17. JÄLKEENPÄIN.
Palatkaamme hetkiseksi suuren, tomuisen, monikomeroisen, nukkeja täynnä olevan kaapin luo, jota sanotaan historiaksi. Nähtyämme sen toiselta puolen ja keksittyämme vuosisatojen kehyksissä miljoonittain sydämellä varustettuja eläviä olentoja, tulee meidän katsella sitä toiseltakin puolen ja huomata suuret aatteet, joihin yksilö häviää. Mitä on vähäinen ihmiselämä, tuo sekunnin kestävä olemassaolo verrattuna korkeimpiin siveyslakeihin, kansain kutsumukseen, ihmiskunnan jalostumiseen ja ikuisen hengen kulkuun aikakausien halki? Ne, jotka tahtovat poistaa kuolemanrangaistuksen suurimmistakin rikoksista, ne jotka pitävät ihmiselämää niin arvokkaana, että sitä olisi katsottava yhteiskunnan perustuksiakin ja sitä syvää rikoksen sovittamisen tarvetta korkeammaksi, jonka rikollinen tuntee sydämessään, nehän pitävät tuota mitättömän pientä elämää, jonka tuhannet joka päivä panevat alttiiksi päiväpalkan, voiton tai haihtuvan kunnian, oikun tai paheen tähden, ainoana ja korkeimpana hyvänä; heistähän täytyy Dantonin suuren tyhjyyden hautausmaan portin takana näyttää hirvittävältä todellisuudelta. Mutta Jumalan kiitos, se on vain toivottomuuden valhe. Tällä elämällä on merkitystä ainoastaan korkean siveellisen tarkoituksen toteuttamisessa; jollei sillä ole sitä merkitystä, saa se ilman mitään kadota jäljettömiin kenenkään kaipaamatta; jos sillä on se, voi se hetkessä olla tarkoituksensa perillä ja päättyä kunniakkaasti.
Niin, sielut kasvavat. Jos ne elon päivinä alinomaa edistyisivät hyvässä, silloin olisi mestauslava murhayritys ja hauta onnettomuus. Mutta sielut eivät aina kasva ylöspäin. Moni niistä on kuin vanha puu, joka on lakannut tekemästä latvavesoja, mutta levittää sensijaan juuriansa maahan, kasvaa vuosi vuodelta yhä kovapintaisemmaksi ja paksummaksi, alkaa lahota ytimestä, kuihtuu ja odottaa armeliasta myrskyä, joka sen kaataa. Onko tuo niin kadehdittavaa? Puu, mikset kaatunut ennemmin nuoruuden kukoistuksessa? Miksi ei tullut sinusta joulukuusta, joka yhtenä ainoana iltana, ihanuutensa hetkenä levitti sanomatonta iloa viattomiin sydämiin ja kuihtuessaankin kiitti Jumalaa?
Kun hyvällä syyllä sanomme onnelliseksi pitkää elämää, jossa sielu lakkaamatta kasvaa itsekieltäytyvässä rakkaudessa korkeita ja jaloja taivaallisia ja maallisia tarkoitusperiä kohden, silloin emme myöskään sure nuorukaista, joka kavaltajien kesken kaatui puolesta parhaan mitä hän tiesi, uskollisuuden ja kunnian puolesta. Brakel eli kaksikahdeksatta vuotta senjälkeen kun hän kantoi haavoitetun Döbelnin Porrassalmen tappelusta. Mutta kun muistamme sen iloisen ja kiitollisen katseen, jolla Lennart Croneld hyvästeli pitkän, kunniakkaan tulevaisuuden, hänenkin nuoruutensa unelman, silloin johtuu mieleemme runoilijan sanat Vilhelm von Schwerinistä:
Mut ikää siinäkin, työ jalo vaan jos on elämää.
Ja kun sitä ajattelemme, laskeutuu tuon haihtuvan surun yli niin kirkas riemun heijastus, että hän on loistava oikeassa valossaan jalona jälkeentulevien sydämiin.
Kustaa kuninkaalla ei ollut pitkälti aikaa ajatella sitä. Jo seuraavana päivänä, elokuun 25:nnen iltana, hän lähti kiireisesti takaisin Ruotsiin, ei kuitenkaan niin nopeaan, ettei hän vielä olisi ehtinyt kuulla kansan kaikkialla heräävää rakkautta ja raikkaita riemuhuutoja, jotka seurasivat häntä matkalla. Pieni kersantti oli ollut oikeassa: vielä oli uskollisuutta, vielä oli kunniantuntoa Suomessa.
Tässä katoavat kuningas Kustaa, Anjala, sota, rauha ja auringonpaisteisen aikakauden hämärtyvä ilta kertomuksen näköpiiristä. Niistä olisi ehkä vielä paljonkin puhumista, jos vain kaikista raakaleista, mitä on maailmassa, kerran tulee omenia. Velvollisuudenmukaisesta kunnioituksesta lukijan ystävällistä uteliaisuutta kohtaan lisäämme tähän vain muutamia sanoja muista henkilöistä, joiden ehkä on onnistunut herättää hänen huomiotaan.
Vanha kiukkuinen ja kuitenkin läpeensä rehellinen Rautasaaren majuri oli, kuten näkyy hänen kirjeestänsä, jo suorittanut lempipoikansa tilin Herrallemme ja luodeille, kun hän ensin sai Lennartilta kirjeen Anjalan sairashuoneesta ja muutaman päivän kuluttua virallisen lopputilin. Nuo erilaiset ilmoitukset vaikuttivat, kuten jokainen saattaa helposti mielessään kuvitella, hiukan eri lailla. Ensimmäisen ilmoituksen tultua saivat Kaisa ja rengit taas korkoineen ne haukkumasanat, joita ilman he olivat jääneet muutamina edellisinä päivinä; toisen ilmoituksen jälkeen sulkeutui majurin sanainen arkku taas kokonaisen viikon ajaksi, ja virginialainen nurkantakainen, joka oli aivan valmis leikattavaksi, sai kasvaa "kelvottomaksi suosammaleeksi", kuten majurilla sitten oli tapana sanoa. Mutta vanhaa, kiukkuista sydäntä vastaan syöksyi siihen aikaan niin monta hyökylainetta yhdellä kertaa, että ukko virkistyi kuin vanha nuhjautunut merimies maalla, nähdessään meren täynnä laitatuulessa kallistelevia purjeita. Lennart oli poissa, ja se oli Herramme asia, mutta hän oli samalla kertaa päässyt neljä arvoastetta ylemmä palveluksessa, se oli taas kuninkaan asia ja se liikutti vanhaa majuria niin, että melkein näytti kuin olisi hän enemmän voittanut kuin hävinnyt siinä kaupassa. Sitten kuultiin taas hänen poikansa Detlofin samalla kertaa armosta saaneen henkensä, virkaeron ja luvan lähteä pois valtakunnasta: siinä olisi ollut kylliksi surua vanhalle isälle, ellei sama poika olisi, majurin mielestä, osoittautunut olevansa pahin maankavaltaja. Tuli sitten ilo siitä, että kavallus oli mennyt myttyyn, parantavaksi lääkkeeksi verta vuotavalle isänsydämelle, ja jos toinen poika olikin häväissyt nimeä, oli toinen tuottanut sille kunniaa.
Kummallisimmat olivat kuitenkin ne sekavat tunteet, joita majurissa herättivät kertomukset hänen toisesta puolisostaan, Rautasaaren ylpeästä ja pelätystä armollisesta rouvasta. Hän oli epäillyt Detlofin "viisastelevan liian paljon", mutta ei olisi koskaan pälkähtänyt hänen päähänsä, että hänen ihaillun rouvansa tiheillä Viipurin-matkoilla olisi voinut olla tarkoituksena muuta kuin talin ostaminen; se olisikin ollut kuolonisku, jollei … niin, jollei hän siitä lähtien olisi saanut levossa elää rakkaassa Rautasaaressaan ja olla ikänsä rauhassa venematkoista, upseeripidoista ja toisia herkkusuita varten valmistetuista lihapalleroista. Näin oli hyvänsuopa kaitselmus lieventänyt senkin kohtalon iskun, ja vanha majuri, jonka vuotuista eläkerahaa kuningas oli muistanut lisätä parilla sadalla plootulla, joten hänen onnistui kunniallisesti suorittaa velkansa Otavan herralle, leikkeli vanhoilla päivillään yksin rauhassa elellen tapansa mukaan nurkantakaisiaan, haukkui Kaisaa ja nimitteli renkejään "sammalrämeiköksi, jotka eivät kelpaa edes sioillekaan".
Turkki pysyi uskollisesti vanhan isäntänsä luona, kävi vuosi vuodelta jäykemmäksi, harvapuheisemmaksi ja viimein niin kuuroksi, että kaikki haukkuminen oli turhaa vaivaa. Ainoastaan silloin, kun kiusanhaluiset rengit uskalsivat pitää lehtitupakkakimppua hänen nenänsä alla, sillä ilkeästi tarkoittaen hänen osallisuuttaan Tupakka-Matin onnettomuuteen, kuultiin vanhan korpraalin murisevan: varas hirressä, koira makkaralla.
Armollinen rouva näki hyväksi matkustaa heti viimeisen kuninkaan luona käyntinsä jälkeen Pietariin ja siellä huvittaa keisarinnaa kertomalla suurenmoisen ilveilynsä, jossa Kustaa III muka oli vähällä joutua naurettavaksi narriksi; mutta unohti lisätä, että kuningas hyvin luultavasti tahallaan antoi hänen laverrella. Kun hänen toiveensa sitten Värälän rauhassa menivät myttyyn ja raja jäi entiselleen, huomasi armollinen rouva Pietarissa-oleskelun Rautasaaren yksinäisyyttä hauskemmaksi ja vehkeili koko ikänsä hovissa, kunnes hän kukistui Paraskoven vastaviekkaudesta, joka myi kaikki hänen paperinsa puhtaasta kullasta, ja hän kuoli unohdettuna kaukaisessa syrjäseudussa.
Kapteeni Detlof Croneld huomasi Suomen ilmanalan epäterveelliseksi ja muutti myös Venäjälle, missä hän toivoi pääsevänsä loistavasti eteenpäin vanhan mestarinsa Sprengtportenin avulla, joka siellä oli suuressa suosiossa. Kun Anjalanliiton tähti oli himmennyt, koetti Sprengtporten saada Detlof Croneldia taistelemaan hänen kanssaan isänmaataan vastaan ja siten osoittamaan tuiki isänmaallisia mielipiteitään. Mutta on lisättävä, että Detlof Croneldin mielestä oli sellainen vaatimus toki vähän liiallinen ja mahdoton täysiverisimmänkään isänmaanystävän täyttää, ja kiittäen luopui hän siitä kunniasta. Hän ei voinut koskaan unohtaa sitä luotia, joka oli kaatanut hänen veljensä; se oli sattunut hänen omaan sydämeensä, se oli parantumaton eikä antanut hänelle rauhaa. Hän matkusti Ranskaan taistellakseen siellä sen aatelisvapauden puolesta, joka oli muka kukistava kuningasvallan, mutta samalla sortava kansan kolmiviikkoisella vallankumouksella. Siellä yleni hän Moreaun palveluksessa everstiksi ja sai nähdä toisenlaisen vallankumouksen kuin hän oli mielessään kuvitellut — sai nähdä tuon pauhaavan kosken, joka kuivasi suuremman järven kuin Metsälampi olikaan; katkeroituneena muutti hän Koblenziin, meni Ranskan vihollisten palvelukseen ja kaatui kenenkään kaipaamatta Valmyn taistelussa.
Mitä hyödytti näiden kahden elämä, äitipuolen ja veljen, jotka elivät kauemmin kuin Lennart Croneld?
Otavan kamarineuvos Sivert eli hyvin vanhaksi, niin että hän sai nähdä vielä ne vuosien 1808, 1809 ja 1811 päivät, jolloin ei enää mikään valtakunnanraja halkaissut hänen taloaan kahtia eikä tehnyt häntä kaksipuoliseksi olennoksi, joka milloin hengitti Ruotsin, milloin Venäjän ilmaa. Hän käytti sitäkin muutosta hyödyksensä mahdollisimman hyvin, rikastui äärettömästi ruplien ja riksien vaihtelevasta kurssista ja osti majurin kuoltua Rautasaaren; hänet huomattiin hyvin hyödylliseksi Venäjän vallan ensi aikoina, hän sai suosiolahjaksi kultamitalin ja hohtokivisen nuuskarasian, naitti vanhemman tyttärensä kenraalille ja nuoremman paronille ja sai vielä osakseen sen suuren ilon, että eli noita kahta kärsimättömänä odottavaa, nälkäistä vävyään kauemmin. Hänen kuoltuaan umpitautiin yli kahdeksankymmenen vuoden vanhana jäivät hänen rikkautensa tyttärille, joista kenraalin leski tingiskeli kivenhakkaajan kanssa hänen hautapatsaastaan. Siinä oli luettavana, että kamarineuvos oli todellinen isänmaanystävä, ja pappi lisäsi ruumissaarnassaan, josta hän sai sata ruplaa, että hän oli ollut tosi kristittykin ja erinomainen ihmisystävä. Sen kaiken todistakoot paremmin kamarineuvoksen köyhät velalliset suurena tilinteonpäivänä; mutta … miksi oli hän elänyt?
Parhaimmalla tahdollanikaan en voi kieltää, että entisestä, suloisesta Otavan Betta Sivertistä tuli aikaa myöten vapaaherratar. Hänen miehensä olisi voinut olla hänen isänsä; hänen täytyi viettää muutamia sietämättömän ikäviä vuosia Pietarissa, mutta siitä vapautti hänet armelias luuvalo, joka pani paronin maan omaksi, ja hän muutti lapsettomana leskenä takaisin Rautasaareen, missä hän rakensi vanhan, rappeutuneen asuinrakennuksen muhkeaksi herraskartanoksi. Siellä ilahuttivat häntä vanhan Kaisan kertomukset kauan sitten manan majoille menneen nuoruuden ystävän lapsuudenaikaisista kujeista. Hänestä tuli hyväsydäminen ja suuresti rakastettu vanha rouva; ja alustalaisilla oli tapana sanoa hänestä, että uusi armollinen rouva oli entisen kaltainen yhtä vähän kuin vihreille lehville loistava auringonpaiste muistuttaa elokuun yöllistä ukkosilmaa. Vain vanhat muonamiehet arvelivat talon elämää liian hiljaiseksi ja sanoivat, kun taivas heinäaikana vetäytyi pilveen: sen asian ajoi majuri parhaiten, hän sai sen käymään!
Lähellä Rautasaarta oli pitäjän vaatimaton puukirkko kunnaalla järven rannalla, ja sen rauhoitetulla alueella oli Croneldien sukuhauta. Croneld-suku oli ollut köyhä eikä siis ollut pystynyt teettämään erityistä hautakammiota; mutta siihen aikaan, jolloin majuri puuhaili rautatehtaassaan, oli hän erotuttanut itselleen ja omaisilleen lepopaikan ja ympäröinyt sen sievällä rauta-aitauksella. Rautasaaren uusi rouva oli hyvin huolellisesti hoitanut paikkaa ja aitausta, istuttanut kuusia sen kulmauksiin ja ruusupensaita aidan ympärille. Kolme sammaltunutta harmaakivipatsasta merkitsi kolmea Croneld-polvea vierekkäin. Kaarle XII:n aikainen Rutger Croneld ei levännyt siellä, hänen luunsa vaalenivat unohdettuina Narvan muurien edustalla, mutta pojanpoika ei ollut jättänyt hänen kunniakasta muistoaan unheeseen, vaan pystyttänyt hänen nimellään ja kuolinvuodellaan varustetun kiven isänsä kiven viereen. Kaksi muuta kiveä osoitti majurin äidin ja ensimmäisen puolison lepopaikkoja; mutta viimeksimainitun vieressä loisti puolinojallaan yksinkertainen, kauniisti veistetty valkoinen marmorikivi ja siihen oli kultakirjaimin piirretty: Kapteeni Lennart Croneld, k. 24 elokuuta 1788.
Eikö mitään muuta?
Ei, ei mitään muuta. Niin monet hautakivethän ovat valehdelleet jälkimaailmalle, miksei tuo kivi olisi saattanut puhua totta ja kertoa, miten eräs nuorukainen kuoli kuninkaansa vapauden, maansa kunnian puolesta — kertoa uskollisesta rakkaudesta ja rakastetusta muistosta — mutta siinä ei ollut siitä mitään. Kirjoittamatta jäänyt oli piirretty erääseen ihmissydämeen; muut olivat sen unohtaneet. Ja kun tuo ainoa, vielä sykkivä sydän oli lakannut lyömästä, ken oli silloin täyttävä sen, mitä kivestä puuttui? Ken tiesi sen silloin? Jumala.
Ja kuitenkin oli marmorissa vielä jotakin: siihen oli hakattu pienen kullatun, kuninkaan kruunulla varustetun hansikkaan kuva. Samanlainen oli myös Rutger Croneldin hautakivessä.
Ei ole vaikea arvata, mikä armas käsi oli laskenut valkoisen marmorin Lennart Croneldin haudalle. Ja ellemme ole sitä arvanneet, niin arvaamme sen heti, kun näemme juuri viisikymmentä vuotta sen vuosi- ja päiväluvun jälkeen, joka on marmoriin piirretty, vanhan rouvan tulevan hautausmaalle nuoren, rinnallaan laakeriseppelettä kantavan tytön ja lyyrylakkisen ylioppilaan seurassa. Vanhus on Rautasaaren rouva, tyttö hänen kasvattinsa, vanhan Turkin jälkeläinen, luullakseni hänen tyttärensä pojan tytär — ja ylioppilas on noita keveitä kesäpilviä, jotka lentelevät ympäri maata elokuun tuulien kera siihen aikaan, jolloin kylvetään vastaista elonkorjuuta varten. Kukaan ei tiedä, mistä hän tuli ja mihin hän meni.
On kaunis kesäilta, auringonpaistetta, pilvenhattaroita, vieno tuulenhenki värehtivillä vesillä. Vanha rouva on kertonut nuorille niistä myrskyisistä päivistä, jolloin hänen nuoruutensa oli kiitänyt pois ajan kuohuaallon mukana. Hän on luultavasti kertonut nuoresta sotilaastakin, joka oli ollut hänen lapsuudenystävänsä ja kaatunut silloin tuhansien muiden mukana, kaatunut ja unohtunut. Se on liikuttanut nuoria, he ovat kyselleet tarkemmin, ja hän on vastannut kysymyksiin. He ovat pysähtyneet hautakivien luo. Ylioppilas katselee kummastuneena, tyttö uteliaana kahta kullattua hansikasta, joista toinen on Rutgerin harmaassa kivessä, toinen Lennartin marmorissa. Vanhan rouvan täytyy selittää heille noiden kuvien merkitys.
— Mutta — sanoo ylioppilas hehkuvin poskin — onko teillä nuo hansikkaat? Ne ansaitsisivat paremman kohtalon kuin joutua koiden ruoaksi.
— Ei — vastaa vanha rouva — minulla ei ole niitä. Ne ovat todellakin saaneet paremman kohtalon osakseen, ne ovat Lennart Croneldin rinnalla tässä marmorin alla, toinen hänen isoisänsä isän veren, toinen hänen oman verensä kostuttamana. Ja nyt, Maria, laskekaamme seppele haudalle muistoksi tästä päivästä viisikymmentä vuotta sitten.
Nuori tyttö polvistui marmorikiven viereen ja laski seppeleen kyynelten virtoinaan valuessa.
— Miksi itket, Maria? sanoi vanha rouva loistavin katsein, ja aurinko kultasi hänen kauniita, harmaita hapsiaan. — Tuollaisen haudan ääressä ei saa itkeä. Siinä täytyy tuntea syvää, kiitollista iloa. Mikä on kauniimpaa kuin kuolla rakastettuna ja nuorena isänmaansa puolesta?