa. Heidän jalkainsa juuressa loikoi Mefisto, mukavasti ojennellen itseään tulen lämpimässä, ja heidän välillään oli pieni pöytä ja sillä vanhaa reininviiniä ja kaksi viheriätä lasia.
— Viini — sanoi eversti — on isävainajani kellarista otettua, ja siinä on vuosiluku 1789. Se on vallankumouksellista, mutta siinä on voimaa, pullossa on Ruotsin akatemian mielilauselma: neroa ja makua.
— Viini on hyvää. Se on kuningasmielistä eikä vielä tasavaltalaista.
Se on Mirabeau eikä vielä Robespierre.
— Onneksi ei; mutta Mirabeaukin on mennyt monelle päähän.
— Ja Ranskan aateliston jalkoihin.
Eversti nauroi.
— Niin, toden totta, jos tämä viini olisi ranskalaista eikä saksalaista, ei sitä pitäisi olla minun kellarissani. Kun nämä rypäleet kypsyivät, kumosi Ranskan kansalliskokous aateliston etuoikeudet. Onpa jo aika tehdä niin vaaralliset periaatteet vahingottomiksi ja tyhjentää pullo.
Arkkitehtikin hymyili.
— Jos niin helposti saataisiin 1789:n vuoden periaatteet hävitetyiksi, luopuisi moni herra ja jalosukuisuus raittiudesta.
— Meidän aikamme, hyvä herra arkkitehti, on omaksunut, mitä 1789:llä oli hyvää ja järjellistä, mutta karkoittanut muun kansanvillitsijäin harhakuvittelujen joukkoon. Aatelisto on meidän päivinämme luopunut siitä mielettömästä vaatimuksestaan, että se olisi kaikki kaikessa, mutta sillä on vielä jäljellä kohtuullinen toivo, ettei sitä silti panna aivan mitättömäksi.
— Suokaa anteeksi, herra paroni, että teen kysymyksen, joka voinee näyttää liiankin suoralta minun asemassani: mitä on aatelisto meidän päivinämme?
— Suoruus suoruudesta: aatelisto on meidän päivinämme valtakunnan ensimmäinen sääty, sen kunniakkaimpain muistojen ja sen historiallisten perintötapojen kilvenkantaja.
— Mutta mitä on sääty, joka ei koskaan esiinny säätynä eduskunnassa? Suomessahan, herra paroni, täytyy sen säätynä olemisen olla jo unohduksissa.[23]
— Sääty on jäljellä perustuslaissamme, ja sillä on ritarihuone.
— De jure, lain sanan mukaan. Aatelisto katsoo kuitenkin, kuten herra paroni aivan oikein huomautti, itseänsä etusijassa historiallisten perintötapojen kannattajaksi. Mitkä ovat nuo perintötavat? Ne eivät muodosta säätyä eivätkä yhteisöä, ne ovat koko meidän hallitusmuotomme, koko sivistyksemme, lakimme, yhteiskuntalaitoksemme, tapamme. Niin kauan kuin aatelisto yksin kannatti niitä kaikkia — valtiota, yhteiskuntaa, sivistystä, lainlaadintaa, säädyllisiä tapoja — niin kauan aatelisto oli todellakin historiallisten perintötapojen kilvenkantaja, kieltämätön todellisuus ja välttämätön valtion ja sivistyksen elinehto. Nyt, herra paroni, on se kunnia aateliston ja kaikkien säätyluokkien yhteinen kunnia.
— No kunniani kautta, johan Mirabeau on noussut vähän päähämme; siinä ovat nyt seuraukset 1789:n vuoden rypäleistä. Aateluus, hyvä herra Lithau, perustuu samalle pohjalle kuin lainmukainen yksinvalta. Sillä on pysyväinen, kieltämätön oikeusperuste kaikkien sattuman oikkujen ja mielipiteiden vaihtelun varalle, jotka järkyttävät muita yhteiskunnan jäseniä. Aatelisto myöntää nyt kyllä kenen hyvänsä voivan nousta yhtä korkealle; mutta kaikkien muiden etuudet ovat tosiasioita, sattumia; aateliston etuus on periaate, voilà tout, siinä kaikki!