13. KORPRAALI TURKKI.
Kolme tai neljä päivää oli Lennartin nuori henki ponnistusten ja verenvuodon tähden elämän ja kuoleman vaiheilla. Luultiin olevan tarpeellista ilmoittaa kuolemasta edeltäkäsin hänen isällensä pikalähetin mukana, joka lähti Savonlinnaan, ja hänen veljensä, kapteeni Detlof Croneld sai kenties toivonsa mukaisen aiheen käydä Korkeakoskella. Mutta pienen, nuoren kersantin päivät eivät olleet vielä luetut. Viikon kuluttua hän oli täydessä toipumisen vauhdissa ja kahden viikon vierittyä hän oli jo niin voimissaan, että sai — vaikka kyllä vielä olikin "hieman raihnas", kuten hänen välskärinsä, kunnon mies Bäck, sanoi — luvan käydä toisinaan nauttimassa raitista ilmaa Kymin rannalla.
Niinkuin riimut riimusauvoissa ovat ajan merkkejä, niin ovat nuo kaksi tai kolme viikkoa elokuun keskipaikoilla 1788 kuin poltinraudalla piirretyt Ruotsin ja Suomen armeijan historiaan! Ajan pahat siemenet, jotka jo aikoja sitten oli kylvetty pehmitettyyn maahan ja kauan olivat olleet kätkössä ja monen mielestä jo kuolleet, olivat viimeinkin itäneet sodan tavallisen kurjuuden ja kyyneleiden sateessa. Myrkyllinen taimi oli versonut rehevästi sielläkin, missä sen vähimmin luuli menestyvän, ja usein oli sitä yhtä vaikea tuntea, kuin erottaa katkoa viattomasta ukonputkesta. Kun se kukka pukeutui viattoman valkoisiin, nimitettiin sitä isänmaallisuudeksi ja kannettiin julkisesti rinnassa koristuksena. Mutta jos tuo kukka olisi saanut kypsyä hedelmäksi, olisi siitä tullut puolalaisia renettiomenia, joita kenties jo useampi kuin yksi aikakausi on syönyt kuolemakseen.
Nuo tapaukset ovat tunnettuja. Elokuun 8. p:nä kirjoitettiin Anjalassa kirje keisarinnalle. 9:ntenä lähti Jägerhorn Pietariin sitä viemään. 12:ntena laadittiin tuo kuuluisa liittokirja "selityksineen". Seuraavalla viikolla tuli Sprengtporten rajalle, missä kenraali Armfelt ja moni muu päällikkö kävi häntä tapaamassa. 24:ntenä palasi Jägerhorn tuoden keisarinnan vastauksen. 25:ntenä antoivat liittolaiset, valtiopäiviä vaatien, vastauksen Loviisassa kuninkaalle. Lähettiläitä kulki edestakaisin armeijan ja vihollisen välillä, puoluekirjoituksia leviteltiin, luettiin ja selitettiin kaikkialla, vapauslauluja laulettiin, uskaliaita suunnitelmia laadittiin ja kuunneltiin, päivän mielipiteiden kuohu hyrskyi levollisimpiinkin; kaikkialla oli liikettä, jännitystä, rauhattomuutta, tulta ja etenkin sangen paljon savua. Voitaisiin verrata tuota liikettä metsäpaloon tuli riehui ahneesti kanervissa ja sammalissa uhaten niistä levitä korkeimpainkin honkien latvoihin, mutta kukaan ei saattanut sanoa, miten laajalle palo ulottui, koska koko tienoo oli sankan savun peitossa. Kaikesta tästä kuuli Lennart Croneld ainoastaan epäselviä, vastakkaisia huhuja. Hänen välskärinsä pudisti vain päätänsä, pani piippuunsa ja arveli haavan sidettä vaihtaessaan, että "piru ne vie, jotka sen olivat saaneet aikaan". Toverit sairashuoneessa, kaikki, jotka vain saattoivat avata suutansa, mestaroivat ja kiistelivät päivät päästänsä. Sotamiehet iltamälliä pureskellessaan ja upseerit punssimaljojen ääressä keskustelivat yhtä urhoollisesti rauhasta ja sodasta. Jotkut olivat kuningasta vastaan, mutta useimmat olivat hänen puolellansa. Harvinaista oli kuulla, kuinka moni niistäkin, jotka innokkaimmin vaativat rauhaa päästäkseen kotiin ruotuihinsa, kuitenkin syttyi tuleen kuin kuiva sankkiruuti, kun tuli puhe siitä, että kieltäydyttäisiin tottelemasta kuningasta. Saatettiin tosin kärsiä, että haastettiin pahaa hänestä, että häntä nimitettiin hirmuvaltiaaksi ja ilveilijäksi, sillä sellaiseen oli totuttu; mutta "panna herra pois viralta", niinkuin nuoremmat upseerit hokivat, sellaisilla sanoilla ei kukaan vielä uskaltanut koetella sotamiehen korvia. Upseerit kävivät kärsimättömiksi, heidän tyytymättömyytensä väestön liian vähäiseen isänmaanrakkauteen tuli ilmi kepittämisessä ja haukkumasanoissa, mutta eivät edes nuo vakuuttavat keinotkaan voineet horjuttaa sotamiehen perittyä, vaistomaista, järkähtämätöntä uskollisuutta.
Sairashuoneen yksitoikkoisuutta ja sitä kiusaa, että hänen täytyi maata siellä työttömänä silloin, kun niin monta hänelle kallista asiaa oli vaarassa, lievitti seuraava kirje, jonka eräs monista Savonlinnasta saapuvista sanansaattajista oli tuonut:
"Lennart kulta, minä olen kuullut, että sinä olet haavoittunut, Jumala estäköön sen olemasta vaarallista, minä ajattelen sinua yöt päivät. Puhuvat, ettei isäsi polttanut tupakkaa koko päivänä saatuansa sen tiedon, mutta toisena päivänä on hän taas leikannut virginiläistä nurkantakaistaan ja arvellut, että jos vuodatatkin veresi tai kaadut kuninkaan puolesta, ei se ole muuta kuin sinun velvollisuutesi, sillä sinun suvussasi kuuluu se olevan vanha tapa. Minä puolestani en taida koskaan uskoa, että Jumala luopuisi meistä, lapsiraukoista, anna anteeksi, että tulin sanoneeksi sinua lapseksi, vaikka oletkin jo kelpo sotamies. Lennart kulta, minä ylpeilen sinusta, mutta en uskalla kenenkään antaa sitä huomata, sillä isäni on hirveän suutuksissaan sinuun, hänhän tulikin kotiin toisena päivänä iltasella oltuansa jo kaukana pyssyn kantamilta; me saimme hänelle sanan kapteeni Loddnikoffin avulla, joka kävi Rautasaaressa tapaamassa äitipuoltasi, sinä tiedät kyllä, mitä varten ja millä asialla hän on ollut. Äitipuolesi on käynyt meillä kaksi kertaa ja sitten käväissyt Viipurissa, luullakseni; hän on hyvin toimelias ja minua kohtaan hyvin armollinen, koska hän ei ollenkaan saata arvata, minkä kepposen me olemme tehneet hänelle, hän ei ole tavannut Sharpia vielä. Sinua kohtaan hän ei ole ystävällinen, minä kuulin hänen sanovan isälle, että hän kyllä on paneva petit coucounsa häkkiin Kronstadtiin, kun kaikki se tapahtuu, mikä nyt on tapahtuva. Voi hyvin, Lennart kulta, minä lähetän tässä sinulle lemmikin omasta puutarhastani täältä Otavasta, Jumala varjelkoon sinua kaikissa vaaroissa ja tämän ajan eripuraisuuksissa, toivoo ystäväsi B.S.
"J.K. Jos tahdot suuresti minua ilahduttaa, niin kirjoita kaksi riviä sanansaattajan matkaan ja lähetä kirje vanhalle Kaisallenne, hän tietää kyllä. Hyvästi, muista minua."
Kädessä tuo pieni sydämellinen kirje istui nuorukainen eräänä iltana Kymin rannalla ja katseli lohenpoikasten iloista hypintää päivänpaisteisella virran pinnalla. Pyörre pyörrettä seuraten kohisi yksitoikkoisesti ohitse, kalastaja laski veneessään hiljalleen myötävirtaa ja toisella rannalla lauloi paimentyttö raikasta lauluaan, ajaen lehmiänsä laitumelle. Puoleksi oli sävel sama kuin savolaisten "Tuoll' on mun kultani"-laulussa, jolla aina viimeisestä Otavassa käynnistä saakka oli ollut niin omituinen kaiku nuorukaisen muistossa, mutta loppu hairahtui ruotsalaiseen kansanlauluun, joka todenmukaisesti alkujaan oli puhjennut samasta juuresta kuin ensinmainittukin, kuten Suomessa paljon muutakin itämais-länsimaista taittuu yhteisiin värivivahduksiin. Sanat olivat Kymin rannalla ruotsalaiset, mutta syntyneet saman sydämen nuoruuden unelmista.
Oottanut oon sua, pieni ystäväin, kuni lintunen loppua yön, joka kerta kun minä silmäsi näin, niin sykähti riemusta syän.
Lohtuni armas, mi uinuit rinnallain, sinä syömeni kahlehdit. Ja ne ruususet ei mene muistostain, ne mi hellien hoivailit.
Kun tyttö oli lopettanut toisen säkeistön, tuli häntä vastaan vanha talonpoika sivutieltä ja näytti kysyvän häneltä jotakin kylää koskevaa, sillä tyttö osoitti sinnepäin kädellänsä ja meni sitten milloin laulaen, milloin lehmiänsä kiirehtien, yksin menojansa edelleen. Talonpoika katseli varovasti ympärilleen, ikäänkuin peläten, että hänet huomattaisiin, astui sitten veneeseen, joka oli rannalla, ja souti ylitse toiselle puolen.
Miehen käytöksessä oli jotakin, joka tuntui Lennartista epäiltävältä, ja hän meni sentähden muutamia askeleita lähemmä rantaa, taivuttaen tieltä koivun oksat paremmin nähdäkseen soutajan, joka nousi maalle kivenheiton päähän hänestä. Ken kuvaa hänen kummastuksensa, kun hän, vaikka miehellä olikin uusi nuttu yllä ja harmaa lakki vedettynä syvään otsalle, tunsi hänet Tupakka-Matiksi — samaksi Tupakka-Matiksi, jonka hän itse oli nähnyt riippuvan hirsipuussa Savonlinnan tulliportin luona!
Koska Lennart oli liian heikko ajamaan häntä takaa ja liiaksi viisas ilmaisemaan läsnäoloaan, täytyi hänen katsella, kuinka mies hiipien nousi rantaa ylös ja meni kiertotietä kylään.
Alkoi jo hämärtää, ja levottomana paha-aikeisen vakoilijan läheisyydestä palasi nuorukainen takaisin sairaalaan. Portailla kohtasi hän vanhan, harmaapäisen ja pörröisen miehen, joka hänet nähdessään pyyhkäisi silmäänsä sarkanuttunsa karkealla hihalla ja riensi hänen luokseen sellaista kiirettä pitäen, että hänen kömpelö ruumiinsa vain kerran oli ollut niin kovassa liikkeessä, ja se oli tapahtunut jo kauan sitten Lappeenrannassa — mies oli korpraali Turkki, hän itse eikä kukaan muu.
Ikäänkuin itsekin hämmästyen tuota kiirehtimisen puuskaa pysähtyi korpraali kiidettyään toistakymmentä askelta, niisti nenäänsä ja mutisi:
— Hän elää sentään!
Pitäen enemmät kysymykset ja huudahtamiset tuiki tarpeettomina hän ojensi Lennartille karkean kämmenensä ja murahti:
— Majuri käski sanoa terveisiä.
Tervehdystä seurasi näin kuuluva kirje:
Minun rakas poikani. Detlof kirjoittaa, että olet saanut kasakan olkapäähäsi. Minä näen siitä sinun unohtaneen, mitä olen sanonut sinulle, ettei sovi milloinkaan seisoa kuin teuraseläin ja odottaa ankarasti syöksevää keihästä. Pitää lyödä kiväärillä tai säilällä kärki sivulle ja estää sitä pirua osumasta ruumiiseen, siinä on tuuri. Minä olen kerran lyönyt mokoman ampiaisenpistimen poikki kuin nauriin naatin. Muuten voin hyvin, paitsi että viileksii selkäjännertäni sateen edellisenä päivänä. Heinät ovat hyviä, ne, jotka saatiin korjatuksi heinäkuussa, mutta muut eivät kelpaa sioillekaan. Kasket antavat kyllä hyvin riihessä, saatat kysyä, mitä rukiista maksetaan nyt Loviisassa. Eukkoni on paraillaan Käkisalmessa puijaamassa ryssiltä muutamia leivisköitä talia, sen pitäisi olla hyvä kauppa. Otavan herraa ei kuulu. Hänen sanotaan tulleen lauhkeaksi kuin äsken keritty lammas ja heittäneen moskovalaisen hiiteen, mutta lempo häntä uskokoon. Savonlinnassa on kuin hevosmarkkinat, paljon mellastusta ja huonoja luuskia. Jos heissä olisi äyrin vertaa poikaa, niin sieppaisivat he turkkilaista parrasta ja valloittaisivat torakkain pesän, mutta minä häpeän kuin koira joka kerta, kun kuulen heidän viisastelevan. Nyt puhuvat ne ämmät taas kotiin menosta rajan yli, sanokoon kuningas mitä tahansa. Saakeli liisteröiköön heidän leveät suunsa, riivatun ravistuneet ruukut; keppiä selkään, se olisi minun neuvoni. Muuten ei mitään erityistä, paitsi että venäläinen tamma on saanut varsan. Rotu on koreaa, mutta kestääkö se? Kaikkea vielä. — Minun r. poikani Detlof kirjoittaa, että sinä kenties ojennat koipesi raamusta. Jumala varjelkoon minua kadottamasta sinua, r. poikani, sinä voit pitää puoliasi kymmentä sellaista suukopukapteenia vastaan kuin sinun veljesi. Tule voimiisi taas, r. poikani, ja ällistytä laastarinlevittäjät, niin minä tein. Vänrikin valtuuskirja on mielestäni yhtä hyvä lääkelippu kuin mikä muu hyvänsä. Mutta jos luopuisit aseista Herramme edessä, niin Jumala olkoon kanssasi matkalla, minun r. poikani, minä peräydyn kaiketi vähitellen perästä päämajaan. Roskaväkeä ja rojua olemme me kaikki siinä kohdassa; saa olla tyytyväinen, kun on palvellut kuningasta ja maata niin hyvin kuin on osannut. Hyvästi, r. poikani. Yksinäinen ja kohta katselmusluettelosta hylätty isäsi
Detlof Magnus Croneld.
J.K. Jos elät, älä unohda tervehtiä kuningasta, ja sano hänelle, että jokin päivä sitten sieppasin kaksi viinakuormaa rajalta. Olet kenties kuullut, mitä Stedingk teki Tupakka-Matille. Mies piti hirtettämän, mutta sen sijaan riisutti Stedingk häneltä vaatteet ja ruoskitti hänet ulos tulliportista. Nutun puetti hän puupökkelön ylle, ja se hinattiin sitten hirsipuuhun. Minun mielestäni oli vain vahinko nuoraa.
J.J.K.K. Jos olet mennyttä kalua, niin Turkki tuo kotiin kapineesi. Minä tiedän, kuinka käy sairashuoneessa, he kaappaavat itselleen kaiken. Älä anna heidän varastaa kelloasi. Suonevatkohan sinulle sotilaalliset jäähyväiset, kun sinut majoitetaan Herramme luokse. Olisipa juuri heidän, jaarittelijain, tapaista muutamien ruutiammusten säästäminen. D.M.C.
— Minä näen — sanoi Lennart uskolliselle korpraalilleen — että majuri on jo luullut minua kuolleeksi ja haudatuksi. Vanha isäparkani, miten hän kesti ilmoituksen?
— En tiedä. Kukaan ei saanut selkäänsä moneen päivään, ja Musti sai haukkua yksin talossa.
— Entä vanha Kaisa?
— Mitä hän olisi sanonut? Idän tuullessa tulee sadeilma. Ämmä poltti vellin pohjaan, ja nauriit saimme luoda liedestä.
— Kuules, Turkki, eversti on auttanut Tupakka-Matin alas hirsipuusta, kun sinä autoit hänet siihen. Kuulepas: hän souti tänä iltana tuosta virran poikki.
Korpraali vilkutti silmiään ja virkkoi:
— Niin sanotaan.
— Mitä varten kuljeksii hän täällä? Mitä on hänellä tekemistä täällä
Korkeakoskella?
— Kukapa sen tietää? Hän myyskentelee tupakkaa.
— Oletko saanut sen tupakkaleiviskän, jonka lupasin sinulle? Minä maksoin komisaarille, että hän antaisi sen vaadittaessa.
— Mitä tyhjiä. Kun ei ole tupakkaa, polttaa vartta. Kersantti tarvitsee rahansa parempaan.
— Mitä minä sitten lupaisin sinulle, jotta vielä kerran toimitat Tupakka-Matin hirsipuuhun ja laitat niin, ettei hän sieltä enää pääse alas?
— Kersantti lupaa pitää huolta vanhasta isästä.
— Sillä ehdolla siis etsit veijarin ja otat hänet kiinni?
— Lupaan koettaa.
— Kuulepas nyt, Turkki! Ihmiset sanovat, että sinulla on jalat kuin veräjän pielet ja älyä kuin jauhosäkillä. Luulen, että he valehtelevat hävyttömästi sinusta.
— Olkoon sitten!
— Tule vahvistamaan itseäsi sairaalan muonalla. Sinä olet väsyksissä, olet tullut jalkaisin Savonlinnasta etkä kenties ole maannut moneen yöhön levottomana minun tähteni. Saat maata minun luonani yötä.
— Uni on jalaton mies ja haukottelija on huono työntekijä. Hyvästi, kersantti.
— Odotas… Etkö ottaisi pistoolejani?
Turkki katseli halveksien sieviä taskupistooleja, näyttäen tukevaa, ryhmyistä katajasauvaansa. Kädessä tuo ase, jonka pelättävää vaikutusta hän itse oli usein saanut koettaa, lähti hän vielä samana iltana matkaan.
Päiviä kului; Turkkia ei kuulunut. Sillä välin enenivät huhut enenemistään, tapaukset saivat yhä nopeamman vauhdin, ja valtiovaunut vierivät yhä kiireisemmin ammottavaa syvyyttä kohden. Lennart sai kuulla erään lähettilään Anjalasta olleen Korkeakoskella tiedustelemassa, tahtooko suomalainen sotamies puolustaa kuningastaan, jos hänet aiottaisiin ottaa kiinni. Samalla kertaa oli toinen epäiltävä mieshenkilö ottanut tarkan selon sotajoukkojen asemasta ja siitä voimasta, mikä voitiin asettaa ylimenopaikkoihin Kymin virralle. Viimeksimainittu asioitsija ei saattanut olla kukaan muu kuin Tupakka-Matti. Nuo huolettavat tiedot aiheuttivat sen, että Lennart Croneld, ennenkuin hän ilmoittautui terveeksi, matkusti veljensä Detlofin luokse, joka silloin oleskeli Anjalan leirissä.