15. KYMENKARTANON KALASTAJAMÖKKI.
Aika läheni täyttymistään. Kuningas Kustaa III näytti auttamattomasti joutuvan perikatoon.
Hänen päämajanaan oli siihen aikaan vanha kuninkaankartano, joka oli kerran ollut lahjoitettuna Vadstenan luostarille, toisen kerran Sten Sture nuoremman leskelle ja vihdoin joutunut Fersenin tilaksi, mutta oli menetetty 1743:n vuoden rauhanteossa ja kauniista asemastaan itäpuolella rajajoen itäistä päähaaraa saanut nimekseen Kymenkartano. Siellä eli Kustaa III elämänsä surullisimmat ja vaarallisimmat päivät. Alamaisin uhkauksin, joiden vertaista ei tavata, oli Anjalan liitto lähettänyt hänelle avonaisen julistuksensa. Hänen armeijansa luopui hänestä ja hieroi sopimusta vihollisen kanssa; Hastfehr, johon hän oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, peräytyi vastoin käskyjä Savonlinnasta; hän, hänen vapautensa oli vaarassa; vihollisen lähettiläitä hiiviskeli salaisten ja julkisten petturien avustamina kaikkialla hänen ympärillään; vihollisen laivastoja risteili uhkaavina valtakunnan suojattomilla rannikoilla. Niin kauas kuin tavallinen silmä kantoi, näkyi kaikkialla vain kavallusta, väijyntää, häpeää ja turmiota. Kuningas luuli kansankin pettäneen hänet samalla kun armeija petti — tämän Suomen kansan, joka ei kuuteen sataan vuoteen ollut koskaan luopunut uskollisuudestaan, ei koskaan kuninkaastaan, milloin hän ei vain itse ollut jättäytynyt avuttomaksi, eikä koskaan tahrannut lippuaan liittoutumalla viholliseen. Kun sellainen kansa pettää, silloin huojuu maa ruhtinaan jalkojen alla.
Miten kuuntelikaan herjaus näinä päivinä ovien ulkopuolella ja kurkisteli avaimen reiästä urkkiakseen jonkin varomattoman hetken, jolloin kuninkaallinen näyttelijä riisui naamarinsa ja antoi salatun epätoivon puhjeta muutamiksi harmistuneiksi huudahduksiksi! Hän aikoi päästää kansalaissodan valloillensa, hän aikoi kostaa noille petollisille kansoille, hän aikoi paeta näistä kiittämättömistä maista. Mitäpä siitä, jollei tuo tunteikas sielu ollut kylliksi terästynyttä rautaa kestääkseen taipumatta mitä painoja tahansa? Kustaa III:n kosto- ja pakotuumat olivat samaa laatua kuin hänen unelmansa sankarimaisuudesta ja loistavista valloituksista: ne olivat vilkkaan mielikuvituksen mielijohteita, mielikuvituksen, joka kuvasi onnettomuuden synkkiä varjoja yhtä nopsalla siveltimellä kuin se äskettäin oli kuvaillut ruusuvärein riemusaattoja. Muuten hän ei olisi ollut runoilija valtaistuimella. Ja nuo synkät unet ne hälvenivät yhtä pian kuin ruusuisetkin; runoilija laski kädestään petollisen siveltimensä, kuningas tarttui vaipuvaan kruunuunsa.
Moni kuningasviittainen sallimanuskoja on luullut kuukausien ja päivien olevan yhteydessä kohtalon vaiheiden kanssa. Elokuun 19:ntenä päivänä 1772 pelasi Kustaa III ensi kerran peliä elämästä ja kruunusta. Elokuun 19:ntenä päivänä 1788 pelasi hän samaa vaarallista peliä, mutta sillä kertaa hän ei tehnyt sitä omasta tahdostaan, eikä panoskaan ollut sama, sillä tappion häpeä oli painavampi ja voiton saanti epätietoisempi. "Viimeksimainitun päivän iltana" — kertoo K.M. Armfelt omassa elämäkerrassaan — "kun olimme kävelleet aina etuvartijoiden luo, sanoin minä miettiessämme kovaa onneamme: Jumala suokoon, että saisin teidän majesteettinne kunnialla täältä pois. — Sitä ei ole ajatteleminenkaan, vastasi kuningas. Huomaan, että saatan kaatua monella lailla, mutta en milloinkaan häpäise itseäni. Ei, on olemassa vain yksi ainoa pelastuskeino, ystäväni, se että tanskalainen julistaa sodan meitä vastaan. Silloin on meillä syytä lähteä täältä puolustamaan läntistä rajaamme, ja koko kansa on auttava minua suojelemaan sekä isänmaata että itseäni, kun se saa tietää vaaran. Meillä tarvitaan kovia lyöntejä, ennenkuin ne tuntuvat."
Nuo sanat haihtuivat öiseen ilmaan ja hälvenivät Kymen koskien kohinaan. Suosikki piti niitä epätoivon huokauksina; kaksi päivää myöhemmin tuli tieto Tanskan sodanjulistuksesta, ja ne osoittautuivat olevansa neron mielijohteita.
Kuningas levitytti heti uutisen ja ilmoitutti kaikille päätöksensä matkustaa Ruotsiin. Anjalanmiesten täytyi kiiruhtaa. Vielä riippui kaikki heikosta säikeestä.
Palaamme kertomukseen.
Oli pärttylinpäivän, elokuun 24:nnen ilta, niin pimeä, sateinen ja myrskyinen kuin se olisi kuvastanut ajan omaa luonnetta. Kalastajaveneet olivat saaristossa Ruotsinsalmen lähistöllä iloissaan, kun löysivät virran suulta sataman, sillä meri kuohui raivoisena Kotkan kallioita vastaan, ja Mussalon vanhat hongat pudistivat hurjasti tuuheita latvojansa myrskyn puuskissa.
Kymenkartanosta eteläänpäin, virran itärannalla oli metsänreunassa avara, mutta autio ja puoleksi rappeutunut kalastajamökki, joka luultavasti oli monta vuotta ollut salakuljettajain ja luvattomain lohenpyytäjäin mieluinen turvapaikka pimeinä syysiltoina. Lankilan väki ehkä huomasi vastaiselta rannalta, miten kävelijä toisensa jälkeen hiipi hämärissä varovaisin askelin metsästä mökkiin, mutta ei kukaan pitänyt sitä minään. Ja kun Lankilan väki myöhemmin illalla näki tulen loistavan pienestä rikkinäisestä ikkunasta, sanoivat he toisilleen: ne ovat asuskelijoita!
Asuskelijoiksi nimitetään etupäässä vielä tänäkin päivänä muutamia virolaisia perheitä, jotka ovat vartavasten muuttaneet asumaan Etelä-Suomen saaristoon, voidakseen siten maanmiestensä avulla ja mitä erinomaisimmalla sukkeluudellansa, nopeilla, kannettomilla veneillänsä salaa kuljettaa viinaa Tallinnan puolelta Suomen rannikolle. Sota ei millään tavoin keskeyttänyt tuota asuskelijain totunnaistyötä, päinvastoin teki se tuotteliaan liikkeen toista vertaa suuremmaksi, ja Kymi oli edelleenkin, kuten ennen, heidän paras markkinapaikkansa.
Lankilan väki ei ollut arvannut aivan väärin, sillä tulen ympärille, joka paloi tuvan isossa, hakkaamattomasta harmaasta kivestä tehdyssä liedessä, kokoontui vähitellen kymmenen tai kaksitoista epäiltävän näköistä miestä. Heidän lerppahatuistaan, heidän lyhyistä, polven ympärille sidotuista housuistaan ja heidän pitkistä, ruskeista, sadevettä tippuvista takeistaan tunsi heti virolaisen puvun, samoin kuin heidän pehmeämpi ja soinnuttomampi kielensä osoitti heidän olevan veljeskansaa meren toiselta puolen, sillä vironkieli on suomeen verraten kuin tanskankieli ruotsiin. He olivat jo luultavasti saaneet veneittensä sisällön turvaan, sillä heidän työnänsä oli vaatteiden kuivaileminen tulen ääressä, ja sitä tehdessään he illalliseksi ottivat esille leipää, voita ja juustoa pienistä raudoitetuista eväsvakoista, missä he eri laatikossa säilyttivät myöskin monta kaunista hopeariksiä hyvässä sovussa monen kirkkaan hopearuplan rinnalla. Asuskelijat myivät aivan erotuksetta ystävälle ja viholliselle, tai oikeammin, he olivat kaikkien ystäviä, jotka vain maksoivat hyvin ja osasivat pitää tullimiehet tarpeeksi etäällä. Muuten oli heidän rohkean ja vaarallisen ammattinsa menestymisen ehtona, että sai harvoin tai ei koskaan joutua sen viettelyksen orjaksi, jota he niin viljalti levittivät muiden turmioksi. Sen sijaan että he muiden tavoin olisivat antaneet viinapullon kiertää miehestä mieheen ruokahalun kiihoittimeksi ja märkien jäseniensä lämmikkeeksi, näkyivät asuskelijat keittävän tulella mielijuomaansa, jonka valmistamisen he olivat oppineet venäläisiltä ja jota he nimittivät "sbitiniksi", mistä rannikkolaisten ruotsalainen kieli oli saanut "spitting'in". Tuo kuumasta vedestä, siirapista ja kuminoista valmistettu juoma, johon toisinaan pannaan hunajaa tai kaneelinpalanen, on niin lämmittävää, että se saisi vaikka lumiukonkin hikoilemaan; kylmä ja tottumus tekee siitä oikean herkun.
Asuskelijat eivät kuitenkaan olleet ainoat, jotka sieltä hakivat suojaa tuona sateisena iltana. Heidän kummastuksekseen tuli yksitellen sisään noin parikymmentä rakuunaa, jotka olivat sitoneet hevosensa tuvan vieressä olevan katoksen suojaan ja sitten yhtä märkinä kuin asuskelijatkin alkoivat kiistellä heidän kanssaan sijoista tulen ympärillä.
Asuskelijoilla oli koko avarassa maailmassa vain yhdenlaisia vihollisia, joita vastaan he alinomaa taistelivat hengen uhalla, nimittäin tullimiehet. Sotamiesten kera, joille he niin runsaasti hankkivat oivallista tavaraansa, olivat he tavallisesti mitä parhaimmassa sovussa ja ystävyydessä. Kuitenkin näytti heistä äsken tullut lukuisa seura syystä kyllä jokseenkin epäiltävältä. He kohentautuivat vastahakoisesti toiselle puolelle, vetivät vakkansa sivulle, neuvottelivat keskenään vieraalla murteellaan ja katselivat uusia tulokkaita silmäyksin, joista saattoi huomata heidän hätätilassa kykenevän käyttämään väkivaltaa väkivaltaa vastaan.
Eivätpä asuskelijat olleetkaan ensi kertaa sellaisessa asemassa. Heillä oli kaikilla, paitsi vaarallisia puukkoja, myöskin lyhyet kirveet nahkavyöstä riippumassa, ja tappelua noiden hurjien salakuljettajien kanssa, jotka olivat tottuneet kestämään mitä vaaroja hyvänsä, pidettiin koko seudussa niin vaarallisena, että heidän vihollisensa, tullimiehet, harvoin ryhtyivät sellaiseen uhkayritykseen, elleivät tienneet olevansa tuntuvasti ylivoimaisia. Joko tiesivät rakuunat sen tai he tahtoivat luonnollisesta myötätuntoisuudesta olla hyvässä sovussa viinakauppiaiden kanssa, samantekevää, he tyytyivät vapaasta tahdosta lieden toiseen puoliskoon ja rupesivat rauhallisesti puhelemaan naapuriensa kera tulen ääressä.
Mutta pitkällinen kokemus ja kaikenlainen väijyntä olivat opettaneet asuskelijat epäilemään kauniita sanoja, jotka saattoivat päättyä tullimiesten sekaantumisella asiaan, ja he käyttäytyivät edelleenkin varovasti ja uhkaavasti, kunnes vähän ajan kuluttua eräs upseeri, joka nähtävästi oli rakuunain päällikkö, astui tupaan ja asettui hänkin tulen eteen, johon hänen käskynalaisensa tekivät hänelle tilaa.
Silmäys asuskelijoihin riitti hänelle ilmaisemaan, minkälaisia ihmisiä he olivat. Se keksintö ei näyttänyt häntä ollenkaan huolettavan, vaan päinvastoin tekevän häneen hyvän vaikutuksen. Hän lähestyi heitä, puhutteli heitä heidän omalla kielellään ja oli kohta vilkkaassa, salaisessa keskustelussa asuskelijain johtajan kanssa. Tulos näkyi miellyttävän kumpaakin, sillä rakuunat luulivat, hieman kateellisina, huomaavansa, että uusi ystävyys vahvistettiin muutamilla kiiltävillä tukaateilla.
Sitten upseeri katsoi vähän kärsimättömänä kelloaan ja lähetti ensin yhden, sitten toisen ja vihdoin kolmannenkin rakuunan ulos tähystämään. Hetken kuluttua palasivat he tuoden muassaan naisen, jonka musta silkkiviitta sateenvarjon suojasta huolimatta oli kastunut läpimäräksi. Upseeri ja tuo korkeavartaloinen, komea nainen vaihtoivat muutamia sanoja keskenänsä, sillä aikaa kun nainen antoi sateenvarjonsa mukana tulleelle kamarineitsyelle; katsottiin taas kelloa, ja sitten molemmat istuutuivat penkille tulen ääreen, samalla kuin muut tuvassa olijat vetäytyivät vähän syrjemmälle.
Keskustelusta, joka sitten aloitettiin matalalla äänellä ja ranskaksi, selvinnee lähemmin, miksi oli kokoonnuttu sellaiseen aikaan ja sellaisin seuroin autioon kalastajamökkiin Kymen virran rannalle.
— Oletteko varma, ettemme myöhästy? kysyi upseeri.
— Hän ei ainakaan tule ennen yhtätoista, hyvin luultavasti vasta puolenyön jälkeen, vastasi mustaviittainen nainen.
— Kello on nyt kymmenen, tästä on lyhyt matka venelaiturille, ja saamme siis odottaa tunnin ajan. Joka tapauksessa on minulla kaksi luotettavaa tähystäjää rannalla.
— Ole huoletta. Vanha ystäväni Tupakka-Matti on vartioimassa tallin luona, ja hänen on heti riennettävä tänne, kun armollinen herra käskee tuomaan vaununsa. Mutta onko teillä myös tarpeeksi väkeä?
— Kaksikolmatta, jotka ovat minulle sokeasti uskollisia, kaikki valmiit vaikka syöksemään päänsä seinään, kun vain komennan eteenpäin. He saivat sitäpaitsi kymmenen riksiä mieheen ja heille luvattiin vielä yhtä paljon, kun kaikki on tehty. Totta on, ettei heitä olisi käskyillä eikä lahjoilla saatu lähtemään, elleivät he olisi saaneet päähänsä, että armollinen herra aikoo myydä heidät ja koko maan väkineen päivineen teidän ystävällenne, rouvaseni.
— Keskinkertainen kohteliaisuus, kunniani nimessä. Mutta kaksikolmatta miestä on kovin pieni joukko, jos hän ottaa mukaansa vartijoita.
— Niin, mistä luulette saatavan senlaatuista väkeä? Päällikkökunta on kyllä isänmaallismielinen, mutta luullakseni koko armeijassa tuskin on, paitsi minun miehiäni, tusinan vertaa kyllin valmistettua. Pitäisihän teidän tuntea ainakin savolaiset, ja samanlaisia ovat kaikki enemmän tai vähemmän. Miten kävi Haminassa? Me emme olleet säästäneet juttuja, uhkauksia eikä lupauksia, ja kuitenkin tulivat kaikki kuin hulluiksi, kun he näkivät vilahduksen herran punaisista kengänkannoista, ja vannoivat seuraavansa häntä kuin lammaslauma teidän ystäviänne vastaan, rouvaseni. Mutta te olette oikeassa, meidän täytyy olla valmiita kaikkien tapausten varalle, me tarvitsemme lisää voimia, enkä minä valinnut tätä kokouspaikkaa tarkoituksetta. Kas tuossa ovat liittolaisemme. Hopearahan helinästä ovat asuskelijat valmiit vaikka hirtättämään oman piispansa; ja tukaatin sulosoinnusta suostuvat he ryöstämään vaikka oman isoisänsä. Sen lisäksi olen huomauttanut heille, että armollinen herra, jos hän saa pysyä paikoillaan, aikoo taas tehdä viinanpolton kruunun omaksi ja siis kynsin hampain hävittää salakaupan, kun sitävastoin, jos me pääsemme herroiksi…
— Varo itseäsi: he saattavat yhtä helposti myydä salaisuutemme.
Toivoakseni et ole ollut varomaton?
— Olkaa huoletta, he tietävät vain, että aiomme ottaa kiinni erään ylhäisen henkilön juuri kun hän on astumaisillaan veneeseen mennäkseen Amfion-laivalle, missä hän viettää yönsä. Rakuunaini ja asuskelijain avulla sieppaamme viidessä minuutissa herran puolen pataljoonan käsistä.
— Mihin aiotte viedä hänet?
— Ensin Sippolaan tai Liljendalin everstinpuustelliin, joka on lähinnä; mutta kun se varmaankaan ei ole kyllin turvallinen, on mahdollista, että matkaa jatketaan aina Jägerhornin Raahelinnaan.
— Miksi ei rajan yli Sprengtportenin kunniavartioon? Herrathan ovat vanhoja tuttuja.
— Ei, rouvaseni, niin pitkälle ei todellakaan ulotu ystävyytemme teitä kohtaan. Me voimme vihata hirmuvaltiasta ja panna hänet pois viralta, saatamme vapautua vanhoista lupauksista, mutta me emme aio vaihtaa toisia kahleita toisiin. Jos teillä olisi sellainen panttivanki mielinmäärin käytettävänänne, voisitte te tehdä koko meidän itsenäisyysjulistuksestamme makeistötterön.
— Teidän itsenäisyysjulistuksestanne! Mitä hullutuksia!
— Vedättekö sitä virttä, rouvaseni? Minusta näyttää ajatustenne paljastaminen vielä olevan vähän liian aikaista, kun emme ole edes selvillä pienen tehtävämme alustakaan. Tahdotteko siis pakottaa minut heti ratsastamaan takaisin leiriin ja jättämään teidät lavertelemaan herralle kohteliaisuuksia hänen onnellisesti lähtiessään.
— Ei, Detlof, olkaamme viisaita, älkäämme menettäkö otollista hetkeä hyödyttömien kiistojen tähden! Minä olen, kuten sinäkin, jo uskaltanut liian paljon voidakseni enää huolia mistään epäilyksistä, kun hetki on tullut. Nyt tai ei milloinkaan. Ellemme nyt vangitse puuteroitua jalopeuraamme, niin pääsee hän pakoon, ja kaikki joutuu vaaraan. Siis täytyy joko sinun onnistua tänään tai Hästeskon huomenna. Jompikumpi; muut mahdollisuudet täytyy estää kaikin mokomin.
— Oh, minä onnistun kyllä, rouvaseni. Minä en salli Hästeskon kopeilla käskijän tavoin, hän kun aina kohtelee meitä toisia, ikäänkuin ei kellään muulla kuin hänellä olisi rahtuakaan rohkeutta.
— Mutta minä sanon, että se voi mennä myttyyn, ja silloin täytyy ryhtyä siihen toiseen tuumaan, siepata asianomainen Loviisan tieltä huostaamme. Koska sen täytyy tapahtua keskellä päivää, on tarpeellista ryhtyä muutamiin toimiin, joita ei saada valmiiksi ennenkuin ylihuomenna. Enfin, on siis erittäin tärkeätä, ensiksikin, ettei ennen aikojaan pelästytetä armollista herraa onnistumattomalla yrityksellä, joka on mieluummin lykättävä toistaiseksi, ellei edeltäkäsin olla aivan varmoja sen menestymisestä; ja toiseksi, ettei hän lähde täältä ennen ylihuomenta, jolloin kaikki on kunnossa uuteen yllätykseen. Kas siinä, ystäväni, on syy, miksi minulla äsken oli armo osoittaa herralle alamaista kunnioitustani.
— Kello on vielä kahtakymmentä vailla yksitoista. Tahdotteko olla hyvä ja kertoa käynnistänne hänen puheillaan? Olisi hupaista kuulla, miten te osasitte huvittaa niin tottunutta ilveilyjen kirjoittajaa uudella ilveilyllä, joka oli parempi hänen omiaan.
— Tiedäthän, että minä viisi vuotta sitten sain armon tulla muun seurueen mukana esitellyksi herralle, kun la baronne de Fredricshamn, Haminan paronitar, sai kunnian ottaa vastaan le comte de Gottland'in, Gottlannin kreivin. Arvaathan, ettei niin vanhaa tuttavuutta käynyt kieltäminen; pääsin puheille, ja herra oli niin kohtelias, että hän ei ainoastaan tuntenut minua, mitä minun ei sovi epäilläkään, vaan vieläpä vakuutti minun näinä viitenä vuotena tulleen kymmenen vuotta nuoremmaksi ja kauniimmaksi, jota kainouteni vaatii minua kenties syystäkin epäilemään. Mitä arvelet siitä, hän suvaitsi muistaa, että minulla oli noilla suurilla päivällisillä ylläni, kuten muillakin naisilla, sininen hame, koska keisarinna kantoi Ruotsin sinistä nauhavyötä, ja hän vakuutti sen puvun sopineen minulle ihmeellisen hyvin. Luonnollisesti minä vastasin kohteliaisuuteen alamaisesti ihaillen Gottlannin kreivin mustaa ja tulipunaista teatteripukua, joka hänellä oli yllään samoilla päivällisillä ja jonka reunustana oli Perun timantteja, vaikka ne tietysti olivat velaksi otettuja Hampurista.
— Sehän on suurenmoista. Eipä voitaisi ajatella parempaa keskustelun aihetta tuollaiseksi hetkeksi.
— No niin, kun olin, pannen ruotsalaisen lainkuuliaisuuteni alttiiksi, antanut hänen huomata minulla vielä olevan hiukan ystävällisiä suhteita entiseen hallitsijattareeni…
— Mitä, rouvaseni, oletteko uskaltanut…?
— Teeskentelytaidon mestarin edessä täytyy aina olla niin vilpitön kuin mahdollista, koska sillä tavoin voidaan parhaiten sokaista hänen silmänsä. Herra kävi tarkkaavaksi ja minä sen huomattuani ilmaisin muutamia salaisia asioita, jotka minun muka oli käsketty toimittaa, kuten hänelle uskottelin. Minun tulee lisätä, että herralla luultavasti mon petit coucou'ni kautta oli vähän vihiä muutamista pienistä vehkeistä Savossa… Niin tosiaankin, toivon, että pieni käkösemme nyt kukkuu häkissä?
— Olkaa huoletta. Hän viettää aikaansa niin hupaisasti kuin paranevan on mahdollista sotilassairaalassa Anjalassa.
— Kaikki nuo uskottavat asiat saattoivat armollisen herran suosiollisesti kuulemaan minun uskottelujani. Minä huomautin hänelle salavihkaa, että jos hän tahtoisi uhrata Turkin, joka on lähinnä keisarinnan sydäntä, niin voitaisiin saada aikaan kunniakas rauha, vieläpä sen lisäksi apua Anjalanliiton paljastamiseksi ja rankaisemiseksi. Ja kun siinä ei näyttänyt olevan kylliksi, viittasin hieman mahdollisuuteen, että vielä Hamina ja Savonlinnakin saatettaisiin antaa rauhanteossa, jopa Tanskaakin kurittaa sen viimeisestä hyökkäyksestä, tietysti sillä ehdolla, että "perheliitto", josta kerran niin paljon puhuttiin, toteutuisi… Jos haluaa saada toisen uskomaan, täytyy olla todenmukainen.
— Ja se onnistui teille?
— Onnistui niin täydellisesti, että lähtö, joka oli aiottu huomiseksi, on varmasti siirretty ylihuomiseen, jotta vielä kerran pääsisin hänen puheilleen; silloin saan armon kuulla herran suullisen vastauksen, viedäkseni sen keisarinnalle. Se on suuresti huvittava rouvaa, kun hän saa sen kuulla.
— Mutta sehän on espièglerie, ilveily, joka tekee teidät kuolemattomaksi! Tosiaankin, olisinpa Ruotsin kuningas, lahjoittaisin teille vapaa-asunnon Viaporissa; mutta jos olisin Venäjän keisarinna, tekisin teistä ministerin… Ai, kello on vain muutamia minuutteja vailla yksitoista. Jäättekö tänne odottamaan asiain ratkaisua?
— Ei, minä seuraan mieluummin jonkin matkan päässä. Paraskove, anna sateenvarjoni! Odottavathan hevosemme metsätiellä, jos osoittautuisi parhaaksi paeta?
— Olkaa aivan huoleti, rouvaseni… Me olemme ottaneet kaikki asiat huomioon. Kaikesta on huolta pidetty, kaikki on edeltäpäin tarkoin harkittu…
— Paitsi yhtä, herra kapteeni, nimittäin sitä, että kuninkaalla vielä on muutamia uskollisia palvelijoita! huudahti samassa hyvin tunnettu ääni tuvan ovelta, ja kaikkien kummastukseksi astui sisään hoikka olento, kersantti Lennart Croneld.
Kapteeni Detlof Croneld ja hänen äitipuolensa, Rautasaaren armollinen rouva — jotka lukija epäilemättä jo on tuntenut — peräytyivät ehdottomasti pari askelta taaksepäin, ja kapteeni tarttui pistooliin, joka hänellä oli vyössä.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän kopeasti.
— Se merkitsee, että minä vangitsen teidät kaikki kuninkaan nimessä — teidät, herra kapteeni, teidät, rouvaseni, ja kaikki seuralaisenne! vastasi kersantti pelkäämättä, samalla kun hän sulki oviaukon niin hyvin kuin taisi pienellä ruumiillaan.
Suunnaton melu syntyi tuvassa, joka oli väkeä täynnään. Rakuunat vetivät miekkansa, asuskelijat heiluttivat kirveitään. Muutamat tahtoivat rynnätä ovelle, toiset hypätä ulos ikkunasta. Mutta kapteeni käski jyrisevällä äänellä heitä pysymään aloillaan.
— Ei tämä ole niin vaarallista kuin miltä se näyttää, huudahti hän ylenkatseellisesti. — Tuo herranen tuolla oven luona on tottunut tekemään pilaa ihmisistä, jotka hän sanoo vangitsevansa. Mutta mikä on tehty vanhalle, helposti säikähtävälle koronkiskurille, sitä ei tehdäkään meidän kaltaisillemme miehille. Poika, kuka on antanut sinulle luvan karata sairashuoneesta? Marssi sisään; sinä saat oppia tapoja lukon ja salvan takana. Pois säilä, sanon minä, muuten minä, niin totta kuin olen esimiehesi, ruoskitutan sinut sinisenkirjavaksi, vaikka satakin kertaa olisit veljeni!
— Minä en ole teidän veljenne, kapteeni! vastasi nuorukainen vakavasti. Minä en ole sukua niille, jotka pettävät kuninkaansa ja maansa. Antautukaa hyvällä; etuvartijanne ovat kiinni, koko mökki on piiritetty ja kaikki vastarinta on turhaa.
Melu alkoi uudestaan, kaikki tunkeutuivat ovea kohti, kapteeni ensimmäisenä.
— Pois tieltä siitä! kiljaisi hän ja viritti pistoolin hanan.
— Ei, ei askeltakaan tästä. Jos tulette ulos, on annettu käsky ampua kaikki maahan, vastasi Lennart paikaltaan väistymättä.
Viimeiset sanat haihtuivat hälinään, kaikki tunkeutuivat eteenpäin, kapteeni raivostui, laukaisi aseensa umpimähkään ja syöksyi ulos kaatuvan veljensä yli.
Mutta tuskin pääsivät ensimmäiset kynnyksestä, kun jo laukauksia pamahteli joka haaralta pimeästä. Kapteeni Detlof sai kuulan oikeaan käsivarteensa, muutamia kaatui, toiset kääntyivät takaisin verissäpäin. Kivääritulen salamoidessa he olivat tunteneet ampujat Elfsborgin rykmentiksi, jotka everstinsä, kreivi Hugo Hamiltonin, johdolla piirittivät mökkiä.
Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin antautua. Rakuunat olivat kadottaneet päällikkönsä; asuskelijat, jotka huomasivat, ettei nyt ollut kysymys viinasta, tekeytyivät viattomiksi eivätkä luulleet olevan syytä mihinkään pelkoon. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa olivat kaikki aseettomina ja matkalla päämajaan, joukossa oli myöskin majuritar Croneld, hänen kamarineitsyensä ja kahdeksan haavoittunutta, niiden joukossa kapteeni Detlof Croneld ja hänen veljensä, kersantti Lennart.