21. KIUSAUS.
Sanat "hyvä herra Lithau" tuntuivat arkkitehdistä kopeilevammilta kuin hänen silloinen kiihoittunut mielensä saattoi kärsivällisesti sietää. Hän jatkoi sentähden vähän kiihkeämmin, mutta kuitenkin samaan kunnioittavaan tapaan:
— Jos mikään on sattumaa, herra paroni, niin ovat ainakin syntyperää koskevat etuudet satunnaisia. Ainoana todellisesti pysyvänä periaatteena, jonka lainmukainen perustuslaillinen yksinvaltakin nykyjään hyväksyy, ovat kunkin omat mieskohtaiset ansiot…
— Oh, oh, nuori ystäväni, olemmeko jo niin pitkällä? Niin nopeasti ja huomaamatta siirrymme Mirabeausta Camille Desmoulinsiin, sitten edelleen Dantoniin, Marat'han, Robespierreen, kunnes pysähdymme sanskylotteihin, hurjimpiin kumouksen harrastajiin. Yksilön mieskohtaisista ansioista on vain askel kansanvaltaan ja tasavaltaan.
— Minä en ole tasavaltalainen, herra paroni, vielä vähemmin jakobiini. Minä kunnioitan suuresti aatelia sukuperintönä, kunniakkaan nimen laillisena perintöoikeutena. Minä uskallan vain epäillä sen pysymistä valtiolaitoksena ja sen muista kansalaisista eristettyä asemaa.
— Hyvä, herra Lithau, pitäkäämme toistemme vakaumusta kunniassa, älkäämme kiistelkö laitoksesta, joka meittäkin käy määrättyä kulkuansa vuosisatain halki. Enfin, no niin, vielähän meillä on vähän jäljellä 1789:n vuoden viinistä; älköön se estäkö meitä siirtymästä omaan aikaamme ja aineeseemme. Arkkitehdillähän oli vielä jotakin sanottavaa piirustuksista, eikö niin?
— Piirustukset olen selitellyt niin yksityiskohtaisesti kuin olen kyennyt; minulla ei ole siinä suhteessa enää mitään lisättävää. Se aihe, jonka tähden pyysin saada puhua kanssanne kahden kesken, herra paroni, koskee hyvin läheisesti meidän hieman erilaisia mielipiteitämme aateliston asemasta meidän aikanamme.
— Kuinka? Eihän arkkitehti vain aikone kirjoittaa kirjaa siitä?
— Minä en ole koskaan tuntenut halua saavuttaa kunniaa esittämällä kirjallisesti yhteiskuntaoppeja, mutta kyllä sovelluttamalla niitä käytäntöön.
— Minä en voi käsittää, mikä sovelluttaminen…
— Herra paronin valistunut avomielisyys on suonut minun olla yhtä avomielinen. No siis: onko herra paroni kerran tyttäriään kihlatessaan toimiva saman perinnäisen määrätietoisuuden mukaan, johon herra paronin mielipiteet perustuvat tässä asiassa — asiassa, mistä minä äsken sain kunnian lausua omat mielipiteeni.
— Minun on myönnettävä, hyvä herra Lithau, että se kysymys todellakin on minusta hieman odottamaton. Voin vastata siihen vain, että menettelyni siinä, kuten muussakin, on oleva periaatteitteni mukainen.
— Ja kuuluuko niihin periaatteisiin, ettette koskaan aio kunnioittaa aatelitonta miestä, olipa hän ken hyvänsä, antamalla hänelle vaimoksi toisen Littowin-neideistä?
— Herra arkkitehdin kysymys on todellakin suora. Mutta en näe kuitenkaan mitään syytä vastata siihen. Tyttäreni, herra arkkitehti, eivät ole mitään keskustelunaiheita.
— Eivät olekaan, herra paroni; mutta kun tein kysymyksen, joka saattaa näyttää odottamattomalta, niin tein sen pyytääkseni herra paronin suostumusta siihen, että saisin koettaa ansaita neiti Littowin vaimokseni.
Eversti puri huultaan. Niin varmaa, lujaa, avomielistä puhetapaa hän ei ollut odottanut nuorelta mieheltä, joka olematta suurta sukua tai korkea-arvoinen tai rikas, uskalsi tavoitella liittoa erään ylhäissukuisimman perheen kanssa, mitä maassa oli.
— Herra Lithau — sanoi hän vähän epäröityään ja ehkä tietämättään lausuen aatelittoman nimen hieman omituisella tavalla — minä olisin mieluummin toivonut, ettei mies, jota pidän kunniassa — sallikaa sanoa ystävänäni — olisi saattanut minua tukalaan asemaan, jossa minun täytyy sanoa tuntuvan arveluttavalta…
— Älkää jatkako, herra paroni, minä pyydän (ja paperit polttivat arkkitehdin taskussa). Älkää puhuko arveluttavasta, kun on ihmisarvo punnittavana! Minä en ole siksi rohkea, että pyytäisin herra paronin varmaa suostumusta — enhän tiedä, olenko edes niin onnellinen, että saisin hänen suostumuksensa, josta onneni riippuu. Minä pyydän vain lupaa saada koettaa ansaita sen. Linnaisten vieraanvaraisuus on minusta siksi kallis, etten ilman herra paronin lupaa uskaltaisi toivoa sellaista, mikä minun asemassani on tavallisuudesta poikkeavaa.
Eversti muisti sanat, jotka Ringa oli lausunut, kun Anna hylkäsi kreivi Spiegelbergin tarjouksen: "sillä hän rakastaa toista", ja hän oli varma siitä, että arkkitehdin rakkaus kohdistui hänen vanhempaan tyttäreensä.
— Minä en tahdo päättää — sanoi hän — ovatko nuoruuden tavalliset harhaluulot kenties saattaneet sokaista toista tai toista, mutta arkkitehti lienee kyllin oikein ajatteleva käsittämään, että sellainen liitto on mahdoton.
Lithau oli ylpeä, ehkä ylpeämpi kuin nuori mies, joka ei voi mitään vaatia, saa olla, mutta hän jatkoi:
— Herra paroni, sattuma on johtanut meidät tähän huoneeseen, missä muinoin aatelismies, teidän isoisänne, vietti mitä onnettominta perhe-elämää. Jos sukuperä tai rikkaus tekevät ihmisen onnelliseksi, mikä olisi estänyt häntä olemasta onnellinen? Nyt pyytää mies, jolla ei ole kumpaakaan niistä eduista, mutta joka sensijaan on kunniallinen mies ja toivoo paljon tulevaisuudestaan, tytärtänne tai oikeammin mahdollisuutta ansaita hänet. Antakaa nykyisyyden sovittaa menneisyyden onnettomuudet, ja minä lupaan, mikäli minusta riippuu, ettei herra paronin koskaan tarvitse katua sitä, että on kerran murtanut vanhat ennakkoluulot, jotka aikamme hylkää ja joita valistunut ihminen ei voi hyväksyä.
— Herra Lithau nimittäköön vain ennakkoluuloksi sitä, mitä minä pidän periaatteena. Minä pyydän, ettemme jatka puhetta tästä asiasta, ja toivotan arkkitehdille kaikessa ystävyydessä mieluisaa hyvää yötä.
Miten ne polttivat, miten ne polttivat nuo onnettomat paperit arkkitehdin povitaskussa! Kerran toisensa jälkeen kuiskailivat ylpeyden pahat henget hänen korvaansa: hän hylkää sinut halvan syntyperäsi tähden, hän, joka on varastanut sinun nimesi ja jonka kaikki oikeudet ovat lainmukaisesti sinun! Mikset ojenna hänelle tuota paperia, joka musertaisi hänet, ja sano hänelle: lukekaa ja tuomitkaa, kumpi meistä on Littow!… Mutta arkkitehti tukahdutti vielä kerran kapinoitsevat tunteensa ja sanoi ihmeteltävästi itseään hilliten:
— Herra paroni, peruuttakaa nuo sananne! Oppikaa tuntemaan minua paremmin! Määrätkää mikä aika hyvänsä, jolloin saan näyttää, että todella ansaitsen onneni, mutta älkää riistäkö minulta toivoa, että kerran saan teidän suostumuksenne, jos ensin tyttärenne suostuu!
— Palatkaa takaisin sadan vuoden kuluttua, herra Lithau. Ehkä ovat teidän aatteenne silloin jo saavuttaneet voiton, ja sittenhän saamme nähdä.
Samassa nosti Mefisto hiljaa muristen päätään ja vainusi.
— Ei sadan vuoden kuluttua, vaan sata vuotta takaperin, herra paroni! huudahti arkkitehti suuttuneena, ja hänen kätensä pujahti povitaskuun.
Kiusaus oli vastustamaton; minuutti vielä, ja Littowit olisivat kadottaneet nimensä.
— Mitä herra Lithau tarkoittaa sillä? virkahti eversti; vihan puna oli hänenkin korkealla otsallaan.
Arkkitehti horjui, mutta vain silmänräpäyksen ajan.
— Minä tarkoitan — sanoi hän levollisemmin, mutta kuitenkin hieman katkerasti — että asessori von Littowin pojanpojan pitäisi tässä huoneessa mieluummin kuunnella menneisyyden varoituksia kuin uhitella tulevia aikoja.
Mefisto lähti, yhäti muristen, paikaltaan uunin luota ja kierteli nuuskien suurta kaappia, mutta ei uskaltanut mennä paria askelta lähemmäksi sitä. Herrat olivat niin kiintyneet keskusteluunsa, etteivät huomanneet uskollisen villakoiran epäluuloa.
— Ja ken uskaltaa puhutella minua sillä tavoin ja tässä huoneessa! huudahti eversti silmittömästi suuttuneena. — Ei ainakaan pitäisi niin tehdä Lithaun, sen miehen pojanpojan, joka katkeroitti onnettoman isoisäni vanhuuden päivät ja jonka nimeä ei koskaan olisi pitänyt lausua näiden seinien sisäpuolella. Tietääkö herra arkkitehti, miten täysin oikeutetut syyt on Littowin suvulla siihen, että se vähimmin kaikista voi millään tavoin liittyä Lithau-nimeen?
— Liian tarkoin tunnen minä ne.
— Jos tunnette ne, niin sallikaa minun sanoa: minua kummastuttaa, että teidän kaltaisenne kunniallinen ja hienotunteinen mies on hetkeäkään saattanut olla sen mielettömän toivon mairittelevassa lumossa, että hän saisi Littowin omaksensa. Ennen antaisin tyttäreni Linnaisten köyhimmälle torpparille, jos hänellä vain on rehellinen sydän ja puhdas nimi.
Vielä kerran musteni maailma arkkitehdin silmissä. Vielä kerran kuiskailivat pahat hengettäret hänen korvaansa: ansaitseeko armahdusta tuo mies, joka ylpeilee varastetusta nimestään? Muserra hänet! Vielähän sinä voit sittenkin osoittaa hänelle sääliäsi.
Mutta Lithau pyyhkäisi kädellään polttavaa otsaansa, katsoi everstiä vakavasti silmiin ja huudahti:
— Herra paroni, te ette tiedä, mitä sanotte. Te kielsitte minulta tyttärenne; teillä on oikeus tehdä niin, vaikka Littowin suvun pitäisi tyytyä yhteen Katarina Szistovoon! Minä en kerjää onneani siinä, missä sen voisin ottaakin. Jääkää hyvästi, me emme ehkä enää koskaan näe toisiamme. Minä lähden huomenna ennen päivän sarastusta. Jos tietäisitte, mitä olette sanonut, vaatisin minä teitä vastaamaan siitä; nyt saatan minä vain surkutella teitä ja itseäni!
Ja peläten lopultakin joutuvansa hirveän kiusauksen valtaan, jos vielä viipyisi, arkkitehti riensi kiireesti pois, jättäen everstin kummastuksiinsa ja suutuksiinsa.
Paroni Littow asteli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.
— Millainen verraton uskaliaisuus! sanoi hän itsekseen. — Tuo metsistä tullut papinpoika käyttäytyy niinkuin häntä suurisukuisempaa ei olisi olemassa. Ja kuitenkin on tuossa röyhkeässä, uhmaavassa äänessä jotakin, joka miellyttää minua, en tiedä miksi… Mitä vielä, hän on Lithau, c'est cela, siinä kaikki. Jos on totta, että se suku alkujaan on haara meidän suvustamme, niin täytyyhän senkin suonissa virrata jonkin verran Jagielin villiä verta. Sääli vain tuota nuorta miestä! Miksi kiintyy sydämeni häneen huolimatta kaikesta hänen hävyttömyydestään ja kaikesta vastenmielisyydestä, mitä hänen nimensä herätti minussa, kun ensi kerran kohtasimme toisemme? Ei, täytyy uskoa ensi vaikutelmaa, se pettää harvoin. Siitä miehestä voi vielä tulla vihan sytyttäjä sukuumme… Jos Anna rakastaa häntä! Tiedän, että hänen ylevä sydämensä on vapaaehtoisesti hylkäävä hänet … mutta entä jos se murtuisi siitä? Grand dieu, suuri Jumala, miksi hän onkin Lithau? Ja miksi nuo Lithaut polvi polvelta alinomaa vainoavat meitä?
Eversti heittäytyi tuiki uupuneena täysissä pukimissaan vuoteelle. Hän oli kokonaan unohtanut olevansa Viheriässä kamarissa. Hetkisen perästä vei päivän vaivojen tuottama väsymys voiton ja hän nukkui sikeästi. Mefisto vain valvoi loikoillen pitkällään lattialla, kuono syvällä etukäpälien välissä, ymmärtäväiset silmät lakkaamatta suuntautuneina vanhaan kaappiin.
Niin kului ehkä kaksi tuntia. Eversti nukkui levottomasti ja uneksi kantaisästänsä Jagielista. Tuo jättiläiskokoinen soturi seisoi hänen edessään puoliraakalaisen sotilaspuvussa ja suunnattoman suuri sapeli iskuun kohotettuna … äkkiä hän kutistui kokoon, tuli yhä lyhyemmäksi, yhä laihemmaksi, kirkas kypärä muuttui pieneksi, mitättömäksi tekotukaksi, peloittava asepuku koristuksilla kaunistetuksi hännystakiksi, miekka silmäneulaksi, jättiläinen pieneksi, kalpeaksi, asessori Littowin näköiseksi ukoksi, ja ukko ojensi hänelle kellastunutta paperia…
Samassa Mefisto alkoi haukkua kiivaasti, ja eversti heräsi unestaan. Kynttilä oli sammunut; vain himmeästi hehkui hiillos liedestä valaisten synkkää pimeyttä, ja eversti luuli näkevänsä varjon, pimeyttäkin pimeämmän, kulkevan huoneen läpi. Enemmän kummastuneena kuin säikähdyksissään hän hypähti vuoteesta, sytytti tulen vartavasten mukaan otetusta rikkihapolla ja platinasienellä varustetusta lasiastiasta, tuosta jo mainitusta, ennen tulitikkujen keksimistä käytännössä olleesta ylellisyyskapineesta, ja huomasi, etteivät kynttilät olleet itsestään sammuneet, vaan sammutetut. Niiden vieressä oli pöydällä kellastunut paperi, jota ei ollut siinä ennen. Siinä oli vain neljä latinalaista säettä — sama sukuennustus, jonka eversti tämän kertomuksen alussa mainitsi tyttärilleen ja joka päättyi salaperäisiin sanoihin: Decimi sed tertii, cave, Szistove, acum!