25. WINTERLOO, KAARLE SZISTOVO-LITTOW JA VIHERIÄ KAMARI.
— Nyt on maailman loppu tulossa, ei nyt enää pidetä mitään arvossa, valitti hovineuvoksetar Winterloo pojalleen Eusebiukselle sen merkillisen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin kahdet kihlaukset julkaistiin Linnaisissa. — Lithau nai Littowin, ja Winterloo, äidin puolelta Ahlekors, nai Triste-Rubanin! Kuka olisi sellaista kuullut minun nuorena ollessani? Yksin aatelisetkin muuttuvat jakobiineiksi!
— Sitä ei voi p—kaan enää auttaa, armollinen äiti, vastasi kapteeni hyväntahtoisesti.
— Kopeus kasvaa yli kaikkien rajojen. Hän on olevinaan, tuo mies, kuin olisi hän oikeata sukua.
— Lempo vie! Sukua meillä on kaikilla, ja siinä kyllin. Mies suututti minua, mutta nyt se on unohdettu. Me joimme eilen veljenmaljat, ja tietäkääs, armahin äiti, että hän on oikea kunnon Kalle. Sitä paitsi kuulin kerrottavan, että joku hänen esi-isistänsä, muuan Lithovius tai mikä lienee ollut nimeltään, on ollut hovirunoilija tai poéta laureatus, kuten heitä lienee siihen aikaan nimitetty, hänen majesteettivainajansa, en muista enää kenen, hovissa.
— Hovirunoilijako? Minkä arvoinen on hovirunoilija?
— Peijakas, onpa sekin kysymys! Luullakseni se hyvinkin vetää vertoja hovineuvokselle.
— No siinä tapauksessa myönnän hänellä olevan jonkinlaista préjudicea, vanhaa oikeutta. Mutta entä hän itse? Minkä arvoinen on arkkitehti?
— Arkkitehti lienee samaa maata kuin vapaamuurari. Mutta raillerie à part, leikki sikseen; Hirmunen, Ketonen ja Hakkarainen ovat ruvenneet hakemaan saamisiansa. Lukkilan Lorunen ja hänen Loviisansa kysyvät, olivatko päivällisemme komeat. Malinen hakee rästiä, ja Grönfors kuuluttaa huutokauppaa Syrjänkoskelle. Toivoisin, saakeli soikoon, että minussa olisi hitunen Dantonin vikaa voidakseni teloittaa koko joukon.
— Mutta sehän on ilkeätä! Minä en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, ettet sinä ottanut Ringa Littowia, kun hän vielä oli à prendre, saatavissa. Annankin suhteen voisit vielä tehdä hyvät kaupat, ellet tyhmyyksissäsi olisi jo kihlautunut…
— Älkäämme ajatelko enää sitä asiaa, äiti. Laskekaamme ennemmin, montako lehmää voimme elättää Syrjänkoskella, kun Littow perustaa meijerinsä. Adelaide on ihastuksissaan siitä; hän on tarjoava meille Sveitsin juustoa aamuisin, päivälliseksi ja illalliseksi. Hänen isänsähän oli juustokauppias…
— Juustokauppiasko? Mikä horreur! Voi minua onnetonta äitiä, minun
Eusebiukseni nai juustokauppiaan!
— Pyydän anteeksi, hänen tyttärensähän. Mitä pahaa siinä on?
— Ja sinä sanoit, että suku on Picardiesta muuttanutta aatelia!
— Sanoinko niin? No, voihan se olla mahdollista. Luulenpa melkein, että Picardien aatelilla on tapana myyskennellä huvikseen juustoa joutohetkinään. Ainakin he myyvät viiniä. Eikö äiti ole koskaan juonut picardon-viiniä?
— Juustokauppiaan tytär! Kuinka saatoit tehdä äidillesi sellaisen chagrinin, murheen!
Ja hovineuvoksetar raukka vuodatti katkeria kyyneleitä. Hän unohti koko Syrjänkosken menettämisen, unohti kaikki heidän suuret surunsa, unohti tulevan miniänsä kaikki viat ja hyvät puolet, ja kaikki hänen huolensa keskittyivät siihen onnettomaan keksintöön, että hänen rakas Eusebiuksensa oli liittynyt juustokauppiaiden sukuun. Täytyihän kaikkien Winterlooiden ja Ahlekorsien kääntyä haudoissaan.
Kapteeni Winterloolla oli kuitenkin monen muun hyvän ominaisuuden ohessa sekin, että hän oli hyvä poika, ja hänen mieltänsä kirveli, kun äiti pani asian niin pahakseen.
— No, no — sanoi hän lohduttaen — älkää olko pahoillanne, armollinen äiti, juustojuttu saa jäädä meidän salaisuudeksemme, vaikka olenkin kuullut, että juustokauppiaat voivat päästä Sveitsissä presidenteiksi. Sitä paitsi olen aivan varma siitä, että Adelaiden esi-isät ovat olleet mukana Jerusalemin hävityksessä, jos siitä on mitään huvia armolliselle äidille, ja se on, tuhat tulimmaista, enemmän kuin mitä Littowit, Winterloot ja Ahlekorsit kaikki yhteensä saattavat kehua tehneensä… Mutta on aika mennä murkinoimaan. Minä en ole vielä nähnyt Adelaidea tänään, ja mitä tulee ryyppyyn ja juustoon…
— Juustoon! huokasi hovineuvoksetar ja seurasi vastahakoisesti poikaansa.
Mutta aamiainen viipyi erään harvinaisen tapahtuman tähden.
Paroni Littow oli päättänyt tutkia Viheriän kamarin salaisuuden ja meni heti päivän koitteessa sinne mukanaan arkkitehti ja muutamia talon työmiehiä; heidän käskettiin nostaa paikoiltaan raskas tammikaappi, jolla oli ollut varsin kummallinen osuus huoneen salaperäisissä tapahtumissa. Sillä välin eversti kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut Viheriässä kamarissa ja mikä suurimmaksi osaksi on lukijalle tuttua. Seikkailun loppu, mikä sai hänet varhain aamulla menemään alakertaan arkkitehdin luo, ei ollut yhtä salaperäistä, mutta sentään yhtä käsittämätöntä. Hän oli päättänyt valvoa lopun yötä, mutta äänettömyys ja väsymys olivat vieneet voiton hänestä; hän vaipui, kuten Lithaukin, unen horroksiin istuessaan kirjoituspöydän ääressä, ja siitä herätti hänet käsi, joka hiljaa laskeutui hänen olkapäälleen. Nostaessaan katseensa hän näki vieressään tätinsä, joka sanoi hänelle:
— Mene vieraan luo ja pyydä häneltä paperi, jonka hän on löytänyt tammikaapista. Kuolleitten ja elävien onni riippuu siitä!…
Ja kun eversti silloin oli epäröinyt, oli täti lisännyt käskevällä äänellä:
— Mene vieraan luo ja anna hänelle tyttäresi, muuten eivät isäsi saa rauhaa haudoissansa!
Sitten hän oli sammuttanut kynttilät ja kadonnut, ja silloin eversti oli suuresti liikutettuna totellut hänen käskyään.
— Minä en voi selittää sitä muulla tavoin — jatkoi paroni Littow — kuin siten, että tätini on saanut tietää tulosi Ringalta, jonka aina täytyi tehdä hänelle selkoa kartanoon saapuneista vieraista, ehkäpä myöskin vanhalta Holming veijarilta, ainoalta palvelijalta, jonka kanssa hän, hoitajatarta lukuunottamatta, on jossakin tekemisissä. Silloin on otaksuttavasti vanha, joutava tarina isoisästäni johtunut hänen mieleensä nuoruuden ajoilta, ja se muisto on saattanut hänet tiedustelemaan ristimänimeäsi ja sukuperääsi. Anna kertoi, että hän vierashuoneessa oli nimittänyt sinua Kaarle Littowiksi tai Kaarle Szistovoksi.
— Kyllä hän teki niin.
— No miksei! Minä toivon, Kaarle, että sinä huolimatta kaikesta mésintelligence'stä, väärinymmärryksestä, mitä on ollut välillämme, tulet rakkaaksi pojakseni, ja koska minulla ei ole muuta vanhan nimeni perijää, sallinee hänen majesteettinsa pitkän palvelukseni ansaitseman suosion ja armon tähden minun ottaa sinut ottopojakseni…
Lithau punastui.
— Älkää pitäkö sanojani ylpeytenä, vastasi hän, vielä vähemmin kiittämättömyytenä; olen syvästi liikutettu niin paljosta vielä ansaitsemattomasta hyvyydestä. Mutta minä en voi luopua siitä nimestä, joka minulla on ollut lapsuudesta pitäen, samalla luopumatta itsestäni ja tulematta maailman silmissä epäluulon alaiseksi siitä, että olisin muka uskaltanut kohottaa katseeni Ringaan vain turhamaisuuttani ja kunnianhimoani tyydyttääkseni… Sallikaa minun, sallikaa Ringan pitää minun nimeni; minä olen tekevä kaiken, mitä mies voi tehdä, aateloidakseni sen meidän aikamme ja kaikkien aikojen parhaalla aateliskirjalla: ihmisten kunnioituksella ja kunnian vaakunakilvellä.
— Minä en peruuta lupaustani enkä tahdo koettaa saada sinua taipumaan, vastasi eversti tyytymättömänä. Tee miten tahdot; toivon, että kerran vielä ajattelet toisin.
— Anteeksi — tuskinpa.
— Ringa on sitäpaitsi vielä liian nuori ja lapsellinen. Luullakseni vietämme häänne vasta uudessa Linnaisten kartanossa, joka on oleva sinun tekoasi?
— Teidän tekoanne, hyvä, kunnioitettava isäni; teidän, kuten koko minun onnenikin on teidän ansionne! Minä olen sydämestäni kiitollinen, että sillä saan vihkiä uuden kartanon.
— Hyvä on. Mutta unohdamme kokonaan, missä tarkoituksessa tulimme tänne Viheriään kamariin. Tulkaa, pojat! Nostakaa pois tuo vanha kaappi!
Miehet kävivät kaappiin käsiksi kaikin voimin, mutta eivät saaneet liikkumaan sitä paikaltaan. Koetettiin kangilla; turhaan. Vanhalla, itsepäisellä huonekalulla näkyi olevan halu todistaa pahan maineensa olevan totta. Holming selitti suoraan, että paholainen istuu kaapissa ja että se on sentähden niin raskas.
Vihdoin huomautti eräs miehistä, että kaappi on salvettu kiinni seinään. Tutkittiin tarkemmin, ja niin olikin laita.
— Hakatkaa rikki vanha romu! huudahti eversti kärsimättömänä. Kyllä minä opetan sen kummittelemaan rauhallisessa talossani.
Kirveet alkoivat heilua, hakattiin pois yksi seinä. Silloin huomattiin odottamaton seikka — ylhäällä ja alhaalla saranat, joilla koko kaapin sisusta voitiin helposti ja hiljaa kääntää syrjään, niin että osa siitä meni seinässä olevaan tyhjään komeroon. Kun kaapin sisusta siten oli siirretty syrjään, syntyi siihen kapea aukko, joka oli siksi suuri, että siitä sopi ihminen kulkemaan, ja aukosta päästiin yhtä kapeille portaille. Portaat taas kulkivat alaspäin seinän sisässä, joka sillä kohden oli kaksinkertainen, vaikkeivät Linnaisten silloiset asukkaat osanneet edes aavistaakaan sitä.
— Nyt käsitän kaikki, kuiskasi eversti Lithaulle. Asessori Jaakko von Littow, joka rakensi Linnaisten kartanon, oli hyvin mustasukkainen nuoren vaimonsa vuoksi. Rouva asui kauan tässä huoneessa, ja hän itse asui alakerrassa samalla kohdalla. Voidakseen minä hetkenä hyvänsä näkymättömänä vartioida vaimoaan hän laitatti tämän kaapin salaportaiksi, jotka veivät hänen omaan huoneeseensa. Siinä asuu nyt tätini. Mustasukkaisuus rakensi tämän kekseliään käytävän, ja yhdeksänkymmenvuotias mummo, joka on tullut uudelleen lapseksi, on käyttänyt sitä kummitellakseen kuvitteluineen Viheriässä kamarissa.
— Armollinen herra, älkää menkö sinne, se vie suoraa päätä h—tiin! huusi Holming.
Varoitus oli olevinaan leikkiä, mutta toista sanoi miehen vapiseva ääni.
— Vaiti ja odottakaa minua täällä! huusi eversti laskeutuessaan alas seinän aukkoon.
Muistaen saaneensa vartijan viran Viheriässä kamarissa Mefisto syöksähti isäntänsä jälkeen, ja molemmat katosivat seinäportaiden pimeään.
Odotettiin hetkinen, puheltiin kuiskaillen, muutamat olivat peloissaan, kaikki uteliaina. Vain Lithau seisoi synkkiin muistoihin vaipuneena. Hän tiesi aivan hyvin, etteivät Justina neidin rauhaa noina monina vuosina olleet häirinneet tyhjät mielikuvituksen tuotteet, vaan tieto hänen isänsä maailmalle tuntemattomasta petoksesta ja syvä tarve koettaa sovittaa Littowin nimen anastusta. Hän, joka hyvin tunsi vanhan kaapin, oli aivan varmaan tiennyt siitä tärkeästä paperista, joka siinä oli säilössä. Kenties hän oli tahallaan edistänyt Viheriän kamarin pahaa kummitusmainetta estääkseen asiaan kuulumattomia keksimästä salaisuutta. Kenties hän oli vuosi vuodelta koettanut Ringan ja Holmingin puheista ottaa selkoa kaikista talon vieraista, toivoen vihdoin löytävänsä jonkun, jolle hän voisi uskoa tuon kauhean paperin; hän ei liene tahtonut tai uskaltanut uskoa sitä veljensä pojalle, everstille. Ja silloin oli sallimus todellakin johtanut Linnaisiin juuri vääryyttä kärsineen suvun ainoan jäljellä olevan jälkeläisen, ainoan, joka vielä saattoi vaatia oikeutta kuolleilta. Hän oli nähnyt Lithaun olevan yötä Viheriässä kamarissa, hän oli kiinnittänyt hänen huomionsa vanhaan kaappiin, avannut hänelle sen kaikilta muilta suljetun oven ja vetänyt puoleksi auki erään laatikon — sen, missä salakomero oli kätkössä! Vanha naisparka, miten tuskallista mahtoi hänestä ollakaan paljastaa isänsä häpeä, ja kuitenkin, minkä sanomattoman huojennuksen hän olikaan saanut rikoksen sovittamisesta!
Niin, eikä mitenkään muuten, oli selitettävä nuo kummalliset tapaukset. Mutta salaportaat? Mikä julma intohimo olikaan rakentanut salaloukon, ja miten sietämätön kidutus olikaan saattanut Jaakko von Littowin puolison epätoivosta rikokseen, rikoksesta itsemurhaan!
Eversti viipyi kauan. Vihdoin hän palasi kalpeana ja totisena.
— Nämä portaat — sanoi hän — vievät tätini huoneeseen. Hän ei enää ole niitä käyttävä. Tapasin hänet nukkumasta — nukkumasta iäistä unta.