24. VIHERIÄN KAMARIN KUMMITUS.
Aikainen ilta alkoi jo hämärtää Linnaisissa. Suureen saliin oli sytytetty kynttilät. Kapteeni Winterloo morsiamineen laati yhdessä everstin ja hovineuvoksettaren kanssa tulevaisuudensuunnitelmia, jotka koskivat Syrjänkosken meijerin rakentamista. Anna neiti oli jo kotvan aikaa kaivannut sisartaan, mutta luuli hänen menneen yläkertaan heidän huoneeseensa. Vihdoin hän huomasi, että arkkitehtikin oli poissa. Silloin hän kävi levottomaksi ja meni kynttilä kädessä pimeään vierashuoneeseen. Siellä hän näki Ringan istuvan kasvot käsiin kätkettyinä, vaipuneena sohvapöydän hienoa liinaa vasten, ja sohvan nurkassa istui arkkitehti kalpeana ja totisena. Hän ei edes liikahtanutkaan Annan tullessa; mutta Ringa alkoi itkeä, niin kiihkeästi, niin lapsellisesti kuin hänen tapansa oli.
Annan kasvot kalpenivat samassa huomattavasti. Hän pani kynttilän pöydälle, istuutui Ringan viereen ja katsoi arkkitehtiin tummin, läpitunkevin silmin, jotka saattoivat osoittaa yhtä paljon uhkaa ja vihaa kuin ne luultavasti toisissa olosuhteissa olisivat osoittaneet hehkuvaa rakkautta.
— Miksi Ringa itkee? kysyi hän Lithaun puoleen kääntyneenä.
— Siksi, että hän rakastaa sisartaan enemmän kuin itseänsä, vastasi hän.
— Jos rakastat minua, Ringa, niin tule! Sinun paikkasi ei ole täällä! sanoi Anna suuttumuksesta vavisten.
Ringa alkoi vain itkeä entistä kiihkeämmin.
— Sallikaa hänen viivähtää vielä hetkinen, sanoi Lithau tyynesti. Se, mitä minä olen sanonut hänelle, ei pelkää valoa eikä teidän läsnäoloanne, neiti Anna. Paroni Littowin luvalla minä pyydän Ringa neidin rakkautta.
— Riittää, riittää! Minä aavistin sitä! Lapsi parka, älä itke enää, olenhan minä luonasi; minä olen suojeleva sinua isämme myöntyväisyydeltä ja tämän herran tunkeilevaisuudelta. Miksi hän luuleekaan meitä? Luuleeko hän itseään toiseksi Don Juaniksi, jonka muka vain tarvitsee näyttäytyä voittaakseen kokemattomien maalaistyttöjen sydämet? Tule pois… Me toivomme herra Lithaulle parempaa menestystä hänen uusilla valloitusretkillään. Linnaisissa on, pelkään minä, kapteeni Winterloo äskettäin ryöstänyt häneltä ainoan voitonseppeleen, mitä hän olisi täällä saattanut toivoa.
Ringa lakkasi itkemästä.
— Ajat muuttuvat, vastasi arkkitehti surullisesti ja ilman katkeruutta. — Muinoin rakasti Katarina Szistovo aatelitonta. Nyt suostuu Littow sellaiseen liittoon, mutta Katarina Szistovo kohtelee aatelitonta ylenkatsein.
— Ja millä oikeudella tunkeudutte te, herra Lithau, perheeseen, joka ei ole toivonut joutuvansa mihinkään tekemisiin kanssanne? Kuka on sanonut teille, että jonkun Littowin sydän enempää kuin kenenkään muunkaan, joka tuntee oman arvonsa, olisi kenen hyvänsä vallattavissa, joka tulla tupsahtaa maantieltä muka tekemään meitä onnellisiksi tarjoamalla oman rakastettavan persoonallisuutensa?
Arkkitehti nousi.
— Jos vastaus riippuisi minusta, sanoi hän, olisin jo kuullut kylliksi. Mutta vastaus on Ringa Littowin vallassa. Minä alistun siihen, mitä hän sanoo.
Ringa nosti katseensa — valo valaisi hänen kauniita, itkettyneitä silmiänsä ja vaaleita hiuksiaan, joista vallaton kihara oli valunut alas poskelle. Hän katsoi sisartaan sanomattoman kummastuneena ja lapsellisesti ja sanoi hiljaa:
— Minä luulin sinun rakastavan häntä!
Hehkuva puna nousi Annan poskille, mutta hän vastasi nopeasti:
— Sinun pitäisi paremmin tietää, Voinko minä pitää missään arvossa miestä, joka käyttää vieraanvaraisuutta ja tuttavuutta itsekästen tarkoitusten saavuttamiseksi, vieläpä niiden onnenkin kustannuksella, joita hän sanoo rakastavansa.
Lithau seisoi synkkänä ja ääneti, käsivarret ristissä nojautuen oven pieleen, ja katsoi Ringaa. Ringan hienopiirteisten kasvojen kaunis ilme vaihtui kummastuksesta hämmästykseksi, hämmästyksestä mielipahaksi.
— Ei — sanoi hän hiljaa — sinä et ole koskaan rakastanut häntä!
— Minäkö?… En koskaan! huudahti Anna.
— Mutta minä — jatkoi Ringa, ja hänen olemuksessaan ilmeni sellainen päättäväisyys, ettei sitä koskaan ennen oltu hänessä huomattu — minä rakastan häntä, minä! Minä rakastin häntä jo ennen kuin sitä itse tiesinkään, ensi hetkestä alkaen, kun tapasin hänet jäällä. Minä en olisi koskaan sanonut sitä hänelle, jos sinä olisit pitänyt hänestä. Mutta nyt minä sanon sen, vaikkapa koko maailma sen kuulisi. Et sinä eikä kukaan muu voi kieltää minua sitä sanomasta.
— Sinä, Littow! Hän, maantieltä tullut herra.
— Kun olin pieni — jatkoi Ringa yhä päättäväisemmin — teit sinä pilaa nimestäni ja sanoit minun aina pysyvänkin Ringana[24], koska leikin mieluummin talonpoikaistyttöjen kuin sinun ylhäisten koulutoveriesi kera. Sinä olit oikeassa; minä lienen yhä vieläkin Ringa. Mitä minä välitän nimestä! Mutta usko, Anna, eräässä suhteessa minä olen Littow: minä en koskaan luovu siitä, minkä tiedän oikeaksi. Sano häntä miksi hyvänsä; minusta hän on aatelismies, vielä parempi aatelinen kuin sinä ja minä. Katso häntä, Anna! Voiko hän valehdella? Voiko hän pettää, sano? Miten vähän tunnetkaan häntä! Hän voisi uhrata kaikki meidän puolestamme!
— Sinä, joka tunnet maailmaa vain nukkekaapistasi ja ihmisiä kuvakirjoista — mistä sinä tiedät, mikä tämä herra todellakin on?
Silloin Lithau astui väliin eikä antanut Ringan vastata.
— Jo riittää, sanoi hän. Saattaisin vuorostani kysyä, onko komealta sointumaton, mutta kunniallinen aateliton nimi Anna neidin silmissä niin suuri rikos, ettei meidän aikamme valistus eikä miehen luonne, jossa ei ole mitään tahraa, voi tasoittaa juopaa Ringan ja minun väliltäni. Mutta Jumala varjelkoon minua tunkeutumasta kahden sisarsydämen väliin, joiden tulee kuulua toisilleen koko elinajan! Minä annan Anna neidille aikaa, jotta hän oppisi tuntemaan minut paremmin… Nyt lähden onnellisena ja palaan takaisin; jäähän koko onneni tänne. Mutta Ringa on vapaa; minä en sido häntä lupauksen sitein. Ehkä hän on saava sovitetuksi sisarensa epäilyn. Katsokaa tuota lasta, tuota lasta, katsokaa, miten nopeasti hän kehittyy naiseksi! Jääkää hyvästi, Anna neiti! Jää hyvästi, Ringa, iloinen päivänpaisteeni! Tulen takaisin, kun vehreys palaa Linnaisten puistoon…
Samassa jääkylmä käsi tarttui hänen käteensä, ja hänen vieressään seisoi Viheriän kamarin kummitus. Samat tuhkanharmaat kasvot, jotka jo ennen kahdesti olivat katsoneet häntä, katsoa tuijottivat taaskin kiillottomilla, läpitunkevilla silmillään häneen.
Mutta yö, pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kaikki nuo mielikuvituksen kauhunnäkyjen runsaat lähteet eivät nyt olleetkaan ympäröimässä häntä salaperäisyydellään. Kynttilän valossa ja tyttöjen läsnäollessa kammottava kummitus muuttui ihmisen muotoiseksi, kyyryselkäiseksi, kuihtuneeksi mummoksi, jolla oli yllään jo ammoin vanhentunut puku ja päässä valkoinen päähine, josta otsan tavaton kalpeus kävi vielä huomattavammaksi. Mutta niin kummallinen oli hänen liikkumaton katseensa, niin outo hänen ryhtinsä, johon ei ulkomaailma näyttänyt mitään vaikuttavan, että arkkitehti nytkin tunsi vasten tahtoaan kylmien väreiden karmivan ruumistaan, kun jäinen käsi kosketti häntä.
Olento katsoi häntä muutaman hetken ääneti — veti hänet sitten hiljaa eteenpäin, vei hänet Ringan luo ja yhdisti heidän kätensä. Sitten hän nyökkäsi päätään ja sanoi käskevästi:
— Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!
Nuo sanat, ääni niin soinnuton kuin se olisi kuulunut haudasta, vaikuttivat kaikkiin mitä syvimmin. Ei edes Annakaan uskaltanut vastustaa häntä. Lithau vain näytti epäröivän.
— Kaarle Littow, Szistovon sukua, minä sanon sinulle, ota morsiamesi! toisti vanhus painokkaasti.
— Mitä hän sanoo? kysyi Ringa vavisten.
— Hän uneksii, kuiskasi Anna hämmästyksissään.
Olento pani kätensä ristiin, ja hänen katseensa näytti melkein sammuvan.
— Herra, sanoi hän, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan, sillä kirous on poistunut suvustamme, kuolleet saavat levon haudoissaan, eikä lasten tarvitse kärsiä isäinsä pahojen tekojen tähden. Minä sanon sinulle, Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!
Niin sanoen hän ojensi siunaten kätensä molempia nuoria kohti ja poistui sitten hiljaisin, kuulumattomin askelin jättäen kaikki hämmästyksiinsä.
Anna ja Ringa syleilivät toisiaan.
— Kuka on tuo olento, joka voi lukea salattuja asioita? kysyi Lithau kummituksen hävittyä.
— Hän on isämme yhdeksänkymmenen ikäinen kuuro täti, Jaakko von
Littowin tytär, Justina täti.