12. LENNART CRONELD JA HÄNEN ISOISÄNSÄ ISÄ.
Kuninkaan ensimmäisenä huolena, hänen päämajaan palatessaan oli pitää huolta siitä, ettei peräytyminen näyttäisi paolta, joka — olipa se sitten kuinka oikeutettu tahansa vihollisen ylivoimaan katsoen — kuitenkin saattaisi tehdä epäsuotuisan vaikutuksen. Hänen poskensa olivat tulipunaiset kiivaasta ratsastuksesta, hänen pukunsa epäjärjestyksessä ja tomussa, hän oli kadottanut toisen hansikkaansa ja miekkansa kantimen; mutta hänen katsantonsa oli tyyni, hänen ryhtinsä arvokas ja vakava kuten ainakin; hänen äänensä ei ilmaissut mitään mielenliikutusta.
— Meillä oli pieni kahakka, mutta vihollinen ajettiin takaisin, huomautti hän ohimennen ja meni huoneeseensa muuttamaan pukua.
Tunnin kuluttua palasi Armfelt muassaan suurin osa joukosta, pienen osaston jäädessä Tavastilaan pitämään silmällä takaisinpalaavan vihollisen liikuntoja. Paroni Armfelt oli yhtä viisas kuin urhoollinen ja uskollinen. Hän huolehti asian esittämisestä niin, että se oli edullisin kuninkaalle, joka ensi kerran oli paljastanut miekkansa vihollista vastaan, ja harvat aavistivat, miten suuren vaaran hän oli sillä kertaa onnellisesti välttänyt. Joukot itse innoissaan siitä uljuudesta, että olivat pelastaneet kuninkaan, ylistivät hänen rohkeuttaan ja vannoivat taistelevansa hänen puolestaan viimeiseen veripisaraan saakka. Ylimääräisellä kestityksellä palkittiin heidän intonsa, ja niille, jotka olivat hillinneet vihollisen ensi hyökkäyksen, luvattiin kaksi riksiä kullekin, vaikka sotakassassa sillä kertaa ei ollut mitään tai ei juuri mitään.
Kahdenkymmenen haavoitetun joukossa, jotka kuormavaunuilla tuotiin Korkeakoskelle, oli Lennart Croneld. Koettaessaan estää kasakoita, jotka yrittivät kiertää puolustuspaikan, hän oli saanut syvän, mutta vaarattoman keihäänpiston vasempaan olkapäähänsä ja pyysi perille saavuttuaan, että hänet heti vietäisiin kuninkaan luo, koska hänellä oli kirje, jota hän ei kahakassa ollut ehtinyt antaa hänelle.
Vahtiupseeri anoi kirjettä luvaten viedä sen hänen majesteetilleen.
Mutta minua on käsketty itse jättämään se kuninkaan käsiin, väitti
Lennart.
— Se on mahdotonta, vastattiin. Kersantti ei pääse sairashuoneesta neljääntoista päivään, eikä hänen majesteettiansa voi vaivata tulemaan tänne.
— Minua on käsketty viemään kirje kuninkaan omaan käteen, enkä voi odottaa neljäätoista päivää, virkkoi pieni kersantti suuttuneena, nousi sitomattomine haavoineen sairasvuoteelta ja marssi ulos ovesta etsimään kuningasta.
— Hän hourailee jo haavakuumeessa, huomautti upseeri lähimmälle miehelle. Mene ja tuo hänet takaisin! Olisipa synti antaa pojan vuodattaa vertaan liiaksi; näin hänen taistelevan kuin vanhan soturin. Sotilassairaalasta oli noin kolmesataa askelta kuninkaan asunnolle. Vahtimies juoksi karkurin jälkeen ja koetti ensin hyvällä, sitten väkisin viedä häntä takaisin. Mutta se ei ollut ollenkaan Lennartin mieleen. Hän riistäytyi irti, meni menojaan ja huusi vain: noudatan käskyä.
Sotamies koetti uudestaan. Silloin vetäisi Lennart säilänsä.
— Päästä minut menemään! tiuskaisi hän. Minä noudatan käskyä!
Sotamies pysähtyi epätietoisena, mitä hänen piti tehdä niin hurjistuneelle miehelle, ja Lennart astui edelleen. Viidenkymmenen askeleen päässä asuinhuoneen portaissa hänen kulkunsa kävi horjuvaksi ja heti senjälkeen hän pyörtyi verenvuodosta.
Samassa tuli paikalle eversti Anckarsvärd, joka oli kutsuttu kuninkaan puheille, ja näki kohtauksen.
— Mitä on tekeillä? kysyi hän.
— Puolikuollut, sairashuoneesta juossut hullu, vastasi vahtimies tarttuen haavoitettuun, kantaakseen hänet takaisin.
Lennart heräsi liikuttamisesta. Hänen kuultiin mumisevan: käsky … kirje … kuningas…
— Jos sinulla on kirje, niin vien minä sen perille, sanoi Anckarsvärd.
Kersantti ei voinut vastata, mutta painoi kädellään lujasti povitaskuaan, nähtävästi valmiina puolustamaan viimeiseen asti hänelle uskottua lähetystä. Eversti pudisti päätään ja käski viedä pois nuorukaisen, josta veri oli vuotaa aivan kuiviin.
Anckarsvärd tuli, hän kuten muutkin, vaatimaan rauhaa. Armeijan tyytymättömyys, ruotsalaisen laivaston saartotila, Tanskan uhkaavat varustukset, kaikki yhtyi tekemään aseman päivä päivältä tukalammaksi. Kuningas oli liikutettu, mutta hän oli päättänyt uskaltaa mitä hyvänsä.
— Rauhaako! huudahti hän. Tahrata siten itsensä häpeällä! Se, mitä pyydätte, olisi kunniani murha, ja mieluummin jään yksin paikalleni vaikka kaikki luopuisivatkin minusta.
On ollut ja on vieläkin niitä, jotka ovat katkerasti moittineet Kustaa III:tta siitä, ettei hän kuullut kokeneen ja uskollisen miehen neuvoja, ikäänkuin se olisi ollut mahdollista alennuksetta, jonka ajatteleminenkin jo hirvitti häntä. Rauhanteko ilmi kapinan aikana, puolueiden vihan riehuessa, vihollisen viritellessä salahankkeita ja Suomen armeijan päällikkökunnan mietiskellessä itsenäisyystuumia, rauhanteko sellaisena aikana olisi ollut pahempaa kuin nöyryytys, se olisi ollut perikato: ei enää 1788, vaan 1809. Kuningas näki kauemmas kuin hänen lyhytnäköiset ystävänsä ja vielä lyhytnäköisemmät vihollisensa. Herjaajat ovat vielä meidänkin aikoinamme koettaneet uskotella hänen vielä Anckarsvärdin kanssa keskusteltuaankin suoneen Armfeltin antaa salaliittolaisille viittauksen, että olisi tarpeellista anoa armeijan nimessä rauhaa keisarinnalta. Anteeksi voi antaa sellaiselle ajalle, joka kaikkialla näki teeskentelemistä, kavaluutta ja juonia, että se viimein piti mahdottomintakin mahdollisena ja uskottavana; mutta mitä on sanottava jälkimaailmasta, joka on tarkoin tutkinut luonteet ja jolla on selvillä seuraavain aikain tapahtumat, mutta joka kuitenkin kuuntelee satuja, missä Kustaa III:tta kuvaillaan toivottomaksi vararikkoiseksi, joka muka petettyään ensin kaikki muut, lopulta petti itsensäkin?
— Jos teidän majesteettinne pysyy päätöksessään, on kaikki hukassa! virkkoi Anckarsvärd.
— En ole kutsunut teitä, hyvä herra, tänne puhumaan valtiotieteestä, jota ette ymmärrä, vaan auttamaan neuvoillanne sodankäynnissä, vastasi kuningas suuttuneena. Odotan uutisia Hastfehrilta, lisäsi hän ylpeästi.
Todellakin näytti siltä kuin olisi ainoastaan menestyminen Savonlinnan luona enää voinut tuottaa asioille onnellisemman käänteen. Sitä toivoen oli kuningas äsken antanut tärkeitä määräyksiä, jotka perustuivat siihen, että hän aikoi sillä kulmalla jatkaa hyökkäyssotaa.
— Tapasin ulkona erään Savon jääkärin, joka sanoi tuoneensa kirjeen, huomautti eversti.
— Olisikohan hän Croneld? Kutsukaa hänet heti tänne.
— Se oli eräs haavoitettu, sairashuoneesta karannut ja ehkä houraili.
— Hoikka nuori poika, ruskeat hiukset, siniset silmät, päättäväisen näköinen luonne?
— Aivan niin. Vaikka hän olikin niin haavastaan uupunut, en ole koskaan nähnyt tuimempaa poikaa.
— Au revoir, hyvä eversti. Odottakaa täällä minua, jos asiat vaativat sotaneuvottelua.
Ja kuningas kiiruhti adjutantin ja kamaripalvelijan seurassa sotilassairaalaan kylään.
Välskäri oli juuri päässyt ensi kertaa sitomasta Lennart Croneldin haavaa, ja haavoittunut tunsi, vaikka olikin hyvin uupunut, voivansa paremmin, kun kuningas astui sisään ja kysyi armollisesti sekä hänen että muiden haavoitettujen vointia.
— Kas siinähän on sanansaattajani, joka jo on ansainnut kannukset!
Kuinka jaksat, Croneld? Hyvin, toivoakseni?
— Hyvin, teidän majesteettinne! vastasi pieni kersantti kiitollisesti ja onnellisesti hymyillen. Tällä kertaa ei hän kyennyt tekemään kunniaa.
— Millainen haava on? Keihään pistosko? Ei sellaisista naarmuista kuole. Minulle sanottiin sinun tuoneen kirjeen Savonlinnasta.
— Kyllä toin, teidän majesteettinne.
Ja Lennart otti kirjeen, jonka hän vielä puoleksi tunnottomana ollessaan oli kätkenyt päänaluisensa alle, kun häntä riisuttiin. Kuningas aukaisi sen malttamattomana ja luki sisällyksen synkistyvin katsein. Siina oli hänen ainoan toivonsa tuomio.
Haihtuva, tuskin huomattava tuskan piirre syntyi silmänräpäykseksi hänen ilmeikkäille kasvoilleen, joissa äsken oli ollut pelkkää päivänpaistetta. Tuntia ennen saapuneena olisi kirje säästänyt hänet uudesta nöyryytyksestä, peräyttämästä käskyjä, jotka hän jo oli antanut sodan voimakkaasta pitkittämisestä Savon rajalla.
— Luulin sinun paremmin ymmärtävän totella käskyjä, sanoi hän kiivaasti. — Mikset heti antanut kirjettä?
Kaikki veri, mitä Lennart Croneldilla vielä oli, syöksyi hänen poskiinsa, ja hän saattoi ainoastaan vastata:
— Vihollinen karkasi kimppuun.
— Se on totta, sanoi kuningas, samassa katuen kiivauttaan. — Stedingk kirjoittaa, että sinulta saan luotettavimmat tiedot salavehkeistä rajalla. Tärkeätä on, että saan ne viipymättä, mutta jos nyt puhuisit, maksaisi ponnistuksesi kenties henkesi. Minä odotan.
— Jumalan tähden, teidän majesteettinne, sammalsi nuorukainen, antakaa minun puhua, kun vielä voin. Välskäri sanoi minun huomenna hourailevan. Henkeni on niin vähäarvoinen … se on kuninkaani…
— No hyvä, kelpo Croneld, virkkoi Kustaa III liikutettuna — puhu, jos jaksat. Ehkä kaitselmus suo sinulle monta vuotta palvellaksesi kuningasta ja isänmaata. Et tiedä, miten minua ilahduttaa, kun tällaisena aikana tapaan nuorukaisessa sen uskollisuuden ja rakkauden, jota minun täytyy kaivata niin monessa täysin kehittyneessä miehessä.
Kuningas käski ympärillä-olijain siirtyä kauemmaksi ja jäi yksin haavoitetun vuoteen ääreen. Lennart kertoi nyt matalalla äänellä ja katkonaisin lausein, mutta kuitenkin selvästi ja varmasti, rajalla vallitsevasta mielentilasta ja kaikista niistä keinoista, joilla lakkaamatta koetettiin viekoitella kansaa ja samalla armeijaa. Hän ei salannut, että nuo yritykset olivat muutamissa paikoin onnistuneetkin ja että asema oli tavattoman vaarallinen ja vaati voimakkaita toimia; hän luuli kuitenkin voivansa vakuuttaa, että sotamies ja kansa olivat pohjaltaan rehellisiä ja valmiit uhraamaan kaikki, jos heitä vain kohdeltaisiin oikealla tavalla, eivätkä ollenkaan suostuvaiset Sprengtportenin tuumiin, erottamaan maata Ruotsista.
Kuningas kuunteli häntä miettiväisenä ja teki silloin tällöin jonkin kysymyksen. Ihmeekseen Lennart huomasi hänen erikoisesti luottavan paroni Hastfehriin.
— Älkää uskoko häntä! huudahti nuorukainen avomielisesti, tarkemmin sanojaan punnitsematta. — Hastfehr pitää salaisia kokouksia vihollisen kanssa ja kaupittelee velvollisuuksiaan.
— Mitä nyt, poika! Etkö häpeä panetella uskollisimpia palvelijoitani? Kiitä onneasi, että olet haavoitettu; minä saattaisin muuten vaatia todisteita, eikä niitä ole.
Mitään vastaamatta ojensi Lennart hänelle emintimänsä kirjeen, josta hän oli repinyt pois allekirjoituksen. Kuningas luki sen tarkkaavaisesti, huomasi sen naisen kirjoittamaksi ja kysyi nimeä.
— Minä pyydän armoa … se on minun salaisuuteni, vastasi Lennart.
— Mutta jos vaadin, että sanot sen?
— Silloin saattaa teidän majesteettinne ottaa henkeni, mutta ei saada minua puhumaan.
— Ole huoletta. En pyydä henkeäsi enkä salaisuuttasi. Mutta tämä kirje on hyvin tärkeä: se ei tosin vielä todista epäluulojasi, mutta näyttää, että minulla on vaarallisia vihollisia. Kiitän sinua, hyvä Croneld, enkä tahdo enää väsyttää sinua; sinä tarvitset lepoa. Kuule vielä kuitenkin jotakin mikä voi tuottaa sinulle ansaittua iloa. Ensimmäinen ansiosi on, että ollen rehellisen soturin poika seuraat isäsi jälkiä. Sentähden saat, kuten jokainen kunnon mies, luottaa kuninkaasi armoon ja suosioon. Toiseksi mainitsee eversti Stedingk hyvin kiitellen sinun älykkyydestäsi ja urhoollisuudestasi uuden patterin rakentamisessa. Siitä hyvästä saat vuoden palkan lahjaksi. Käyttääksesi sen hyödyllisesti, saatat sillä teettää uuden puvun, sillä sinun présence d'esprit'isi, tarkka järkesi, ennätti Ylänummella ilmaista coup de mainin, jonka kautta olisi paljon voinut joutua vaaraan, ja sen vuoksi on kohtuullista, että sidot haavasi vänrikin valtuuskirjalla.
— Teidän majesteettinne…
— Ah, sinä tahdot ehkä muistuttaa, että olen unohtanut panna ansioluetteloosi ne tärkeät tiedot, jotka minulle kerroit äsken. No, niistä saat palkinnoksi pitää omanasi yksityiset salaisuutesi, jos voit olla puhumatta niistä armaallesi ensi tanssiaisissa. Mutta uskollisuutesi ja rakkautesi tähden, rakas Croneld, tahdon pitää sinut seurueessani, kunnes voit tulla kyllin ansiolliseksi saamaan adjutantin toimen.
— Teidän majesteettinne — sammalsi nuorukainen, ja pari suurta kyyneltä vieri pitkin hänen kalpeita poskiaan — niin paljon ansaitsematonta armoa… Enkä kuitenkaan saata ottaa sitä vastaan!
— Anna minun pitää huolta siitä, nuori ystäväni. Annan sinulle niitä lääkkeitä, jotka ovat minun vallassani, ja toivon niiden tekevän sinulle hyvää. Jollakin täytyy minun lepyttää välskäriäsi, jolla on kyllin syytä närkästyä tällaisista käynneistä sairaan luona.
— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne … en voi koko elämässäni ansaita niin suurta suosiota … enkä kuitenkaan saata ottaa vastaan mitään … paitsi lupaa säilyttää salaisuuteni.
— Mitä nyt? Joko välskärin ennustukset toteutuvat?
— Taivaan nimessä, teidän majesteettinne … minä en houraile… Eversti Stedingk suostui pyyntööni, etten saa ottaa mitään palkintoa tässä sodassa… Koko kunniani riippuu siitä.
— Minä ymmärrän. Sinulle on sanottu, poikaparka, ettei enää ole mikään kunnia palvella kuningasta uskollisesti. Ja on kyllä hyvinkin monta, jotka pitävät kunnianaan hänen pettämistään.
— Ei, ei, ei sentähden!… Vaan ilmaistuani nuo vähäiset tietoni … en voi ottaa vastaan mitään palkintoa… Minä en voi sallia, että he sanoisivat minua palkatuksi urkkijaksi.
— Senkö tähden siis? No hyvä, minua säälittää, mutta minä huomaan sinulla olevan jotakin syytä siihen. Tosiaankin, nuori ystäväni, eipä ole usein sattunut, että minua olisi hämmästytetty sellaisella pyynnöllä. Eikö siis ole mitään, eikö mitään, millä minä toistaiseksi voisin osoittaa sinulle armollista suosiotani?
— On, teidän majesteettinne. On eräs suosionosoitus, mutta en tiedä uskallanko sitä pyytää.
— Sano vain. Sen täyttymistä ei kohdanne mikään vaikeus.
— Meidän perheellämme on pyhäinjäännös, kallis muisto Narvasta. Minun isoisäni isällä oli onni tehdä tukalana hetkenä palvelus kuningas Kaarle XII:lle… Kuningas oli samalla kertaa kadottanut oikean teräskintaansa… Isoisäni isä löysi sen ja sai armonosoituksena pitää sen omansa sijasta, jonka hän oli antanut kuninkaalle.
— Eh bien, minusta on aivan luonnollista, että omaisesi pitävät sitä kallisarvoisena muistona, mutta en ymmärrä, mitä varten tarvitsisit siihen minun suostumustani.
— Teidän majesteettinne, varhaisimmasta lapsuudestani saakka olen kuullut tuota tapausta kerrottavan … minä olen usein lapsena ollessani niin ihastuneena katsellut sitä suuren kuninkaan teräskinnasta, että olen kadehtinut isoisäni isää ja uneksinut suurimmaksi onnekseni sellaisen muiston hankkimista kerran omalla verelläni. Sentähden … kun teidän majesteettinne tänään pistoolia laukaistessaan veti oikean hansikkaan kädestään ja kohta sen jälkeen kadotti sen, riensin minä ottamaan sen huostaani … ja pyydän nyt armonosoituksena, että saan, jos elän, säilyttää sen, minkä teidän majesteettinne kadotti, Kaarle XII:n kadottaman rinnalla.
— Kunniani kautta — nauroi kuningas, mielissään tuosta lapsellisen suorasta anomuksesta — ellet olisi, hyvä Croneld, niin juurta jaksain rehellinen poika, saattaisin au bout du compte, kun otan kaikki lukuun, luulla sinun imartelevan tottuneimpain hovimiesteni tavoin. Narva ja Korkeakoski, Kaarle XII ja Kustaa III, foi de gentilhomme, vertaus on suurenmoinen! Mistä on sinuun tullut noin kummallinen mielijohde?
— Minä ajattelin — vastasi Lennart allapäin — että kuninkaallani on sama kruunu kuin Kaarle XII:lla, hän on taistellut samaa kansaa johtaen samaa vihollista vastaan ja hänen nimensä on elävä yhtä kauan kuin Kaarle XII:n…
— Ja että uskollisella palveluksella on sama oikeus pysyä mielessä meidän aikanamme kuin hänenkin, jatkoi Kustaa III kauniisti, kuninkaallisesti hymyillen. — Olet oikeassa. Minun ja suuren edeltäjäni välillä on kuitenkin vertauskohtia. Me olemme erilaisia monessa suhteessa, kuten aikakautemmekin; mutta yhdessä suhteessa olemme yhtäläisiä — siinä, että meillä samaa kruunua kantavilla on sama ruotsalainen sydän. Pidä hansikkaani, jos sellainen muisto sinua arvossa pitävältä kuninkaalta voi ilahduttaa sinua, ja ota samassa kuninkaallinen lupaukseni, että mitä ikänä sinä kerran pyydät minulta — ellei se ole vastoin ruhtinasarvoani, valtakunnan menestystä tai toisten oikeuksia — on pyyntöösi heti, kun näytät minulle suosioni muistomerkin, jo edeltäpäin suostuttu. Ja nyt au revoir, uskollinen Croneldini; toivon pian näkeväni sinun palaavan Savoon yhtä reippaana kuin ennenkin.