6. ARKKITEHTI.
Kalpea marraskuun aurinko alkoi pilkistää lumiusvasta, kun seurue lähti jäältä Linnaisten kartanoon. Kaikki olivat suuresti liikutettuja; jotkut itkivät, jotkut nauroivat; kaikista tuntui, kuin Linnaisten helmi olisi jälleen löydetty meren syvyydestä. Itse everstikään, ollen luonteeltaan avomielinen ja sydämellinen, ei katsonut arvonsa ollenkaan vaativan häntä hillitsemään tunteitaan; hän oli ottanut Ringaa vyötäisistä, ikäänkuin pitääkseen häntä oikein lujasti kiinni, ja pyöräytti häntä kuin pientä nukkea mättäiden ja kivien yli matkalla kartanoon. Ringan täytyi yhä uudelleen ja uudelleen kertoa seikkailunsa, ja Mefisto, joka katsoi suorittaneensa kunniakkaan osan siinä, hyppeli haukkuen hurjasti hänen ympärillään, rapsi takajaloillaan lunta ja toi hampaissaan milloin kiven, milloin puupalan tuliaisiksi nuoren hallitsijattarensa jalkojen juureen.
— Mutta isä on tuskin tervehtinytkään nuorta herraa, joka tuli kanssani, huomautti Ringa, kun hän retkestään kertoessaan tuli siihen kohtaan, jolloin hän tapasi tuntemattoman.
— Sinä olet oikeassa, tyttöseni! huudahti eversti. Kuka se kelpo poika on? Ylioppilasko ehkä? Vaiko varatuomari syyskäräjiltä? Samapa se, toivon saavani joskus kiittää häntä.
— Hän on arkkitehti, jonka isä on pyytänyt Helsingistä korjailemaan Linnaisten kartanoa, ja … näyttääpä, kuin Anna tuntisi hänet paremmin kuin minä.
Eversti katsahti taakseen ja näki tuntemattoman astuvan muutaman askeleen päässä vilkkaasti keskustellen Anna neidin kanssa — hän puheli vilkkaasti, Anna taas harvasanaisesti, vaikka kohteliaasti. Eversti seisahtui ja odotti heitä.
— Teidän pitäisi olla etujoukossa, nuori herraseni — sanoi hän sydämellisesti — etu- eikä jälkijoukossa, sillä te olette tehnyt oikein kunniakkaan talvisen sotaretken tänään. Minua ilahduttaa todellakin saada kahdestakin syystä lausua teidät tervetulleeksi Linnaisiin, jossa toivoakseni olette oleva kuin kotonanne.
— Isäni, — herra Lithau! esitteli neiti Anna jäykästi. Minulla oli kunnia tutustua herra arkkitehtiin tätini luona Helsingissä, lisäsi hän arastellen.
Eversti oli hetkisen mykkänä. Hän tunsi tuon nimen varsin hyvin isänsä ja isoisänsä ajoilta, se nimi oli perintötaruna perheessä, jonka ylpeitä ja korkeasukuisia jäseniä oli monesti kiusannut, että jotkut olivat väittäneet heidän olevan sukua tuolle kunnioitettavalle, mutta aatelittomalle perheelle, jonka edelliset sukupolvet peittyivät Suomen kaukaisimmissa seuduissa olevain mitättömien pappiloiden hämäriin. Moneen vuoteen ei paroni Littow enää ollut havainnut mitään merkkiä Lithauein ja Lithoviusten olemassaolosta, ja koska hänellä itsellään ei ollut milloinkaan mieskohtaisesti ollut tekemistä heidän kanssaan, oli hän otaksunut sen nimen todennäköisesti jo kokonaan hävinneen. Hän oli kuitenkin siksi todellinen ylimys, ettei voinut antaa vastenmielisen hämmästyksen, jota hän tunsi nimen kuullessaan, kestää hetkeä kauemmin. Hän tukahdutti tuon pikaisen ja perusteettoman tunteen rinnastansa ja ojensi nuorelle miehelle lämpimästi kätensä, vakuuttaen, että häntä ilahdutti tutustua mieheen, joka oli tehnyt hänen tyttärelleen suuren palveluksen, ja että kaikki tekisivät hänen olonsa kartanossa niin miellyttäväksi kuin niin kolkkona vuodenaikana maalla suinkin olisi mahdollista.
Nuori mies vastasi äänettömästi kumartaen. Kenties hänen terävä silmänsä huomasi jotakin everstin epäilyksestä, kenties hän jo aavisti sen syyn. Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan. Ääneti jatkettiin matkaa ja saavuttiin kartanoon.
Sielläpä oli kuitenkin eräs, joka ei ottanut osaa yleiseen iloon, minkä Ringa neidin löytäminen oli synnyttänyt, nimittäin hovineuvoksetar Winterloo. Hän ei unohtanut, minkä kaikki muut olivat kiireessä unohtaneet, että hänen Eusebiuksensa vielä oli ulkona pyryssä ja kenties saisi viettää marraskuisen yön jäällä, ellei jo ollut joutunut Ahdin vesivaltakuntaan. Hyvä rouva oli nyt aivan toisenlainen kuin tavallisesti; hänhän oli olemassa vain yhtä olentoa varten maailmassa, omaa Eusebiustaan varten. Turhaan hän koki säilyttää teennäistä käytöstään, kankeaa, kursailevaa ryhtiään, joka oli käynyt sitä ylhäisemmäksi, mitä tarpeellisempana hän piti peitellä perheensä köyhyyttä. Lemmikin vaarasta johtuva pelko ilmaisihe tavalla, joka olisi ollut kylläkin naurettava, ellei tuossa epätoivoisessa soveliaisuuden ja pelon välisessä taistelussa kaiken takaa olisi selvästi kuulunut äidin sydämen sykintä.
— Minua ilahduttaa nähdä Ringa serkkua! lausui hovineuvoksetar pudistaen hermostuneesti päätään. — Toivoakseni tulee poikani perästä. Ja voihan armollinen serkku hyvin? Ja mimmoinen ilma, serkku Littow! Eihän vain jää ole heikkoa siellä kauempana? Toisin sanoen, minä toivon, ettei armollisen serkkuni säikähdys… Rosengren, etkö vielä ole lähtenyt etsimään armollista kapteenia?… Serkku Anna, antakaa Rosengrenin auttaa päällyskenkien riisumisessa! Minä pyydän… Eusebius kykenisi uhrautumaan rakastettavien serkkujensa hyväksi … hänellä on niin ylevät tunteet … ja antakaa anteeksi, Ringa serkun jalat ovat märät … katarri… Mutta taivaan nimessä, missä on Eusebius, Eusebius raukkani?
Se huudahdus, joka vastoin hänen tahtoaan murtautui soveliaisuuden kovettuneen kuoren alta ja paljasti hovineuvoksetar paran sisäisen pelästyksen, liikutti everstiä. Rajuilma oli jo melkein kokonaan tauonnut, sanoi hän, ja koska jää oli kyllin vahva, palaisi kapteeni varmasti pian. Kuitenkin hän lupasi vielä kerran lähettää väkensä etsimään kunnon Winterloota, jolle hän sanoi olevansa hyvin kiitollinen Ringan etsimisen innosta.
Hovineuvoksetar katsoi kohteliaisuuden vaativan tyytymään siihen ja muistutti vain, että hänen poikansa Eusebius oli viimeinen miehinen jälkeläinen vanhaa sukuaan, samoin kuin Littow serkku oli omaansa, ja että kaksi toisilleen niin läheistä kuuluisaa perhettä voisi ehkä nähdä toiveittensa uudistuvan, jos … jos — nyt luuli hyvä rouva hieman liian nopeaan keventäneensä sydäntään ja jatkoi sentähden:
— Rosengren, etkö vieläkään ole lähtenyt etsimään armollista kapteenia?
Rosengren vastasi kysymykseen hyvin tunnetulla tempulla, kynsien korvallistaan, ja lausua soperteli jotakin, että hänen muka piti sukia hevoset, koska armollinen kapteeni muuten raivostuisi, jos hän nimittäin palaisi hengissä järveltä — mitä Rosengren näytti pitävän vähän epävarmana.
Sisäisestä pelosta vavisten ei hovineuvoksetar ollut kuulevinaan tätä vastaväitettä ja kursaili pitkän aikaa ovella, ennenkuin suostui astumaan sisään ennen isäntää.
Muutettiin sitten pukimia, mikä olikin hyvin tarpeen jäämatkan jälkeen, ja kokoonnuttiin tunnin kuluttua päivällispöytään. Kello oli lähes neljä, oli alkanut hämärtää, eikä vieläkään kuulunut Winterloota. Mutta hovineuvoksetar kursaili ja lausuili kohteliaisuuksia enemmän kuin koskaan ennen, hän vain hairahtui toisinaan niin pitkälle, että nimitti kreivi Spiegelbergiä "herra kapteeniksi" ja kerran suureksi kauhukseen kunnioitti äsken tullutta aatelitonta vierasta nimellä "armollinen serkkuni".
Nuo molemmat herrat oli esitelty toisilleen ja sijoitettu neitien viereen, kreivi Anna neidin ja kotiopettajattaren neiti Triste-Rubanin väliin, arkkitehti Ringa neidin viereen, ja eversti otti hovineuvoksettaren omalle osalleen. Anna neiti ei uskaltanut vastustaa isänsä järjestelyä, mutta salaisesti kauhistuen hän istuutui tuon muukalaisen viereen, joka niin rohkeasti oli uskaltanut käyttää sitä tilaisuutta, jolloin he vastoin hänen tahtoaan jäivät kahdenkesken jäälle. Olikohan mahdollista, että hän ainoastaan sukunsa ja rikkautensa nojalla oli rohjennut puhua sillä tavoin hänelle, Littowille, jonka kotona häntä kohdeltiin niin vieraanvaraisesi? Mutta Anna neiti oli ylpeä nainen, ylpeä ja rohkea; hän kohteli kreiviä kylmän kohteliaasti, mitään pelkäämättä, mitään epäilemättä; kreivin tuli huomata, ketä hän oli loukannut. Vieläpä hän uskalsi koettaa lukea kreivin kasvoista jotakin selitystä hänen käsittämättömään käytökseensä. Mutta jälkeäkään ei ollut siitä huomattavissa hienon maailman miehen levollisissa piirteissä. Hänen kohteliaisuutensa oli yhtä luontevaa ja kunnioittavaa, hänen ryhtinsä yhtä varma, vapaa ja kylmä kuin ennen tuota kummallista aamullista kohtausta. Vain erään kerran Anna neiti oli yllättävinään hänet hänen varomattomasti katsahtaessaan sivulle, mutta se katse oli terävä ja niin arka, ettei se ollenkaan näyttänyt soveltuvan vieraan kopeaan tyyneyteen.
Anna neiti silmäsi samanne päin ja näki katseen suuntautuneen arkkitehtiin, joka istui vähän edempänä vasemmalla. Samalla hän huomasi, että Ringa päästäen valloilleen iloisen luonteensa koko rajuuden vallattomampana kuin milloinkaan ennen laski leikkiä vieruskumppaninsa kanssa ja houkutteli hymyn toisensa perästä hänen muutoin vakaville huulilleen. Anna katsahti muualle ja taas sinne; hän tuskin vastasi kreivin kohteliaisuuksiin. Jos hän olisi ollut paremmalla tuulella, olisi häntä ehkä huvittanut onnettoman opettajattaren pula. Neiti Triste-Ruban oli kyllä tottunut Ringa neidin vallattomuuksiin; sehän juuri olikin syynä, että hänen toimensa yhä vielä kesti, vaikka Ringa jo kohta täytti kuudennentoista vuotensa. Mutta Ringan erittäin täsmällinen ja vakaantunut opettajatar ei voinut olla pitämättä tuota sopimatonta, miltei poikamaista huimuutta hyvin surkeana tuloksena kaikkien seura- ja seurustelusääntöjen opettamisesta, joita hän väsymättömästi oli koettanut painaa hillittömän oppilaansa mieleen, eikä hän sentään uskaltanut osoittaa edes silmäniskullakaan tyytymättömyyttään, sillä Ringa olisi, sen hän tiesi varsin hyvin, voinut vastata hänelle virnistyksin tai viskaamalla leivänmurun, mikä olisi tehnyt hänen tappionsa täydelliseksi.
Neiti Triste-Rubania rauhoitti kuitenkin se, ettei vasta tullut vieras vähimmässäkään määrässä antanut houkutella itseään vastaamaan Ringa neidille toisin kuin hänen asemansa vaati. Hän hymyili Ringan leikkipuheille, hän vastasi pilalla hänen pilaansa, mutta aina niin hienotunteisesti ja varovasti, että se ihmetytti Triste-Rubania.
— Tuo mies — ajatteli hän itsekseen — lienee ollut hyvässä seurassa. Hän ei ole aivan niin täydellinen kuin kreivi, ja hänen pukunsa on liian yksinkertainen vetääkseen vertoja niin oivalliselle keikarille kuin kreivi on. Mutta ei voi kieltää, että hänellä on erikoinen käytöstapa, joka sopii hänelle. Tuskin voi häntä sanoa kauniiksi, eivätkä hänen ruskeat hiuksensa ole läheskään niin muhkeat kuin kreivin musta tukka. Mutta kaulustin on comme il faut, nuhteeton, ja silmissä on omituinen syvä ilme. Enfin, lyhyesti, ellei ce monsieur là, tuo herra, olisi alhaista sukua, voisi häntä alussa pitää hienona miehenä; niin, tahtoisinpa sanoa, oikeana miehenä. Minä voisin ehkä taivuttaa itseni osoittamaan hänelle huomiota, se hivelisi hänen mieltään, ja … eihän voi tietää, vaikkapa lopuksi saattaisin suostua jäämään ainaiseksi tänne koleaan, köyhään pohjolaan…
Pienen, toisista riippuvaisen, mutta viisaan tytön hiljaisen harkinnan keskeyttivät nyt pieni hopeamalja, jonka tuli, silloin yleisen, mutta sittemmin hylätyn vanhan tavan mukaan olla aterian lopettajana, ja eversti Littow, joka kehoitti tyhjentämään lasin niiden vierasten kunniaksi, jotka hänellä oli ilo nähdä talossaan. Ensiksi hän tahtoi esittää arvoisan serkkunsa, hovineuvoksetar Winterloon maljan, hänen, joka sattumalta nyt edusti sekä läsnä että poissa olevaa…
Hovineuvoksetar parka kumarsi sievästi vanhaa päätään ja lausui kiitollisuutensa hyvin arvokkaasta kohteliaisuudesta, jota "herra kapteeni" suvaitsi osoittaa hänelle ja hänen pojallensa … kun samassa ovet ryskyen aukenivat ja sisään astui raskain askelin kadonnut ja kauan kaivattu kapteeni Eusebius Winterloo.