22. YÖLLISIÄ VIERAITA.
Arkkitehti Lithau kiiruhti pois Viheriästä kamarista mitä ristiriitaisimpien tunteittensa vallassa, jotka ahdistivat häntä vielä sittenkin, kun hän kenenkään huomaamatta jo oli päässyt everstin makuukamariin ja heittäytynyt vuoteelle levähtääkseen, vaikka rauhattomastikin, edes lyhyen ajan. Hänen sielunsa täytti milloin suuttumus, milloin suru, milloin vielä kukistumaton epäröinti, mitä hänen asemassaan olisi paras tehdä. Jos hän lähtisi Linnaisista ilmaisematta salaisuutta, saisi hän samalla sanoa ikuiset jäähyväiset Ringa Littowille; hän jättäisi silloin jälkeensä kummallisen tunkeilevaisuuden muiston, ikäänkuin hän olisi ties mistä itsekkäistä syistä tahtonut tunkeutua vapaasukuiseen perheeseen! Salaisuuden ilmaiseminen paroni Littowille, ennenkuin lähempi sukulaisuus vielä oli tasoittanut heidän suhteensa, olisi melkein samaa kuin vaatia Ringaa omaksensa uhkauksin, mikä oli miehen kunniaa, miehen rakkautta alentavaa. Ja mihin kauheaan asemaan hän saattaisikaan siten tuon kunnioitettavan perheen! Sillä hän oli aivan varma, ettei paroni Littowin kaltainen ritarillinen luonne enää päivääkään voisi pitää nimeä, jonka hän tietäisi saaneensa vain isoisänsä petoksen avulla ja Littowin nimen oikean omistajan vahingoksi. Siitä nimestä, joka oli hänen ylpeytensä, olisi hän silloin luopuva kuin häpeästä, mutta miten hän voisi tehdä sen kolmea sukupolvea kieltämättä, tahraamatta esi-isiään ja itseään häviämättömällä häpeällä? Ja vaikkapa ylpeä vapaaherra itse laskeutuisikin sukuperänsä korkeudesta, minkä nimen ottaisi hän itse, minkä nimen saisivat hänen tyttärensä? Lithaunko? Tulisiko tuo sekä aateliton että Littowin suvun vihaama nimi silloin heidän omaksensa? Voisiko paroni Littow milloinkaan suostua ottamaan sitä? Ja olisiko hänellä edes oikeuttakaan ottaa sitä nimeksensä? Eikö everstin isän synty ollut tahrainen, kuten asessori von Littow itse tunnustaa? Eikö sen Lithaun poika, joka oli ryöstänyt Littowin nimen, ollut todellisen Littowin äpäräpoika? Mikä julma kohtalo! Mikä kova ja ansaitsematon rangaistus isien pahoista teoista! Mikä hirveä varoitus sukuylpeydelle, joka piti sukuperän etuutta korkeampana kuin kunkin mieskohtaisia ansioita.
Mitä selvemmin arkkitehti katsoi syvyyteen, joka salaisuuden ilmaisemisesta avautuisi Littowin suvun jalkojen alle, sitä varmemmaksi vakaantui hänen päätöksensä kätkeä onneton salaisuus ainaisiksi ajoiksi omaan poveensa. Hän menettäisi Ringan — hän luopuisi iäksi siitä ikivanhasta nimestä, joka oikeuden mukaisesti oli hänen omansa ja jonka kunniakas sointu vaikutti häneen ehkä vähän enemmänkin kuin hän uskalsi tunnustaa itselleen — kiitokseksi siitä veriuhrista hän saisi lähteä Linnaisista naurettavana kuin tavallinen hyljätty kosija, joka on pyrkinyt korkeammalle kuin siivet kannattavat. Mutta mitäpä siitä kaikesta! Hän lähtisi Linnaisista ylpeänä tietoisuudesta, että on tehnyt jalon työn — varmana siitä, että vaikkei hän koskaan saisikaan Littowin nimeä, hän kuitenkin on näyttänyt ansaitsevansa sen.
Niin mietiskellen Lithau sammutti tulen vakaasti päättäen panna pari tuntia levättyään vähäiset tavaransa kokoon ja lähteä Linnaisista ennen päivän valkenemista, enää näkemättä everstiä ja neitejä. Oli jo myöhäinen yö; pimeys ja hiljaisuus vallitsi suuressa herraskartanossa, mutta uni viipyi eikä tullut painamaan umpeen nuorukaisen silmiä.
Hänestä tuntui, kuin olisi huoneen ovi hiljaa auennut. Verho, joka oli vuoteen edessä, esti häntä himmeässä valossa, joka tähtien loisteesta levisi huoneeseen, näkemästä mitään esinettä. Mutta Viheriän kamarin kummitukset ilmestyivät elävinä hänen mielikuvitukseensa; hän kuunteli hengitystään pidättäen.
Kohtapa liihoittelikin valkoinen olento esiin pimeästä, lähestyi ja tuli verhon sisäpuolelle. Hän näki selvästi, miten haamu tuli aivan hänen luoksensa ja istuutui vuoteen laidalle. Mutta hän ei liikahtanut.
— Nukutko, isä? kuiskasi hiljaa ääni, jonka pehmeä sointu vavahdutti arkkitehtiä enemmän kuin myrskyn kohina korkeissa hongissa edellisenä iltana.
Hän tunsi Ringan äänen, mutta hän ei olisi henkensäkään uhalla nyt voinut vastata hänelle. Hän säpsähti kovasti, mutta oli vaiti. Nähtävästi ei Ringa ollut saanut tietää, että hänen isänsä oli siksi yöksi jättänyt vuoteensa talon vieraalle.
Mutta nuori tyttö huomasi hänen liikahduksensa ja piti sitä luultavasti valveillaolon merkkinä.
— Älä kummastu, että tulen näin myöhään luoksesi — jatkoi hän kuiskaten — mutta minulla on sanottavaa sinulle, eikä sitä voi jättää toiseen kertaan. Arkkitehti lähtee huomen-aamulla varhain.
Lithau saattoi tuskin hengittää.
— Hän lähtee — jatkoi hän — eikä kenties tule koskaan takaisin. Tiedätkö, isä, sinä teet hyvin pahasti siinä, että annat hänen niin lähteä. Niin, hyvin pahasti, siitä voit olla varma. Sinä et ehkä tiedä, että hän rakastaa Annaa…
Vielä sanoiksi pukeutumaton kielto kuoli isäksi luullun huulille. Mikä kummallinen väärinkäsitys?
— Niin, sen saat uskoa; hän sanoi sen itse minulle… Ja jospa tietäisit, kuinka kauan Annakin on häntä rakastanut — aina talvesta asti, minä olen varma siitä. Mutta luuletko, että hän sitä myöntää? Ei, tiedäthän, miten ylpeä hän on. Hän ei ole koskaan sanonut sitä minulle, ja jos sinä kysyisit häneltä, vastaisi hän kieltäen. Mutta kuitenkin minä olen jo kauan ollut asian jäljillä, ja äskettäin eräänä iltana tulin siitä aivan varmaksi, kun hän luuli arkkitehdin ihastuneen ma bonneen… Miten naurettavaa se oli! Arkkitehti ei välitä hituistakaan ma bonnesta. Mutta Anna ei uskalla eikä arkkitehti uskalla tunnustaa sinulle, että he rakastavat toisiaan. Se on hyvin pahasti, näetkös! Nyt arkkitehti lähtee pois eikä tule koskaan takaisin, ja niin he eivät koskaan voi saada toisiaan. Hyvä, armas, rakas isä, anna heidän sentään saada toisensa! Sinä et ehkä tiedä, miltä tuntuu, kun niin sydämensä pohjasta rakastaa toista, jota ei koskaan voi saada omakseen!
Arkkitehti oli kuin kamalassa kidutuspenkissä. Mutta näin pitkälle jouduttuaan hän katsoi syystä välttämättömäksi olla ilmaisematta itseään ja vastasi siis vain epäselvällä rykäisyllä.
Ringa tarttui hänen käteensä, suuteli sitä, ja kuuma kyynel putosi kädelle.
— Ymmärrätkö nyt — jatkoi hän viattomasti — minkätähden minä hiivin tänne Annan luota ja herätin sinut keskellä yötä? Sinä et saa päästää häntä lähtemään, koska Anna rakastaa häntä. Hän on aateliton; soit, n'importe, olkoon, vähät siitä. Hän ei ole edes rikaskaan; mitä se tekee. Tiedätkö, isä, hän on niin viisas ja niin hyvä, ettet voi uskoakaan. Hänestä tulee vielä kerran sekä rikas että ylhäinen. Ensin hän oli minusta pikemmin ruma kuin kaunis, mutta nyt hän on pikemmin kaunis kuin ruma, niin, ei ollenkaan ruma, pikemmin oikein kaunis. Hän on niin komea! Sellaiselta pitää miehen näyttää. Eikä hän ollenkaan pelkää, ei missään vaarassa, sen olen nähnyt; ja miten vakava hän saattaa olla ja kuitenkin ystävällinen! Näkisitpä, millainen hän toisinaan on; hän osaa olla aivan yhtä ylpeä kuin sinäkin. Paitsi sinua ei varmaankaan ole ketään muuta kuin arkkitehti, jota kohtaan voi tuntea niin suurta kunnioitusta ja josta kuitenkin samalla voi niin paljon pitää. Minä en enää uskalla ilvehtiä hänen kanssaan; hän katsoo silloin toisinaan minuun kuin tahtoisi katsoa lävitseni. Anna ei huoli ketään niistä, joita menee kahdeksantoista tusinaan, enkä minäkään… Mutta mitäpä minusta, minä en varmaankaan ole koskaan rakastava ketään muuta kuin Annaa ja sinua… Lupaatko, ettet salli hänen lähteä meiltä ainaiseksi?
Mitä olisi arkkitehti vastannut tuohon lapsellisen viattomaan ylistelyyn ja rukouksiin, joihin hän hyvin, hyvin mielellään olisi suostunut? Hän puristi vain hieman lämpöistä kättä, joka oli hänen kädessään.
Ringa piti sitä myöntymisen merkkinä.
— Miten hyvä sinä olet! sanoi hän kiitollisena. Ja jospa tietäisit, kuinka kaikesta sydämestäni rakastan sinua sentähden? Sano vain vielä kerran, että teet hänet ja Annan onnellisiksi, niin sitten jätän sinut rauhaan. Tai älä, älä sano enää mitään, sillä sinä jo lupasit. Saa nähdä, pidätkö sanasi. Ja vielä eräs asia: tiedätkö, mitä hauskaa on tapahtunut? Waterloo on ihastunut ma bonneen ajettuaan hänen kanssaan. Mutta nyt minä annan sinun nukkua rauhassa. Hyvää yötä, hyvää yötä ja kiitos, kiitos; minä rakastan sinua sanomattomasti!
Niin sanoen Ringa kumartui nopeasti vuoteen yli, painoi suutelon nuoren miehen otsalle ja juoksi hiljaa liitäen pois.
Suutelo oli niin keveä kuin nurmikossa nukkuvan poikasen poskelle tuomesta putoavan kukkasen kosketus, mutta arkkitehdistä tuntui, kuin siitä olisi jäänyt arpi hänen otsaansa ja kuin huoneeseen samalla olisi levinnyt jasmiinien ja narsissien tuoksu.
Untako se oli? sanoi hän hiljaa itsekseen. Mutta ei, hän tunsi vielä raikkaan, viattoman suudelman otsallaan … se vilvoitti hänen polttavaa levottomuuttaan, hän tunsi itsensä niin tyyneksi ja onnelliseksi, ajatuksensa niin puhtaiksi, mielensä niin lempeäksi, ettei hän koskaan lapsuutensa päivistä saakka ollut tuntenut itseään sellaiseksi. Päivänpaiste, jota hänen silmänsä yön tähden eivät nähneet, oli siirtynyt hänen sieluunsa.
Hän lepäsi liikkumattomana ja puoleksi uinaillen, silmät ummessa. Hänen teki mieli ajatella, että valkoinen olento vielä istui hänen vuoteensa reunalla — että pimeän yön ilmestys viihdytti rauhaan hänen sydämensä myrskyt. Ringa oli rukoillut hänen puolestaan, oli rukoillut sisarensa puolesta; millainen sydän olikaan sentään tuolla hetken lapsella!
Mutta kuinka Ringa oli saattanut käsittää väärin Syrjänkoskelta palatessa lausutut sanat? Eikö tuossa lapsellisessa sielussa vielä ollut sijaa millekään muulle tunteelle kuin sisaren, tyttären rakkaudelle? Eikö hän arkana, pelästyen kaikkoisi pois, jos tietäisi, että nuorukainen rakastaa juuri häntä? Se ajatus synnytti uudelleen epäilyksen ja levottomuuden yksinäisen uneksijan sieluun.
Hänen mieltään alkoi uudestaan ahdistaa. Hänestä tuntui siinä puoliunessa ollessaan, kuin olisi hänen vuoteensa ääressä viipyvä valkoinen olento muuttunut, käynyt kammottavan näköiseksi ja katsellut häntä hirvein, kylmin silmäyksin.
Vasten tahtoaan hän avasi silmänsä. Huone oli himmeästi valaistu, vaikkei voinut nähdä, mistä päin, ja hänen edessään vuoteen vieressä, missä Ringa vain muutama hetki takaperin oli istunut, siinä istui nyt Viheriän kamarin kummitus — sama tuhkanharmaa, kalpea haamu, joka oli kumartunut häntä kohti, kun hän ensi yönä Linnaisissa ollessaan oli nukahtanut kirjoituspöydän ääreen asessori von Littowin kuuluisassa työhuoneessa.
Lithau tunsi jäsenissään jääkylmän väristyksen. Mutta hän rohkaisi mielensä ja nousi äkkiä istualleen aikoen tällä kertaa estää haamua pakenemasta. Mutta se ei liikahtanut. Hän istui niin lähellä sitä, että hän taaskin, kuten edellisellä kerralla, selvästi tunsi sen kylmät hengähdykset.
— Kaarle Littow, Szistovon sukua — sanoi haamu vitkaan ja hiljaa, mutta aivan selvästi — Jumala kaikkivaltias, joka kostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, on tuonut sinut Linnaisiin.
— Kuka olet? kysyi arkkitehti koettaen torjua pelkoa, joka oli saada hänet valtoihinsa.
— Kaarle Littow, Szistovon sukua — jatkoi haamu vastaamatta hänen kysymykseensä — jos lähdet tänään, on kolmannentoista Littowin varjo vainoava sinua kaikkialla minne kulkenetkin, ja pyytävä sinulta haudan rauhaa.
— Kuka olet?
— Kaarle Littow, Szistovon sukua, älä lähde tänään Linnaisista! Pyydä, mitä haluat, ja se annetaan sinulle ennen päivän koittoa.
— Kiusaaja, minä tahdon tietää, kuka olet! huudahti arkkitehti päättävästi ja ojensi kätensä tarttuakseen haamuun.
Se teki torjuvan liikkeen. Arkkitehti sieppasi kiinni sen ojennetusta kädestä; käsi oli jääkylmä. Hän päästi sen heti irti.
— Kuka olet sinä? toisti hän vielä kerran niin lujasti kuin saattoi, ja kylmä hiki valui hänen otsaltaan.
Haamu nyökkäsi päätään hitaasti, surullisesti ja vastasi tuskin kuuluvasti:
— Eräs Lithau!
Nuorukainen kaatui takaisin vuoteelleen. Kaikki musteni hänen silmissään. Kun hän uudelleen tuli tajuihinsa, oli haamu poissa ja kamari pimeä.
Kuin mielipuoli hän hypähti vuoteesta, katkeroituneena ilveistä, jotka jo toistamiseen kiusasivat häntä. Hän sytytti kynttilän ja tarkasti huoneen. Se oli tyhjä, mutta toisiin huoneisiin vievä ovi ei ollut lukossa. Sillä kertaa ei siis huoneeseen pääsemisen tarvinnut merkitä mitään kummittelua. Samasta ovestahan Ringakin oli tullut.
— Ken lienetkin, sinä viettelijä, pahahenki, joka minua ahdistat — olepa tästä tai toisesta maailmasta, niin et ole sittenkään saava minua valtoihisi! — huudahti Lithau suuttuneena. On olemassa vain yksi ainoa keino. Tuo onneton paperi ei suo minulle mitään rauhaa. Jos se palaa, palaa siinä minun nimeni, mutta Ringa Littowin nimi on jäävä puhtaaksi!
Ja niin sanoen hän veti kiireesti kuin kuoleman hädässä, ikäänkuin itseään peläten, asessori Jaakko von Littowin tunnustuksen taskustaan, ja vasen käsi otti palavan kynttilän, oikea piti paperia.
Silloin tarttui joku voimakkaasti hänen oikeaan käteensä. Hän käännähti katsomaan. Hänen takanaan seisoi, kalpeana ja juhlallisesti, eversti, paroni Littow.