14. ANJALA.
Anjala on vanha säteritila, sen melkoisen lahjoitusalueen päässä, jonka Kaarle IX antoi Henrik Wreden perillisille kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että tuo urhea aatelismies lainasi hänelle hevosensa Kerkholman taistelussa vuonna 1605 ja pelasti siten kuninkaan hengen uhraamalla oman henkensä. Anjala oli tuon kuuluisan suvun hallussa aina vuoteen 1837, jolloin se myytiin kreivi Creutzille, joka taas myi sen 1842 Suomen valtiolle; valtiosäätyjä kysymättä lahjoitettiin se sukukartanona kenraalikuvernöörille, ruhtinas Menshikowille. Tila sijaitsee mitä ihanimmalla paikalla, länsipuolella Kymessä olevaa Anjalan koskea, joka on Suomen väkevävirtaisimpia putouksia. Kartanossa, joka monen muun merkillisyytensä ohessa oli 1820-luvun alussa myöskin kuuluisa hirvittävistä kummitteluistaan, on meidän aikoinamme vain toisinaan kesäisin asustanut sen harmaapäinen omistaja, levähtäen siellä valtiollisista toimistaan. Somatekoinen, kaksinkertainen puurakennus silmäilee niin hymyilevänä yli kosken, havumetsän ja viljavien vainioiden kuin ei olisi tuhkanharmaa haamu koskaan hiipinyt sen saleissa, ei kyyneleinen silmä koskaan katsonut sen ikkunoista eikä synkkä petos koskaan sen komeiden, vuosisataisten kuusien suojissa kuiskaillut kukistuvista kruunuista ja hajoavista valtakunnista.
Kun Kymi vuonna 1788 oli rajajokena, oli silloinen kolminkertainen kivirakennus Ruotsin puolella rajaa, ja sen kautta, että pääarmeijan leiri oli siirretty sinne, oli siis ensimmäinen välirauhan saamiseksi sovittu ehto täytetty, nimittäin vetäytyminen keisarinnan maalta takaisin omalle puolelle. Telttarivit olivat puiden alla mäellä kosken luona, tykit oli asetettu virran äyräälle vallitsemaan vastakkaista venäläistä rantaa, vartijoiden kiväärejä välkähti sieltä täältä metsän reunasta, nahkapoikia harjoiteltiin lähimmällä niityllä, käskyläisiä tuli ja meni, ja pääskyset lentelivät nuolennopeina kuohuvain virranpyörteiden yläpuolella sieppaamassa siinä viljalti leijailevia kultasiipisiä sudenkorentoja. Kaikki näytti Lennart Croneldista ensi silmäyksellä vilkkaalta, hymyilevältä, toivehikkaalta ja miehekkäältä, kun hän kauniina kesäiltana kurjilla kyytirattailla saapui Anjalan kartanoon.
Ja kuitenkin hänestä tuntui niinkuin olisi jo ensimmäisen vahtimiehen katseessa ollut jotakin synkkää ja masentunutta, ja samanlaista alakuloisuutta näkyi melkein kaikkien vastaantulijoidenkin kasvoissa. Sotamiehet kivääreitään kirkastaessaan, kuormanajajat korjatessaan vaunujaan, jopa kenraalin kokkikin, joka valkoinen esiliina edessä tuli portaille torumaan kyökkipoikaa, kun hän ei ollut kylliksi kiireesti huuhtonut pinaattia, kaikki näyttivät huolestunein ilmein odottavan ukkosta. Vain muuan nuori luutnantti, joka luultavasti oli äskettäin urakassa ostanut virkansa isänsä rahoilla, tuli huolettomana vihellellen pihan poikki pyssy olalla, väijyäkseen jotakin heinäsorsaa, joka oli liian varomattomasti lähennyt ampumamatkan päähän rannasta kosken alapuolella.
Lennart kysyi uusmaalaisten pataljoonassa palvelevaa kapteeni Croneldia. Hänelle osoitettiin mäellä olevaa telttaa. Lennart nousi rattailta, maksoi kyytimiehelle ja meni jalkaisin etsimään veljeään.
— Kas vain! — huudahti kapteeni Detlof ihastuneena, sillä veljesten väli oli jokseenkin hyvä muuten, paitsi valtiollisissa asioissa — tervetultua Pluton valtakunnasta! Kuinka jaksetaan manalassa? Hyvin, toivoakseni, vaikka Tuoni saaneekin tässä sodassa pitkän nenän. Minua ilahduttaa saada nähdä sinua, rakas Lennart, kun olet luullakseni saanut kylläksesi kasakoista. Tulitpa juuri paraiksi lähteäksesi kanssani vähäiseen kokoukseen, jossa keskustellaan päivän kysymyksistä. Kuningas voi toivoakseni hyvin? Aiomme kohta saada osaksemme armon käydä kunniatervehdyksellä hänen luonaan kuulemassa, saivatko Kustaa II:sen Aadolfin varustukset mitään naarmuja viime kahakasta.
— Kuningas voi niin hyvin — vastasi Lennart — etteivät kaikki ehkä voine yhtä hyvin. Olen tullut neuvottelemaan kanssasi, Detlof, mitä meidän nyt on tehtävä voidaksemme samalla täyttää omat velvollisuutemme ja suojella omaistemme kunnian. Äitipuolemme ja, pelkäänpä, sinä itsekin olette niin sekaantuneet tuohon tukalaan asemaan, ettemme voi välinpitämättöminä odottaa sitä asiain käännettä, mikä nyt on tapahtuva. Meidän täytyy kummankin päättävästi valita puolueemme joko lainmukaisten mielipiteiden puolelle tai niitä vastaan, ja koska minun kantani on varmasti päätetty, tahtoisin mielelläni kuulla sinunkin kantasi.
— Vai on sinun kantasi varmasti määrätty, armollinen herraseni? Minä arvaan, mihin päin se kallistuu, mutta, hyvä Lennart, älä anna sen estää meitä olemasta hyviä ystäviä. Minä olen yhtä päättävästi jo valinnut puolueeni, ja luullakseni se on yhtä lainmukainen, mutta kenties hieman käytännöllisempi. Sinä olet ymmärtäväinen poika ja jätät kokemuksesi ja ajan karttuessa pois nuo itsepäiset houreet, jotka olet imenyt kunnialliselta, mutta valitettavasti jokseenkin typerältä isältämme. Niin, älä ole milläsikään, tiedän sinun tuottaneen harmia äitipuolellemme ja tehneen pahan kepposen vanhalle Otavan nahjukselle; tyhjänpäiväistä, se ei huolestuta minua vähimmässäkään määrässä, se ei vaikuta asiain kulkuun enempää, kuin jos hyttysen päähän pälkähtäisi hillitä olkikuormaa Savonlinnan mäissä. Sellaista pientä koirankuria teemme me kaikki koulussa ja olemme sentään yhtä hyviä miehiä. Muuten voin kertoa, että äitipuolemme on nyt täällä. Hän asuu eräässä talossa tuolla kylässä ja on luvannut käydä luonani illalla kokouksen jälkeen, jonka tähden hän tuli tänne; sitten hän matkustaa heti tiehensä. Sinulla on siis tilaisuus tervehtiä häntä. Mutta käy sisään telttaani ja lepää hetkinen sillä aikaa, kun pukeudun virkapukuuni. Niin tutunomaisesti kuin täällä Anjalassa eletäänkin, täytyy kuitenkin osoittaa kenraaleille ja eversteille heille tulevaa kunnioitusta.
— Sano, Detlof — jatkoi Lennart teltasta — mikä syy on saattanut sotaleiriin niin ylhäisen naisen kuin äitipuolemme on?
— Mistäpä minä tietäisin? vastasi veli. Ehkä hän on tullut ostamaan talia. Rouva on kauppanero, hän tekee usein sellaisia kauppoja toisella puolen rajaa.
— Etkö sinä tosiaankaan pelkää, että nämä petolliset vehkeet, joihin hän on sekaantunut, kohta häpäisevät nimemme ja saattavat vanhan isämme epätoivoon?
— Kuulehan, Lennart, tahdon olla vilpitön sinua kohtaan. Ja vaikka sinulla on se etu, että olet kymmentä vuotta nuorempi kuin minä ja sinulla siis luonnollisesti on paljon selvemmin näkevä katse ja parempi, terävämpi äly, täytyy sinun kuitenkin myöntää, että minä olen nähnyt vähän enemmän elämää kuin sinä. Mikä on oikeaa? Se mikä voittaa. Mikä on väärää? Se mikä häviää. Kuka on kavaltaja? Se joka hirtetään tänään. Kuka on isänmaan ystävä? Se joka huomenna laatii lakia. Sinähän tunnet Washingtonin; ken ei tuntisi aikansa suurinta miestä? No niin, olisipa hän joutunut tappiolle, englantilaisten vangiksi, ja hirtetty kapinoitsijana, niin olisi hänelle tehty oikein, ja hän olisi kuollut kavaltajana. Sattumalta hän voitti englantilaiset ja perusti uuden maailmanvallan; siinä hän myöskin teki aivan oikein, ja häntä pidetään nyt aikakauden mainioimpana isänmaanystävänä. Enfin, sinä seuraat kuninkaan lippua, minä valtakunnan. Jompikumpi meistä on kapinoitsija, jompikumpi isänmaanystävä; mutta oletko sinä vai minä, sen me saamme huomenna nähdä. Minä ennustan sinun puolesi joutuvan tappiolle lautapelissä; niinmuodoin on sinulla kaikki mahdollisuudet ansaita, jollei juuri nuoraa kaulaasi, niin kuitenkin kuula otsaasi, kun taas meitä ylistetään isänmaanystäviksi ja uskollisiksi vapauttajiksi. Se riippuu kaikki vain yhdestä kiekkauksesta, kuten isämme tapana on sanoa.
— Eikö siis mikään riipu kunniasta ja omastatunnosta, velvollisuudesta ja vakaumuksesta? Kuka on opettanut sinulle noita kammottavia oppeja, joihin mikä ryöväri hyvänsä voi maantiellä vedota pistäessään puukon toisen rintaan?
— Mieltäylentäviä nuhteita! Miten sinua kaunistaa, veikkoseni, tuo yhteiskunnallisten, rauhaisain avujen saarnaaminen tulevan vallankumouksen riehuessa! Sinä arvasit oikein, minä en ole niin monen uuden, maailmaa parantavan aatteen onnellinen keksijä. Minä olen viettänyt, kuten muistat, kaksi iloista, opettavaista vuotta eräässä maassa, jota nimitetään Ranskaksi. Se oli laho kanto, se Ranska, mutta täynnä tuhansia vihreitä vesoja. Siellä, hyvä Lennart, ymmärretään asia; siellä tietää nuori aatelisto, mitä aika vaatii. Alas itsevalta! Eläköön vapaus! Oi, minä olen nähnyt sen mainion maailmanpilkkaajan siellä Ferneyssä, ja hänen ennustavat sanansa kaikuvat vielä korvissani: "Kun viimeinen kuningas on hirtetty viimeisen papin suoliin, silloin vasta, ystäväiseni, tulee maailma onnelliseksi!"
— Ne sanat haisevat vereltä!
— Lapset ja naiset pelkäävät pieniä suoneniskuja; miehet tietävät paremmin, että ne estävät veren turmeltumisen. Suomi olisi todellakin mieletön, ellei se käyttäisi näin oivallista tilaisuutta luodakseen hartioiltaan itsevaltiuden. Vähän aikaa rauhattomuutta, me saamme ohjat käsiimme, ja kun alhaiso on saanut kylläksensä, kiristämme ohjaksia. Niin, hyvä Lennart, aiotaan tehdä Ranskassa: turhanpäiväinen, kolme viikkoa kestävä vallankumous on riittävä loihtimaan pois tuon tuhatvuotisen aaveen, jota sanotaan kuningasvallaksi, ja palauttamaan luonnollisen vaikutusvoiman aatelistolle. Noudattakaamme esimerkkiä ja pysykäämme ystävinä, soyons amis, Cinna!
— Muistatko, Detlof, pientä Metsälampea, kirkasta, kaunista järveä, joka oli neljä jalkaa korkeammalla Puruvettä ja josta sinä kerran huviksesi kaivoit ojan kapean metsäharjun poikki? Sinä tahdoit suoraa päätä laatia kosken, sinä uskoit varmasti voivasi pakottaa luonnonvoiman niiden rajojen sisään, jotka sinä katsoit hyväksi määrätä sille. Minä uskoin sinua, olinhan silloin lapsi, ja rakensin vesimyllyni tuohon pieneen, pauhaavaan puroon. Kaikki näytti meistä niin oivalliselta, vesi totteli sinun viittaustasi, putous oli valmis, eikä Metsälampi näkynyt vähintäkään kärsivän tuosta "pienestä suoneniskusta". Me lähdimme onnellisina kotiin lämpimänä kesäiltana ja olimme ylpeät siitä, että olimme tehneet kosken ja laatineet luonnolle lait. Yöllä kuulimme kummallista pauhinaa; sinä muistat, kuinpa pelästyimme! Me riensimme ulos — oli pimeää ja myrskyistä, ukkonen jyrisi ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Me aavistimme jo, ettei luonto ollutkaan katsonut hyväksi totella meidän pöyhkeitä lakejamme, ja seuraavana aamuna näimme suuren erehdyksemme. Ylempänä olevan järven vesi oli noussut sateesta ja seurannut sitä uraa, jota olimme ohjanneet sen juoksemaan. Se oli huuhtaissut mukanaan minun myllyni ja kyntänyt syvän uoman löyhään santaharjuun; kaita ojamme oli muuttunut leveäksi, kuohuvaksi joeksi ja muutamassa tunnissa tyhjentänyt Metsälammen suureen Puruveteen. Pienen rakkaan järvemme sijalla, mistä ennen olimme onkineet monta ahventa, näimme ainoastaan kauhean, mustamutaisen liejukon ja sen keskellä ruman lätäkön, joka siitä pitäen oli sammakoiden asuinpaikkana. Mitä siitä sanot? Oletko niin aivan varma, ettei sen ojan, joka kaivetaan vallankumoukselle, kenties lopulta käy samoin kuin kävi meidän ojamme metsälammella?
— Minä olen varma ainakin yhdestä asiasta. Arvaatko mistä?
— En välitä arvoituksien arvailemisesta.
— Niin, minä olen varma siitä, että olet käsittänyt väärin kutsumuksesi ja valinnut virkasi hullusti. Sinä olet kuin syntynyt papiksi; kun sinulla on noin hyvä taipumus kauniiden vertauksien sommitteluun, olisi sinusta muutamassa vuodessa tullut täydellinen hovisaarnaaja. Onneksi olet vielä nuori ja ehdit vielä saada liperit.
— Eikö sinulla ole muuta sanottavaa minulle?
— On paljonkin. Olet nyt vasta kuullut alun. Tule mukaani, niin saat itse arvostella jatkoa.
— Vastaa ensin, onko se jokin kavalluskokous? Mihinkään sellaiseen en tule kanssasi.
— Kavalluskokousko? Hyi, Lennart, saatatko uskoa minusta sentapaista? Se on päinvastoin maan parhaimpien isänmaanystävien kokous, ja kaikki, mistä keskustellaan, koskee valtakunnan pelastamiskeinoja.
— Eiköhän olisi turvallisempaa sinulle ja sinun ystävillesi, jos olisin kokouksesta poissa? Sanon jo edeltäkäsin, pane se mieleesi, etten pidä velvollisuutenani vaieta mistään, mikä vahingoittaisi kuninkaan asiaa.
— Kuule mitä haluat, kerro mitä tahdot. Ketä me pelkäisimme? Emmekö ole lähettäneet liittokirjaa suoraan kuninkaalle itselleen? Eivätkö kaikkien meidän nimemme ole kirjoitettuina siihen niin selvästi kuin hanhenkynä koskaan voi piirtää totuuden kuninkaan silmäin eteen? Ja emmekö ole yhtä avomielisesti antaneet selityskirjaamme koko maalle? Sinä näet siis, pikku puhelias ystäväni, että tuskin saattaisit kertoa kuninkaalle mitään uutta meistä. Kuulepas, mitä annettiin sinulle kertomuksestasi Savonlinnasta?
— Sain oikeuden olla mainitsematta nimiä, joita ei ole ilmaistava.
— Olen suuresti kiitollinen. Eikö mitään muuta?
— Minä en ota mitään vastaan.
— Miten hyvin sopiikin nuorukaiselle olla noin vaatimaton! Mutta tule, meidän on aika lähteä.
Veljekset menivät Turun läänin rykmentin leiripaikalle, joka oli hiukan kauempana talosta, ja astuivat eversti Hästeskon telttaan. Lennart huomasi, ettei erityisiä vartijoita oltu asetettu eikä mihinkään erityisiin varovaisuustoimenpiteisiin ryhdytty. Teltta oli mitä suurimpia, ja noin kaksikymmentä upseeria oli koossa höyryävän punssimaljan ympärillä, jonka pohjassa oli, ikäänkuin pilkaksi, Kustaa III:n nimimerkki. Tupakansavu leijaili pilven tavoin pöydän yläpuolella ja haihtui kohden kattoa, missä oli ilmareikä.
Lennart tarkasti nopein silmäyksin tuota harvinaista seuraa, johon hän niin arvaamatta oli päässyt. Useimmat olivat hänelle tuntemattomia, keski-ikäisiä miehiä, joko uhmaavan tai välinpitämättömän näköisiä, ei ketään arvoltaan everstiä korkeampaa ja ainoastaan pari kolme kapteenia alhaisempaa. Läsnäolijoiden joukosta puuttui ylipäällikkö, kenraali parooni C.G. Armfelt, jonka tuli näinä päivinä jättää päällikkövaltansa kreivi Meijerfeltille ja joka nyt huolten ja epäilysten valtaamana oli jäänyt kotiinsa päämajaan.
— Tuossa on hän nyt viimeinkin, huudahti muuan seuran suurisuisimmista, eräs veitikkamainen everstiluutnantti, jonka sujuva ruotsalainen kieli erosi melkoisesti muiden suomalaisesta murteesta. — Missä nuhjailit, Croneld, ja mikä kynttilänniistäjä tuo on, jonka tänä iltana tuot joukkoomme?
— Hän on veljeni, kersantti Croneld, kiiruhti kapteeni vastaamaan. — Koska hän huomenna lähtee suoraan Savonlinnaan, toin minä, jos herrat sallivat, hänet mukaani tänne, jotta hän voisi paroni Hastfehrille todistaa armeijan mielipiteet ja kenties viedä jonkin sanoman herroilta.
Muutamat upseereista silmäilivät toisiaan tyytymättömin katsein. Lennart luuli huomanneensa, ettei hän ollut tervetullut, ja päätti olla vaivaamatta enää ketään.
— Mitä nyt, Croneld, tuletko Sysmästä, kun et tiedä mitään? virkkoi eräs näöltään tarmokas ja viekas majuri suomenvoittoisesti puhuen. — Etkö ole kuullut uutista, jonka Hastfehrin sanansaattaja toi kenraalille kaksi tuntia sitten?
— En, vastasi kapteeni Detlof.
— Veljesi ei valitettavasti saa tilaisuutta ansaita kannuksiaan taistelemalla Savonlinnan vanhaa sulttaania vastaan. Hastfehr on 20:ntena päivänä luopunut saartamisesta ja vetäytynyt takaisin Rantasalmelle. Tosin tuli hänelle ensi yömajassa herran käsky pitää puoliaan eikä antautua toivottomuuteen, mutta Hastfehr ei ollut mikään narri, hän oli saanut kyllikseen kirnupiimän juonnista ja varpusten ammuskelemisesta. Stedingk kiroili ja päivitteli, mutta Hastfehr vastasi: tehty mikä tehty, ja sillä hyvä.
Lennart tunsi veren nousevan päähänsä. Mutta hän oli liian viisas ja ylpeä hiipiäkseen huomaamatta pois.
— Kuka huolii enää tuommoisista joutavista? keskeytti toinen suomalainen majuri kärsimättömänä. — Asiaan, hyvät herrat, meillä ei ole aikaa menetettävänä. Keskustelkaamme kysymyksistä järjestyksessä. Ensin paroni L:n ja tituluksen kohtaus Ummeljoella. Olkaa hyvä, kertokaa meille hänen esityksensä.
— Rouva käskee tervehtimään — sanoi puhdasta ruotsia puhuva everstiluutnantti — että hän mielihyvällä näkee armeijan toimivan isänmaallisesti ja lupaa apuaan, joko sitten aseiden käyttämiseen tai rauhan saantiin. Vanhuksen ei pidä jättää päällikkövaltaa käsistään, vaan mennä kaikkine suomalaisine joukkoineen rajan yli ja yhtyä siihen 12000:ntiseen joukkoon, jonka rouva pitää valmiina meidän avuksemme. Siten luulee titulus sekä asiamme että meidän itsemme olevan täydessä turvassa.
— Mahdotonta! Sitä ei voida hyväksyä! huusi moni ääni.
— Sen minä sanoin hänelle jo heti, puuttui everstiluutnantti puheeseen.
Se olisi petosta. Se olisi eroamista.
— Ei mitään eroa! huudettiin kaikkialta.
— Kuka tässä puhuukaan erosta, sanoi viekkaannäköinen majuri. — Jos sotajoukkomme yhdistyy rouvan joukkoon, tapahtuu se vain kansakunnan turvaamiseksi. Vapaus, hyvät herrat, on se päämäärä, mihin me kaikki pyrimme.
— Ei mitään liittoa! Ei eroamista!
— Jos tahdotaan päästä tarkoituksen perille, täytyy suostua keinoihinkin, jatkoi viekas majuri. — Epäilemättä saatetaan kaikki vaaraan. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu täällä olevista, että rouvalla on rehelliset aikeet.
— Uskomatonta, mutta totta!
— Lukekaa meille vastaus majurin lähetykseen!
Majuri luki kaikkien kuullen kirjoituksen, joka oli lähetetty Pietarista 20:ntenä päivänä elokuuta ja jossa monien kohteliaiden sanojen ohella naapurisovinnon palauttamiseksi entiselleen mainittiin, että suomalaisten joukkojen tuli heti siirtyä Venäjän alueelle, ja sen jälkeen olisi kutsuttava Suomen kansan edustajat kokoon ilmoittamaan maan toivomuksista, jolloin heiltä ei evättäisi armollista suojelusta ja voimakasta apua.
— Kirjeessä ei ole allekirjoitusta, muistuttivat muutamat. Kuka vastaa, että se on oikea?
— Sisällys. Ja tämä hohtokivinen sormus, vastasi majuri olkapäitään kohottaen.
— Ei mitään eroa! Ei valtiopäiviä yksinomaan Suomen kansalle!
— Varokaa sitten päitänne, hyvät herrat, sillä ne ovat löyhässä niskoillanne, jatkoi majuri suuttuneena. Päästäkää vain herra Ruotsiin tekemään vanhoja kujeitansa, ja katsokaa sitten, missä tekotukkanne roikkuvat.
— Totta on. Hänellä on nimemme.
— Hän ei anna koskaan meille anteeksi, että hän meidän tähtemme on jäävä ilman riemusaattoa ja juhlanäytäntöjä Tukholmaan palatessaan.
— Ei saa antaa hänen puhua moukille.
— Hänet on heti vangittava.
— Ja sitten toimitettava uusi ilmoitus ja kansan nimessä kutsuttava kokoon valtiopäivät.
— Vangitsemisen jälkeen virkaero. Se on kuitenkin varmin keino.
— Onpa jotakin vielä varmempaa…
— Eläköön vapaus! Eläköön isänmaa!
— Lisää punssia.
— Herralla on aina omat keinonsa. Hän on kiittävä meitä omalla maatilallaan, jonka hän on ostanut Italiassa.
— Ei, Montpellier'ssä. Sinnehän hän on lähettänyt kultakolikkonsa tallelle.
— Mutta kenen panemme tyhjälle paikalle?
— Kenenkä muun kuin vapaamuurarin?
— Hitto häntä uskokoon. Hänellä on mitä ovelin kettu korvan juuressa.
— Mammanpojan ehkä?
— Homme blasé, elähtänyt mies, joka ei ole herrana edes omassa makuuhuoneessaan!
— Mutta, hyvät herrat, kuningas meillä sentään täytyy olla, jollei muuksi niin ainakin kruunun hiustukiksi!
— Se riippuu mausta, virkkoi viekas majuri, alati valmiina hakemaan sameasta saaliinsa.
— Olkoon menneeksi Fredrik II. Se nimi kajahtaa.
— Kuin tyhjä pullo.
— Ja hyvin tulpattu.
Kuului naurua. Heillä on vielä rohkeutta nauraa, noilla miehillä, jotka luulivat kantavansa valtakunnan kohtaloa huotriin pistettyjen miekkojen kärjissä ja olivat niin varmoja voitostaan, etteivät olleet panneet edes vartijoita teltan ympärille. Kaikki tapahtui niin julkisesti kuin tarjottimella yleisön edessä, ja sittemmin havaittiin ihmisten, jotka olivat kulkeneet leirin kautta, ohuen telttaverhon läpi kuulleen melko paljon tuota keskustelua. Tämän vertaista julkisuutta on tuskin olemassa salaliittojen historiassa, ja jos Anjalan liittoa mikään lievittää, niin tekee sen juuri tuo sen erinomainen, saattaisipa sanoa nuorekkaan haaveileva luontevuus. Varmoina puolueen monilukuisuudesta ja Venäjän avusta olivat useimmat itse vakuutetut aikomustensa puhtaudesta. Kaikesta saattoi huomata heidän jo kohtelevan Kustaa III:ta virkaheittona kuninkaana.
— Hyvät herrat — virkkoi eräs nuori, jokseenkin iloisella tuulella oleva kapteeni — me olemme kuten ainakin kunnon miehet lähettäneet herralle liittokirjamme ja kirjoituksen, jonka kirjoitimme rouvalle. Otaksun, että nyt lähetämme hänelle myöskin rouvan vastauksen, avis au lecteur. Ken ottaa sen viedäkseen?
— Minä, vastasi puhelias everstiluutnantti.
— Silloinpa saatte, paroni, ruveta jonkinlaiseksi kuninkaalliseksi henkilääkäriksi. Paroni saattaa sanoa, että valtioasiat väsyttävät herran heikkoja hermoja, että lääkärit ovat täällä neuvotelleet ja huomanneet herran terveyden vaativan, että hän pysyy muutamia viikkoja nauttimassa viisaan lepoa sisällä ja maaseudun yksinkertaisuudessa. Sillä välin kokoontuu valtakunnan collegium medicum, lääkärineuvosto, Tukholmaan ja päättää, onko potilas päästettävä ulos parantuneena tai lähetettävä muutamaksi vuodeksi Spaahan juomaan terveysvettä.
— Hyvin puhuttu! Eläköön vapaus!
— Mais après, entä sitten, hyvät herrat?
— D.G. on luvannut ensin kutsua kokoon Suomen ylimykset; se on varminta, niin kauan kuin herran vielä tekee mieli karvasta valtio-omenaa.
— Ei eroa, ei missään tapauksessa eroa!
— Saattavathan suomalaiset ylimykset ottaa kastanjat tulesta ja sitten tulee iloinen murkina Tukholmassa, en bonne compagnie, hyvässä seurassa.
— Ei, ei, ei missään tapauksessa eroa!
Syntyi melua. Kymmenen puhui yht'aikaa. Anjalanliiton kipeä kysymys — se mikä uursi sen voiman perustusta, sai koko sen tarmon horjumaan, hämmensi kaikki, masensi kaikki ja tempasi jo melkein valmistuneen hedelmän noiden uskaliaiden salaliittolaisten käsistä — oli juuri tuo kysymys Suomen eroamisesta, jota varsinaiset alkuunpanijat alinomaa pitivät salaa varoilla ja josta kaikki Venäjän apu lopultakin riippui. Suomen armeijan yhdistäminen Venäjän armeijaan ja Suomen säätyjen — tai ehkä mieluummin, ranskalaiseen tapaan, ylimysten, t.s. aateliston ja papiston — kokoonkutsuminen erityisesti itsekseen, tuo suunnitelma merkitsi niin selvää eroa vanhasta emämaasta, että se kohta kumoutui kaikkien niiden vastustuksesta, jotka aivan todella luulivat vehkeilevänsä valtakunnan hyödyksi. Niinkuin kaikki valtiolliset tuumat, joiden tarkoitus pohjaltaan on kielteistä laatua, raukeavat, niin hajosi Anjalanliittokin heti, kun tuli kysymys tuosta aprés'istä, tuosta välttämättömästä: mitä sitten seuraa? Mitä ei tahdottu, sen tiesivät kaikki: itsevaltaista kuninkuutta. Mitä tahdottiin, sen luulivat myöskin kaikki tietävänsä, nimittäin rauhaa ja valtiopäiviä. Mutta rauha ja valtiopäivät olivat vain siirtymäkohtia ja siltoja tulevaisuuteen, joka oli seuraava niitä, ja heti kun koetettiin kohottaa tuota verhoa, syöksyivät mielipiteet hurjaan sekasotkuun. Vuoden 1720:n kuningaskunta joutui riitaan Puolan tapaisen tasavallan, Cromwellin esikuvan mukaan laaditun tasavallan kanssa, jos Sprengtporten siinä olisi protektorina, ja Washingtonin mallin mukaisen tasavallan kanssa. Vanhan Ruotsin säilyttäminen ennallaan ja Suomen pysyttäminen maakuntana sen rinnalla nousi kiistaan valtakunnan lohkaisemista ja nuoren, itsenäisen Suomen syntymistä vastaan. Sen lisäksi tuli vielä ristiriitaisia mielipiteitä Venäjän avusta ja siitä, mitä oli tehtävä kuninkaalle ja kuka oli valittava hänen seuraajakseen valtaistuimelle. Suomalaiset itsenäisyysmiehet, jotka olivat vähemmistönä, olivat kenties yhtä erimieliset. Ja kuitenkin oli kaikilla merkillisenä omituisuutena uskalias luottamus asian menestykseen. Jälkimaailma ihmettelee ja unohtaa, että vielä vuonna 1788 oli Ranskassa, etenkin vapaamielisessä aatelistossa, monta, jotka sokeudessaan odottivat "kolmeviikkoista vallankumousta", mikä olisi kukistava itsevallan ja sen kustannuksella hyödyttävä kaikkia muita.
Oli tuossa meluisassa seurassa eräs, joka oli siihen asti hyvin vähän ottanut osaa neuvotteluihin, mutta seurannut niitä synkän ja tyytymättömän tarkasti. Hän, pitkä, komea ja tummaverinen herra, istui teltan nurkassa ja keskusteli puoliääneen parin muita iäkkäämmän everstin kanssa. Hänen miehekkäissä piirteissään oli raskasmielisyyden leima, jonka sanotaan useinkin olevan kehdosta saakka painettuna onnettomuuteen syntyneiden kasvoihin. Mutta samalla ilmaisivat nuo piirteet niin suurta, järkähtämätöntä voimaa, voisipa sanoa, sellaista vakaumuksen hurjuutta, että tuo mies samalla kertaa näytti syntyneen uhmailemaan kohtaloaan — valmiina lausumaan sen herjaavan ylenkatseen, jota Herwegh viisikymmentä vuotta senjälkeen käytti Preussin kuninkaasta:
Wer so wie ich mit Gott gegrollt, darf wohl mit einem König grollen.[21]
Mies oli kokouksen isäntä, suomalaisten ylimysten aiottu maamarsalkka, eversti ja ritari Juhana Henrik Hästesko, Anjalan liiton voimallisin käsi, samoin kuin Sprengtporten oli sen ukonpilviin kätketty pää, Juhana Antti Jägerhorn sen sulava kieli, Kaarle Klick sen kynä, Kaarle Kustaa Armfelt sen liehuva kenraalitöyhtö, E.A. Leijonhufvud sen juoksupoika, Leyonstedt sen torvensoittaja, Hastfehr sen viiri, O. Klingspor sen hovipalvelija ja kaikki muut enemmän tai vähemmän sen herkkäuskoisia houkkioita.
Totisena, niinkuin sopii miehen, joka ukkosilmalla rohkeana silmäilee salamoita, koettaen uhmallaan johtaa niiden kulkua, nousi eversti, koputti piipulla pöytään ja pyysi sananvuoroa.
— Hyvät herrat, sanoi hän, me olemme tulleet tänne neuvottelemaan isänmaan vapaudesta emmekä kiistelemään yksityisistä mielipiteistämme. Olen asiasta samaa mieltä kuin majuri Jägerhorn, että jos tahdotaan päästä päämäärään täytyy myös suostua käyttämään keinoja. Herralle on ilmoitettu kaikki, ja hän etsii tilaisuutta — paetakseen Ruotsiin. Se täytyy estää. Hätätilassa tarjoudun minä vangitsemaan hänet rykmenttini avulla.
— Samaa mieltä olen minäkin, huudahti eversti Leyonstedt lyöden lasinsa pöytään, niin että punssi läikkyi lähinnä olevain päälle.
— Ja minä sanon — virkkoi siihen everstiluutnantti Enehjelm kiivaasti — että jos kukaan uskaltaa käyttää väkivaltaa kuningasta vastaan, annan Kymenkartanon rykmentin ampua niin että tuntuu, niin kauan kuin minulla on yksikin mies rivissä.
Hästesko hymyili tylysti.
— Kymenkartanon pataljoona ei ammu, vastasi hän levollisesti.
— Olkaa varmoja siitä, että mieheni vielä tottelevat käskyjä, vaikka se lieneekin jo vanhanaikaista muissa joukoissa, vastasi Enehjelm.
Melu uudistui. Kokous oli, asiain pakosta ja päällikön poissaolon vuoksi, kadottanut sen tyyneyden ja ulkonaisen arvokkuuden, mikä oli ollut liiton edellisillä kokouksilla.
Enehjelm lähti vihoissaan teltasta.
— Eräs ehdotus, hyvät herrat! huusi taas Leyonstedt niin että ääni kuului hälinää kovemmin. — Mihin tarvittaisiin rykmenttiä, kun muutamissa rivakoissa vapaaehtoisissa on kylliksi? Herra on Kymenkartanossa, ja kapteeni Croneld rupeaa, johtaen puolta komppaniaa tuimia miehiä, siksi Brutukseksi, joka ryöstää Caesarimme tulevana yönä peevelinkään aavistamatta asiaa, ennenkuin kaikki on tehty.
— Se on halpamainen valhe! huudahti ääni, joka oli tuiki tuntematon muille paitsi kapteeni Croneldille.
Kaikki katsahtivat sinne päin ja huomasivat pienen kersantin, joka siihen asti oli ollut mykkänä ja katkeroituneena kuulijana eikä enää voinut hillitä suuttumustaan kuullessaan veljensä nimeä mainittavan sellaisen tehtävän yhteydessä.
— Kuka piru on lähettänyt tuon pojan niskaamme, ja mitä hän lörpöttelee? tiuskaisi Leyonstedt.
— Minä sanon, ettei yksikään Croneld vielä ole ollut kuninkaansa pettäjä! vastasi kersantti ujostelematta ja katsoi kysyjää rohkeasti silmiin, niin eversti kuin hän olikin.
— Viskatkaa ulos poikanulikka ja antakaa jonkun korpraalin pölyyttää hänestä hovitomut! huusi moni suuresti suuttuneena moisesta hävyttömyydestä.
— Malttakaa, hyvät herrat! huudahti Hästesko huulilla kaunis ja synkkämielinen hymy, joka toisinaan sai hänen tuimat kasvonsa selkenemään aivan lempeiksikin. — Ettekö häpeä närkästyä lapseen, joka puhuu samalla tavoin kuin mekin olisimme puhuneet, jos olisimme hänen ikäisiänsä ja näkisimme kaiken ruusunpunaisessa hohteessa. Mene tiehesi, poika, ja pidä toiste kielesi kahleissa, kun päälliköt eivät kysy sinulta.
Lennart aikoi mennä, mutta veli esti.
— Näytä minulle virkalomakirjasi, sanoi kapteeni.
— Minulla ei ole virkalomaa; minä olen vielä sairasten kirjoissa.
— Vai niin. Koska kersantti on täällä virkaluvatta ja sairasten kirjoissa, niin saa hän seurata minua heti sotilassairaalaan. Suokaa anteeksi hyvät herrat … tulen kohta takaisin.
Niin sanoen tarttui Detlof herrojen äänekkäästi nauraessa veljensä käsivarteen ja vei hänet ulos vaarallisesta teltasta.
— Oletpa sinä aika lurjus, nuhteli kapteeni tultuaan ulos pimeään yöhön. — Sillä lailla häpäiset itsesi ja minut! Oletko järjiltäsi?
— En minä, Detlof, vaan sinä, jos todellakin aiot myöntyä heidän petollisiin tuumiinsa.
— Se asia ei, hyvä Lennart, koske sinua. Lupaatko pitää suusi kiinni, jos päästän sinut menemään?
— En, sanoinhan jo sinulle, etten sitoudu mihinkään lupaukseen, joka voisi saattaa kuninkaan vaaraan. Heti päämajaan tultuani ilmoitan kaiken.
— Minun on siis pakko antaa vartioida sinua.
— Mutta minä pakenen.
— Minäpä osaan pitää sinut kiinni, herraseni.
— Minä pakenen sittenkin.
— Saammepa nähdä.