11. KORKEAKOSKI. — KYMI.

Suomen sisäosa on harmaakiviylänköä, joka on lukemattomien veden täyttämäin laaksojen uurtama. Pisin ja syvin laakso, johon ylätasangon monet järvet virtaavat, on Päijänteen vesijakso; sen pohjoisesta etelään lukien yhteensä, neljättäkymmentä penikulmaa pitkistä keskusjärvistä juoksevat vedet virtaista, koskista Kymijokea myöten Suomenlahteen. Noin penikulman päässä rannikosta jakaantuu Kymi kahteen päähaaraan, jotka ympäröivät viljavaa suistomaata, Pyhtään saarta. Kumpikin haara jakaantuu vielä ennen mereen laskemista useampaan osaan, joten Kymi yksinään — muita ahdinkopaikkoja lukuun ottamatta — muodostaa neljä tai viisi tärkeätä ylimenokohtaa, kun on käytävä pitkin rantatietä lähenevää vihollisarmeijaa vastaan tai hyökättävä sen kimppuun.

Nuo asemat tulivat vielä entistäänkin tärkeämmiksi sentähden, että 1743 vuoden raja kävi pitkin Kymiä ja seurasi sen läntistä haaraa meren rantaan. Pyhtään saari, joka joutui Venäjän omaksi, tuli siten hyvin tärkeäksi raja-alueeksi sodan aikana, ja monet joen haarain kummallakin puolen olevat varustukset todistavat vielä tänäkin päivänä, miten huolellisesti molemmat taistelevat vallat koettivat lujittaa asemaansa näillä kiistanalaisilla rajaseuduilla. Yksin merikin ja sen kallioinen saaristo tahraantui niillä paikoin vereen idän ja lännen kamppailuista, sillä Kymin itäisien laskuhaarojen kohdalla lainehtii kahdesta vaihtelevasta meritaistelustaan kuuluisa Ruotsinsalmi.

Elokuun ensi päivinä Haminaa vastaan tehdyn epäonnistuneen yrityksen jälkeen antoi kuningas pääarmeijan, jonka johtajana vielä oli kenraalimajuri paroni Kaarle Kustaa Armfelt, vetäytyä pohjoiseen päin, ensin Venäjän puolella rajaa olevaan Liikalaan ja sitten Kymin yli Ruotsin puolelle Anjalaan. Itse hän seurasi pienempää armeijaosastoa Kymin itäisimmässä suuhaarassa olevalle Korkeakoskelle, johon joukko jäi Venäjän puolelle rajaa, päällikkönä kenraaliluutnantti von Platen ja häntä lähinnä ylikamarijunkkari, paroni Kustaa Mauri Armfelt, joka peräydyttäessä johti jalkaväkeä.

Täällä kärsi Kustaa III kovimman koetuksen koko elämässään: sen ylvään mielilauselman luhistumisen, johon uskoen hän oli lähtenyt sotaan kuin pyöräkeinuun: "un roi devant son armée, qui l'adore, est toujours invincible." [20] Siellä hän sai ne surusanomat, jotka toinen toisensa jälkeen ensin riistivät häneltä voiton toivon, sitten loukkasivat hänen herkkää mieltään tuoden hänen kestettäväkseen suurimman häpeän, mitä "kuningas häntä jumaloivan armeijan johtajana" voi kärsiä, ja lopulta uhkasivat hänen kruunuaan, hänen vapauttaan ja kenties hänen henkeäänkin. Mutta siellä hän myöskin noina synkkinä hetkinä kasvoi suureksi vastoinkäymisten koulussa, ja siellä hän neronkatseellaan, joka onnettomuuden syvimmässä kuilussakin keksi pelastuskeinon, jätti surunsa uskollisen Armfeltin helmaan. Osaksi ovat näiden päivien hämärät tapahtumat tunnetut Armfeltin omatekoisesta elämäkerrasta, joka valaisee selvästi ajan kärkkäät kulkupuheet; toinen, ehkä tärkeämpi osa, on vielä sinetillä suljettuna Juhana Albert Ehrenströmin jälkeenjättämissä papereissa.

Silloisessa päämajassa, vanhassa, myöhemmin poltetussa puutalossa Korkeakoskella istui kuningas aamulla unettoman yön jälkeen kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli ilmoituksia armeijasta, virkakirjelmiä neuvostolta Tukholmasta, kirjeitä Ruuthilta ja Schröderheimiltä, ranskalaisia näytelmiä ja sanomalehtiä, hänen omia kirjoittamiaan näytelmäluonnoksia ruotsalaista teatteria varten ja rauhansuunnitelma, jonka hän vielä pari viikkoa sitä ennen oli aikonut esitellä Venäjälle. Hän oli käskenyt vahtivuorossa olevan kamarijunkkarin ja kamaripalvelijan poistua ja kieltänyt laskemasta ketään luokseen, ennenkuin hän soittaisi. Hän oli yksin, kuten hänen oli tapana, kun hän teki tärkeimpiä päätöksiään tai suri salaisimpia huoliaan — yksin kaukaisessa maassa, missä petos kutoi verkkojaan hänen kruununsa ympärille, kaukana valtakuntansa pääkaupungista, vihreästä Haagasta, hupaisesta hovistaan, näyttelijöistään, runoilijoistaan ja rakastettavista, sukkelista naisista, sulon ja viehätyksen ilmapiiristä, josta hän eli kuin perhonen kukkien tuoksusta. Miksi hän sulkeutui huoneeseensa? Mitä hän mietti? Mitä hän suunnitteli? Uutta rauhanehdotustako? Vai uutta sotaretkeäkö? Uutta liittoa? Valtiollista kirjeenvaihtoa? Valtiopäiviä? Sovinnonhierontaa puolueiden välillä? Tai ehkä sanomalehtiuutisia Ranskassa lähestyvästä myrskystä? Vai Ahlströmin musiikkia Frigga-oopperaan? Tai ehkä uutta kilpakirjoitusta Ruotsin akatemialle?

Ei mitään niistä. Kustaa III oli sinä hetkenä ainoastaan ihminen ja isä. Hän oli äsken saanut kirjeen kohta kymmenvuotiaalta perintöprinssiltä ja sen mukana toisen kuningattarelta, Sofia Magdalenalta. Hän oli yhä uudelleen ja uudelleen lukenut nuo rakkaat kirjeet. Hän oli huomaavinaan, että prinssi oli kahtena viime kuukautena tuntuvasti edistynyt. Hänen kirjeensä osoitti suurta älyä; kirjoittihan hän melkein virheettömästi; hän oli ilmeisesti etevämpi muita ikäisiään prinssejä. Mutta onneton lapsi, mikä tulisi hänen kohtalokseen, jos hänen isänsä nyt sortuisi puolueiden vehkeilyihin? Silloin palattaisiin taas vuoteen 1720; vuoden 1772:n ynnä muista kuusitoistavuotisista vaivoista jäisi perintöruhtinaalle ainoastaan hänen isoisänsä varjovalta, raadeltu, ehkäpä paloiteltukin valtakunta! Venäjän laivasto oli niinä päivinä näyttäytynyt Viaporin edustalla ja saartanut Ruotsin laivaston. Mitähän jos vihollinen uskaltaisi yrittää nousta maalle Ruotsin rannikolle, lähestyä Tukholman seutuja, ja ehkä coup de main'illä, äkkihyökkäyksellä, ryöstää perintöruhtinaan Ulriksdalista, mihin kuningas ainoastaan kuningattaren hartaista rukouksista oli sallinut hänen jäädä kesää viettämään?

Täytyy ryhtyä joihinkin varokeinoihin, sanoi hän itsekseen. — Joka tapauksessa … vaikkapa kaatuisinkin, ovat minun esimerkkini ja neuvoni varoituksena pojalleni… Minä kirjoitan Rosensteinille.

Kirjoitettuaan kirjeen — nopeasti, kuten ainakin — kuningas nousi ja aukaisi ikkunan. Se oli virtaan päin, ja huoneen ja virran välillä oli ainoastaan pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi kaalia ja karviaismarjapensaita. Raitis kesäisen ilman tuulahdus jäähdytti kuninkaan kuumaa otsaa. Hän katseli virtaa. Kaksi venettä, kaksi miestä kummassakin, souteli lähellä jyrkkää, kuohuvaa putousta, josta paikka oli saanut nimensä. He pyydystivät lohia kymiläiseen tapaan pienellä nuotalla, jota he soutivat vasten virtaa ja jonka he vetivät vedestä kulmissa olevista nuorista, kun huomasivat siinä lohen. Nopeus ja väkevyys, jolla soutajat kykenivät voittamaan virran voiman soutamalla vinoon, huvitti Kustaa III:ta.

— Kas siinä keino, jolla voitetaan la force des choses! asianhaarain voima, sanoi hän päätään nyökäyttäen.

Toisella puolen aitaa seisoi talonpoikaisvaimo, joka heti kuninkaan huomattuaan alkoi niiata niiaamistaan niin innokkaasti, että kuningas luuli häntä armonanojaksi. Kuninkaan päähän pälkähti viitata hänet luokseen.

— Tahdotteko jotakin, ystäväiseni? kysyi hän vaatimattomasti, kuten hänen tapansa oli.

Vaimo läheni voitonriemuisena vartijaa, joka luultavasti oli ensin käskenyt hänen poistua, ja selitti lakkaamatta syvään niiaillen, että hänellä on nöyrä anomus maan isälle. Hän rohkenee pyytää kuninkaallista valtakunnan majesteettiä olemaan niin alentuvainen ja tulemaan risti-isäksi hänen tyttärensä pojalle, joka samana päivänä (päivä oli sunnuntai) kastetaan Kymin pitäjän kirkossa lähellä Korkeakoskea.

Onnellinen mummo, hän oli sattunut tulemaan sopivana hetkenä, hän puhui huolehtivalle isälle. Kenties kuningas piti hänen anomustaan siksi omituisenakin, ettei sitä sopinut kieltää, sillä Kymi oli silloin Venäjän aluetta.

— Mutta mitä sanoo keisarinna asiasta? virkkoi hän armollisesti hymyillen. — Ettekö tiedä, mummo kulta, että teidän, koska olette keisarinnan alamainen, tulee pitää minua vihollisena?

— Ei maan isän pidä sanoa niin minulle, vanhanaikaiselle, vastasi vaimo säikähtymättä. Minä olen nähnyt monien asiain käyvän hullusti ja saatan nähdä niiden taas käyvän oikeinkin, ja ellen minä saa nähdä päivää, jolloin se on yhtenä, mikä kuuluu yhteen, niin saanee kuitenkin tyttärenpoikani elää niin kauan; silloin on hän muistava, että maan isä oli hänen risti-isänään.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan oli kymiläinen vaimo lausunut terveen järjen tuomion lyijykynäviivasta, joka vedettiin Turussa 1743. Aavistus, ettei tuollainen luonnoton raja, joka otti lohkaistakseen kahtia, "mitä Jumala niin maaperäisesti oli yhdistänyt", voinut olla pitkäaikainen, oli tosiaankin yhtä yleinen suomalaisissa rannikkolaisissa kuin Savon sisäsaariston rantalaisten kesken. Ainoakaan kansalainen ei pitänyt Kymin rajaa todellisena; kaikki odottivat Suomen aikaisemmin tai myöhemmin yhtyvän yhdeksi. Erehdys oli vain siinä, että moni, kuten vaimokin, luuli läntisen puoliskon vetävän itäisen luokseen. Yhdistyminen kävikin päinvastoin.

— Anomukseenne on myönnytty, virkkoi kuningas. Minä tulen kirkkoon.

Ylen onnellisen mummon rientäessä lakkaamatta niiaillen, kun oli kerran vauhtiin päässyt, edeltäpäin ilmoittamaan sukulaisilleen ilosanomaa, kutsutti kuningas odottavan Armfeltin luokseen.

— Olen valloittanut yhden puolelleni tänään, sanoi hän. Olen anastanut yhden ristipojan keisarinnalta ja aion panna oikeuteni voimaan Kymin kirkossa.

— Onnittelen teidän majesteettianne, vastasi Armfelt. Siinä on enemmän kuin mitä minä voin toivoa saavani aikaan tänään. Hevosemme kuolevat rehun puutteesta. Teidän majesteettinne luvalla aion mennä hevosmuonan hakuun vihollisen alueelle.

— Odottakaa sitten minua kirkon luona. Minä tarvitsen ilmaa. Tahdon ratsastaa vähän matkaa kanssanne, ystäväni. Mitä uutta?

— Kerrotaan suuriruhtinas Paulin tulleen Haminaan.

— Ahaa, hän tahtoo siis omin silmin nähdä meidän raukkamaisuutemme, meidän häväistyksemme! Uskotteko hänen hyökkäävän kimppuumme?

— Tämän kuun kolmannesta päivästä alkaen on kaikki ollut mahdollista.
Mutta sieltä ei uhkaa suurin vaara.

— Luuletteko todellakin noiden toisten ajavan tuumiaan äärimmäisyyteen asti?

— Muutaman päivän kuluttua selviää kaikki. Onpa onni, että olemme majoitettuina joukoittain, vaikka siitä seuraakin, että vartioimme enemmän toisiamme kuin vihollista.

— Voyons, saamme nähdä. Eikö mitään uutta Hastfehrilta?

— Ei mitään. Sanotaan paroni Schultzin kulkevan osastoineen
Savonlinnaa kohti.

— Minä luotan Hastfehriin. Savolaiset ovat kaukana. Sinne asti ei levinne tartunta Husulasta. Sitäpaitsi on minulla Stedingk.

— Voi, sire, tähän asti olen pitänyt kunnianani olla suomalainen. Suokoon Jumala, ettei teidän majesteettinne kohta tarvitsisi ajatella toisin.

Kuningas kävi miettiväiseksi.

— Ei, sanoi hän, älkäämme epäilkö kansan kunniallisuutta. Katsokaa, tuo mummo, joka teki minulle kunnian kutsumalla minut tänään risti-isäksi — kuusiviidettä vuotta on hän totellut toista hallitusta eikä hän kuitenkaan voi olla nimittämättä minua maan isäksi.

— Risti-isän lahjan toivo on kenties auttanut hänen muistoansa!

— Te olette epäilijä, ystäväni; muutamissa tapauksissa olen nähnyt kylliksi ollakseni samanlainen. Mutta epäilisinkö suomalaisten uskollisuutta sentähden, että muutamat… Ei, ystäväni, tuo äskeinen kansan keskuudesta tullut ääni on lohduttanut sydäntäni. Au revoir, siis kirkolla täsmälleen kello kaksitoista.

Lähetettyään muutamia kirjeitä ja laskettuaan joitakuita henkilöitä puheillensa ajoi kuningas tuntia myöhemmin vaunuilla Kymin kirkolle; ennen lähtöään hän oli kuitenkin käskenyt tallimestarinsa, paroni Essenin huolehtia siitä, että hänen ratsuhevosensa olisi hänen saatavissaan jumalanpalveluksen jälkeen. Osa henkirakuunoita ja komppania leskikuningattaren rykmenttiä oli vartioväkenä.

Kirkko oli täynnä kansaa, ja koska kieli niillä seuduin on ruotsi, pidettiin jumalanpalvelus myös ruotsiksi. Suuri hämmästys ja liikutus syntyi kirkossa kuninkaan tullessa. Huhu siitä, että hän oli lupautunut olemaan köyhän talonpoikaislapsen risti-isänä, oli ehtinyt ennen häntä ja melkoisesti lujittanut entisiä siteitä. Koko kansa nousi seisoalleen hallitsijan astuessa kirkkoon; laulettiin virsi 310, jota ei oltu laulettu moneen vuoteen. Vanhat, joiden mieleen palasi mennyt aika, itkeä nyyhkyttivät ääneen, nuoret seisoivat hämmästyneinä ja katselivat milloin kuningasta, milloin hänen koreata seuruettaan. Kustaa III oli itsekin liikutettu; hänestä tuntui kuin hän olisi ollut takaisin voitetun kansan keskuudessa ja hän näki kaikkien katseissa rakkautta, joka ei välittänyt aseonnen vaihtelevaisuudesta eikä valtioviisauden vihatusta, luonnon ja kansanluonteen puolesta erottamattoman maan poikki vedetystä viivasta.

Saarnaaja oli siksi viisas, ettei hän unohtanut sitä ankaraa tiliä, mikä hänen ehkä on jälkeenpäin tehtävä lailliselle esivallalleen, varsinkin koska silloin oli yhdeksäs sunnuntai kolminaisuudenpäivästä ja evankeliumi oli "väärästä huoneenhaltijasta". Jottei hän itse joutuisi samaan tilaan, käsitteli hän erittäin taitavasti tuota vaarallista tekstiä ja oli niin varovainen, ettei maininnut keisarillista eikä kuninkaallista valtaa, vaan puhui ainoastaan esivallasta, jonka kukin sai ymmärtää oman mielensä mukaan. Samasta syystä lyheni rukous keisarillisen huoneen puolesta jonkinlaiseksi suurtieteelliseksi tuntemattomaksi, jolle saattoi yhtä hyvin antaa toisen kuin toisen merkityksen; mutta se erinomaisen taitava menettely ei kuitenkaan voinut estää tuota varovaista miestä — kuten tavallisesti käy kahden herran palvelijoille — istuutumasta kahden tuolin väliin; sillä jos kertomusta saattaa uskoa, ei Viipurin konsistoriumi liene sittemmin ansion mukaan ihaillut hänen neuvokkuuttaan, vaan lienee lähettänyt hänet alennettuna johonkin pienempään toimeen Pietarin lääniin paremmin painamaan mieleensä huoneenhaltijan kohtaloa ja määrättyä kirkkorukousta.

Jumalanpalveluksen jälkeen, jonka lyhentämisestä oli edeltäpäin huomautettu, toimitettiin kaste alttarin ääressä, jolloin kuninkaallinen majesteetti suvaitsi korkeudessaan itse olla poikalapsen risti-isänä, ja poika sai nuo sopivat nimet Kustaa Adolf. Ristilapsi sai lahjaksi hopeapikarin ja äiti kymmenen tukaattia. Siinä olikin kenties kaikki kulta, mitä sillä kertaa oli kuninkaan rahastossa, mutta se oli hyvin käytetty: ei mielipiteiden ostamiseksi, vaan kansan kunnioituksen herättämiseksi. Kansa oli liikutettu ja mielissään; se olisi tietysti kuninkaan kirkosta lähtiessä huutanut eläköötä, ellei Kustaa III olisi ollut kyllin viisas tai ennemmin kyllin inhimillinen estääkseen sellaisen mielenosoituksen, joka luultavasti olisi kohta tullut tuolle ennestäänkin jo sodan rasittamalle seudulle kovin kalliiksi.

Muutaman minuutin kuluttua istui kuningas hevosen selässä ja ratsasti pois Armfeltin seurassa muassaan noin sata rakuunaa, joiden lisäksi seurasi jonkin matkan päässä jäljessä kaksi komppaniaa ruotsalaista jalkaväkeä kuormavaunuineen heinien kuljettamista varten. Kuninkaan omat vaunut ja palvelijat olivat kuormaston mukana, koska hänen majesteettinsa tunsi pitkien matkojen rasittavuuden ja etenkin kun sillä kertaa oli tavallaan aikomus olla huvimatkalla. Ei kukaan ollut huomannut, että jo aamulla, kun Korkeakoskella saatiin kuulla kuninkaan ratsun jumalanpalveluksen jälkeen odottavan kirkolla, eräs verokirjuri, jolla oli ollut jotakin asiaa päämajaan, ajoi sieltä aika vauhtia isoa tietä Haminaan päin.

Kesäpäivä oli kaunis, ja vieno etelätuuli toi mereltä viileyttä. Kulkue ajoi hiljaista juoksua lähelle Tavastilan kylää Haminan puolelle, mistä poikettiin vasemmalle päin sivutielle ja lähestyttiin pienenpuoleista kylää, Ylänummea. Täällä nautti kuningas kevyen aterian, sillä aikaa kun rakuunat lähetettiin tyhjentämään äsken täytetyitä heinälatoja. Väki ei siellä näyttänyt juuri suosiolliselta; kylässä oli jo käynyt monta joukkoa rehun ja evään hankkijoita, jotka olivat maksuksi antaneet vain vielä lunastamattomia kuitteja. Suurin osa kylän väkeä oli siis ratsastajien lähetessä vetäytynyt metsien turviin, ja kylässä oli vain lapsia, sairaita ja vanhoja, jotka eivät olleet kyenneet kiireessä pakenemaan.

Saunan nurkan takaa näkyi kymmenvuotiaan pojan vaalea tukka. Kuningas, joka tunsi mielenkiintoa kaikkia sen ikäisiä poikia kohtaan, viittasi häntä tulemaan lähemmäksi, mutta turhaan. Poika lähti livistämään, mutta eräs rakuuna sai hänet samassa kiinni ja vei hänet, kaikista vastustelemisista huolimatta, huoneen portaiden eteen.

Huviksensa kuningas tarjosi pojalle hopearahaa. Häntä ei saatu ottamaan sitä vastaan. Voitaleipää — sama vastahakoisuus. Sokerileivosta — yhtä mahdotonta.

— Mikset ota mitään? Pelkäätkö minua?

Ei mitään vastausta.

— Oletko ruotsalainen vai venäläinen?

Ei vastausta. Vähän matkaa merenrannasta alkaa suomenkielinen alue.
Kuninkaan kysymys tulkittiin siis suomeksi:

— Armollinen kuningas kysyy, oletko ruotsalainen vai venäläinen?

— En ole kuin suomalainen, kuului viaton vastaus.

Tuo "en ole kuin" on omituisuus Suomen puhekielessä ja sitä käytetään useinkin mitään tarkoittamatta "olen"-sanan sijasta, mutta silloisessa mielentilassaan ymmärsi kuningas sen toisin. Hän oli kuulevinaan siinä lauseessa tulevaisuuden äänen.

— Kas vain — sanoi hän Armfeltille — suomalainen itsenäisyys alkaa juurtua. Kuulitteko, ystäväni? Tämä kansalainen, kuuluisan Ylänummen asukas, ei tahdo olla ruotsalainen eikä venäläinen; hän julistaa olevansa suomalainen ni moins, ni plus, ei enempää eikä vähempää. Onpa kuitenkin Sprengtportenilla toisinaan oivallisia päähänpistoja.

— Hän on vuosisataisnero, sillä hänen aatteensa toteutuvat vasta vuosisatojen kuluttua, vastasi Armfelt.

Samassa ajaa karautti ratsastaja esiin pitkin kylätietä niin kiivaasti, että hänen savolainen juoksijansa, mitä parasta rotua oleva jalo eläin, kompastui pihaan tultuaan hirsiläjää vasten, kaatui ja heitti ratsastajan maahan. Mies oli kuitenkin heti taas jaloillaan, juoksi portaille ja huusi:

— Aseihin! Vihollinen on tulossa!

Ratsastaja oli Lennart Croneld. Kuningas tunsi prinssi Fredrikin uljaan sanansaattajan Suursaaren ajoilta.

— Qu'est-ce qu'il y a? mitä nyt? kysyi hän.

— Venäläinen hevosrykmentti lähestyy pitkin valtamaantietä ja on muutaman minuutin kuluttua Tavastilassa, jatkoi kersantti ajosta hengästyksissään. — Minun onnistui päästä heidän ohitsensa Vähäneviton luona, ja kylässä kuulin teidän kuninkaallisen majesteettinne ratsastaneen tännepäin.

— Ratsaille! Ratsaille! karjui Armfelt suunniltaan. — Jos he pääsevät
Tavastilaan ennen meitä, sulkevat he teidän majesteetiltanne paluutien
Korkeakoskelle.

Vaara oli liiankin selvä, mutta kuningas oli niin vähän varustautunut siihen, ettei hän ollut edes vetänyt käsiinsä rannehansikkaitaan eikä ottanut ylleen lämpimässä vaivalloista Kustaa II:n Adolfin tapaan valmistettua nahkavarustustaan, jota panettelijat tunnetussa herjausiaulussaan vertailivat hänen punaisiin kengänkantoihinsa. Hän oli puettuna kansallispukuun, samoin kuin hän oli esiintynyt kirkossakin, käsissä hienot keltaiset, ranskalaiset vuohennahkahansikkaat. Niin kevyessä sotapuvussa kuningas heittäytyi hevosen selkään ja lähti ajaa lennättämään kylätietä Tavastilaan päin, Armfeltin ja niin monen rakuunan seuraamana, kuin häthätää oli ehditty saada kokoon heinänhausta.

Mutta ei oltu vielä päästy pitkällekään, ennenkuin jo kuului laukauksia, josta arvattiin kahden valtatielle jätetyn ruotsalaisen komppanian olevan ottelussa vihollisen kanssa. Onneksi he Croneldin varoittamina olivat ehtineet sulkea tien niin hyvin kuin voivat kumoon kaadetuilla rattailla, kuormavaunuilla, hirsillä ja kylästä otetuilla huonekaluilla. Venäläinen hevosväki hillittiin ensi rynnäkössä ja otettiin lämpimästi vastaan. Mutta asemaa ei voitu millään lailla säilyttää kauan. Juuri kun kuningas kiidätti esiin pienine joukkoineen kylätieltä, alkoi vihollinen, kasakkaparvi ensimmäisenä, kiertää asemaa ja hätyyttää ruotsalaisia sivulta sekä kylän puolelta että niityltä päin toiselta puolen tietä.

Kuninkaan näkyi tekevän mieli asettua joukkonsa etupäähän. Hän vetäisi miekkansa ja laukaisi pistoolinsa. Ensi kerran oli hän itse taistelussa mukana, ja että hänellä oli rohkeutta, kun piti näyttää urhoollisuudessa esimerkkiä, sen osoitti hän sittemmin tärkeämmissä tilaisuuksissa kuin silloinen kahakka oli. Ylivoima oli kuitenkin nyt liian suuri ja piiritetyksi joutumisen vaara kävi yhä uhkaavammaksi. Armfelt rukoili häntä palaamaan.

— Mitä, hyvä paroni? Näyttäisinkö minä sotamiehille sellaisen esimerkin! Jos minun on kaaduttava tässä sodassa, tapahtukoon se mieluummin vihollisen kuulien kuin oman kansani kavalain petturien toimesta.

— Teidän majesteettinne, muistakaa poikaanne! huusi Armfelt, joka kokeneempana arvasi vihollisen niin kauan ponnistelevan viimeisiäkin voimiansa kuin oli toivoa saada kuningas vangituksi.

Tuo muistutus vaikutti. Kuningas käänsi vastahakoisesti hevosensa ja ratsasti muutamien rakuunoiden seuraamana Korkeakoskelle päin, Armfeltin jäädessä pidättämään ahdistelevaa vihollista. Onneksi oli pyssyjen pauke kuulunut päämajaan; apua tuli oikeaan aikaan ja vihollisen hyökkäys, jota venäläisissä ilmoituksissa nimitettiin lisätyn vakoojajoukon retkeksi, torjuttiin, vaikka kyllä molemmin puolin saatiinkin tappioita.