7. MUUDAN SEIKKAILU JA KAKSI KOSINTAA.
Kapteeni Winterloon palaaminen vaikutti hovineuvoksettareen, hänen äitiinsä, niin kummallisesti, että hän hetkeksi unohti kaikki kursailut ja syleili lumista poikaansa melkein niinkuin mikä äiti hyvänsä olisi tehnyt hänen sijassaan. Mutta pian hän sai uusien huolten aihetta siitä häikäilemättömästä eikä ollenkaan ylhäisestä tavasta, jolla kunnon kapteeni ja ikävöity poika katsoi hyväksi kertoa seikkailunsa.
— Niin, olipa hän aika talviharakka, tuo pikku armollinen Ringa serkkuni! huudahti kapteeni tyhjentäessään aimo lasin hopeamaljan lämmittävää sisällystä. — Meidän piti tavata saarella; se aie meni ihan helkkariin, hän kierteli kuin tullilaiva virolaisen viinajaalan ympäri, ja vihdoin painui tuulen mukana ja levitti kaikki purjeensa aivan myötäiseen! No niin, ei nyt hyödytä, rakas äiti, iskeä silmää. Maljanne, äiti! Minä arvelin alussa: menköön vain, kyllähän höllentää purjeensa. Mutta sitten tuli tuo kirottu pyry, ja minä tietysti luulin, että tyttölepakko marssisi vastatuuleen kuin ankka kuivalla maalla — vai niin, eikö se taaskaan ollut paikallaan? Ja silloin minä lähdin perästä kuin moitteeton seuraritari ainakin, jottei sievän pikku serkkuseni tarvitsisi ikävöidä minua, ja saatanpa vakuuttaa armolliselle herrasväelle, että vaikka minulla kymmenen vuotta sitten oli aika sukkelat jalat, niin ei se enää ollut mikään helppo tehtävä, kun painopiste on kallistunut niin paljon syrjään, ja tuota pikaa oli serkku Ringa tiessään. Mikä neuvoksi? Minä annoin mennä aimo vauhtia tuulen mukana ja ajattelin: tapaammehan toisemme Kurunmaan luona tuolla vastapäätä, ellemme ennen tapaa. Mutta tuuli peijakas lienee sillä välin kääntynyt pari kolme viivanväliä, sillä kun vihdoinkin sain maan näkösälle, oli edessäni Syrjänkosken harju, ja minä risteilin tuskin virstan päässä talosta. Tyttöä ei näkynyt, ja olinko minä kenen koira, etten melkein omalla veräjälläni ollessani olisi poikennut kotiin ottamaan ryyppyä ja voileipää? Kun se oli tehty, panetin voikon valjaisiin, mutta sillä pahuksella on patti jalassa, ja niinpä siten kesti jahnustaa ympäri järven. Sitten kohtasin nimismies Grönforsin Askolan mäessä, ja sillä aikaa kun otimme hänen taskumatistaan naukut lämmikkeeksi pakkasessa, sain minä kertoilla hänelle jos jotakin käsittämätöntä eräästä maankiertäjästä, jota hänen oli käsketty tiedustella, ja siten olin vähällä jäädä armollisen sedän herkullisilta päivällisiltä. Maljanne, Ringa serkku! Hitto vie, onpa kuin onkin hauska nähdä teidät terveenä! Mutta se teidän täytyy myöntää, pikku simasuu, että tuo kamelia on minun hyvin ansaittua omaisuuttani. Prrr, naurakaa tai itkekää, mutta minä kannan sitä ensi sunnuntaina napinreiässä teidän kunniaksenne serkku, sen vakuutan, ja toivon vain, että voisin kantaa teitä itseänne samalla lailla … toisin sanoen, napin ja liivin alla, aivan sydämelläni, sillä te olette, peeveli vieköön, oiva tyttö. Rohkeutta on teillä kuin krenatöörillä ja jalat kuin heinäkirpulla — no, no, se ei kuulu tähän; maljanne, appivaari!
Mahdotonta on kuvailla onnettoman hovineuvoksettaren tuskaa kapteenin pitkän puheen kestäessä, joka kyllä osoitti tavallista lähempääkin tuttavuutta Grönforsin taskumatin kanssa. Kun hän kauhukseen huomasi, että hänen silmäniskunsa ja rykimisensä vain pahensivat asiaa, koetti hän toista keinoa, ei ollut kuulevinaan koko juttua, alkoi puolustukseksi kaunopuheisesti selitellä everstille, miten tavattoman levottomaksi hänen poikansa oli tullut Ringa neidin retkestä ja miten hän nyt iloissaan puheli sellaisella tavalla, että saattoi syntyä omituisia epäilyjä, vaikka hän oli niin raitis, että kirnumaito ja kalja olivat hänen jokapäiväistä juomaansa, ja … ja… Siinä keskeytti hänet eversti hymysuin selittäen, että päivä oli ilonpäivä, jolloin kaikki puolustelut olivat aivan tarpeettomia, ja sen todisteeksi hän kilisteli kapteenin kanssa lasia, vakuuttaen olevansa hänelle kiitollinen siitä suuresta vaivasta, jota hän oli nähnyt Ringaa etsiessään.
Mutta kapteeni Winterloo oli sinä päivänä loistavalla tuulella, ja iloisuutta edisti vielä hopeamaljan hieno punssi; hän ei siis ollutkaan halukas luopumaan rakkaasta puheenaiheestaan. Kenties hän aavisti hämärästi, ettei hänellä ehkä toisella kertaa olisikaan rohkeutta, ja päätti sentähden käyttää hyväkseen tilaisuutta, joka jo oli luiskahtamaisillaan hänen käsistään. Lasi oikeassa kädessä, vasen käsi housuntaskussa hän kääntyi puheessaan milloin everstin, milloin Ringan puoleen, joka naurulta töin tuskin saattoi pysyä soveliaisuuden rajojen sisällä arveluttavassa asemassaan kahden sellaisen tuota alaa hallitsevan suurvallan välissä kuin hovineuvoksetar ja opettajatar olivat.
— Kas niin, armollinen setä — jatkoi kapteeni hyväntahtoisesti — nyt olemme kilistelleet sille asialle, ja mitä pahaa siinä olisi? Koreamman vävyn voisi armollinen setä saada, laihemman ehkä myöskin, vaikka taivaan Isä ja ruununvouti tietävät, ettei Syrjänkoski enää ole juuri lihavimpia. Mutta rehellisempää sielua on sedän vaikea löytää, vaikka minä itse sen sanon, ja armas äiti voi todistaa sen, jos hänellä on rohkeutta puhua suoraan, hän kun pitää mutkitteluista. Vai mitä arvelette, pikku serkku? No peeveli! pitää kai hänenkin saada sanoa ajatuksensa asiasta. Enkö minä ole kyllin kaunis hänelle, mitä sanotte? Hienomman ukon hän saattaisi saada — terveydeksenne! Mutta jos hän pitää sievästä reestä ja ajajasta, joka osaa ohjaksia hallita, ja hyvästä raudikosta, joka ravaa puoli peninkulmaa kymmenessä minuutissa ihan rikkomatta eikä ole mikään venäläinen viistotaltta tai muu kullattu puuhevonen, jotka, tonttu vie, nyt ovat muodissa, vaan oikea savolainen, jonka itse su'in joka aamu tallissa — niin, olkaa hyvä ja istukaa, sanon minä! Olkaa hyvä ja istukaa, sanon minä! Ja nyt tyhjennän tämän lasin kaikkien kauniiden tyttöjen kunniaksi — maljanne, serkku! — ja koska se malja oli erittäinkin aiottu eräälle neidille, niin … hitto vie, Ringa serkku, sinä voisit ihan hyvin sinutella minua, koska toivomme tulevamme lähemmin tuttaviksi, ja sitten sinä minun mielestäni voisit antaa minulle suuta…
Niin sanoen hoiperteli kapteeni, jonka silmät jo alkoivat käydä vähän sumuisiksi, pari askelta eteenpäin toteuttaakseen uhkauksensa, mutta Ringa pujahti vaivatta hänen käsistään, ja siitä seurasi, että iloinen kapteeni kavahti hovineuvoksetarta kaulaan ja suudella läjäytti häntä.
— Eusebius … mutta Eusebius, sinä häpäiset itsesi, poikani! Mene, mene! kuiskasi onneton äiti aivan suunniltaan häpeästä ja veti hänet puoleksi väkisin ovelle.
— En lähde, ennenkuin saan suuta pikku morsiameltani, vastasi kapteeni, pääkoppa yhä sekavampana, ja koetti tavallisella itsepäisyydellään päästä irti.
Everstin täytyi nyt ruveta välittäjäksi, ja hän ehdotti, että kaikki herrat kävisivät päivällislevolle päivän vaivojen jälkeen. Mutta koville otti, ennenkuin kapteeni myöntyi. Vasta sitten, kun hän huomasi, että Ringa neiti jo oli lähtenyt ruokasalista, antoi hän vastahakoisesti viedä itsensä pois, yhä kuitenkin nimittäen häntä pikku morsiamekseen, jonka kanssa hän täyttä neliä karauttaisi Syrjänkoskelle "kaikista Peilikentistä ja peilitaistelijoista huolimatta",[22] ja samassa hän katsahti uhkaavasti kreiviin, joka seisoi välinpitämättömän ja levollisen näköisenä ikkunapieleen nojaten.
Mutta tuskin oli eversti päässyt huoneesta uppiniskaisen vieraansa kanssa, kun jo kreivi tuli hänen perässään ja hiljaa pyysi saada puhella kahden kesken. Eversti suostui siihen vähän hämillään, ja kohta kuului Linnaisten salista vain palvelijain hälinää, kun he korjasivat astioita pöydästä.
Muutamien tuntien kuluttua kokoontuivat Linnaisten asukkaat ja vieraat taaskin teepöydän ääreen. Mieliala oli muuttunut, asema epäselvä. Kapteeni oli maatessaan menettänyt rohkeutensa; pää erittäin sileäksi suittuna, takki hyvin kiinni, hän istui siinä neuvottomana ja harvasanaisena; ei ollut enää kysymystäkään sinuttelemissuutelosta. Hovineuvoksetar koetti kiitettävällä tavalla pitää suvun arvoa yllä ja mainitsi sivumennen "äkillisestä huimauksesta", joka hänen Eusebiustaan vaivasi; hän oli perinyt sen isävainajaltaan. Eversti näytti olevan hämillään ja tavallista enemmän ajatuksissaan, kreivi sitä vastoin lateli loppumattomasti kohteliaisuuksiaan ja suuren maailman kaskuja, joita hän kertoi tavattoman taidokkaasti. Anna oli allapäin ja ääneti. Ringa, päivänpaisteena kuten ainakin, ilvehti lakkaamatta herra Lithaun kanssa, joka puolestaan oli tasainen ja vakava, milloin hymyili viehättävälle tytölle, milloin keskusteli neiti Triste-Rubanin kanssa.
Niin kului ilta. Kun seura viimein hajaantui, kysyi eversti leikillä, pelkääkö herra Lithau aaveita.
— Minulla ei vielä koskaan ole ollut kunniaa tutustua niihin — vastasi nuori mies samoin leikillisesti — mutta mielelläni tahtoisin tutustua.
— Toivonpa sitten vain, ettei teillä huomisaamuna olisi syytä katua tuttavuutta, jatkoi eversti. Teidän asianne on, nuori ystäväni, hankkia parempia mukavuuksia Linnaisten kartanoon, joka näyttää niin suurelta, että siihen luulisi mahtuvan kokonaisen pikkukaupungin, ja kuitenkin on sisältä järjestetty niin huonosti, ettemme nyt, kun meillä on kunnia nähdä muutamia vieraita luonamme, saata tarjota teille rauhallisempaa majaa kuin isoisäni aution työhuoneen, jota nimitämme Viheriäksi kamariksi. Minun täytyy ilmoittaa teille, että huone on taikauskoisen kansan kesken pahassa maineessa kaikenlaisista kummituksistaan ja tämä vuodenaika on sopivin niiden vierailuille.
— Mefisto rupeaa aina ulvomaan, kun se viedään sinne, ja joka kerta, kun vanha hovimestarimme Holming on juonut lasinkaan, kuulee hän aina raskaita askelia Viheriästä kamarista, puuttui puheeseen Ringa sormellaan varoittaen. — Serkku Waterloon ei pitäisi milloinkaan maata siinä huoneessa, lisäsi hän hiljemmin.
— Antaudun vaaraan sitä mieluummin — sanoi Lithau — kun minun velvollisuuteni on vähän häiritä tämän vanhan talon kotihaltioita. Kohtuullistahan on, että he saavat edeltäkäsin kostaa, jos tahtovat.
Neiti Triste-Ruban ehdotti arkkitehdille hovimestarin huonetta, joka oli lämmin ja mukava, mutta arkkitehti epäsi ehdotuksen.
— Mitä arvelisivat tonttuset niin pelkurimaisesta vastustajasta? lisäsi hän.
Asia oli siis päätetty, kaikki toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta eversti jäi vielä hetkiseksi tyttäriensä luo.
— Lapseni — sanoi hän vakavasti — tämä päivä on ollut vaiherikas. Teille on tehty tarjous leikillä ja tarjous toden teolla. Sinä olet lapsi, Ringa; minä annan anteeksi, että hymyilet. Enkä myöskään vaadi sinulta vastausta, jonka tiedän jo edeltäkäsin ja hyväksyn, mutta minun täytyy huomauttaa sinulle, että kapteeni Winterloo on kunniallinen mies ja hyvästä, vaikkakin köyhästä suvusta. Vaikka hän tänään on näyttänyt heikon puolensa, on se vain harvinainen poikkeus, ja koska hänen luonteensa on muuten parhaita, mitä tunnen, toivon, että sinä ainakin kohtelet häntä sillä kunnioituksella, minkä kunnon mies ansaitsee.
Ringa oli vaiti.
— Annaseni, — jatkoi eversti, kreivi Spiegelberg on anonut sinua omakseen.
Anna alkoi vavista. Eversti huomasi sen.
— Tunnen liian vähän tuota nuorta herraa — virkkoi hän — voidakseni sanoa mitään hänen luonteestaan, mutta minä tutustuin hänen isäänsä Mitaussa. Suku on lukuisa ja nuorenlainen, mutta tilukset ja kreivin nimi joutuvat vanhimmalle pojalle, ja siis hänelle, joka nyt kosii sinua. Hän on esittänyt minulle hyvin ansiokkaita suunnitelmia talonpoikain tilan parantamiseksi hänen suurilla tiluksillaan Mitaun lähistöllä. Minä en pidä tätä tarjousta sopimattomana, jos sinä siihen suostut; mutta tiedäthän, tyttäreni, etten minä koskaan pakota sinua liittoon, jota sydämesi ei hyväksy. Mieti siis, lapseni, ja sano minulle vastauksesi varhain huomisaamuna.
— Minun vastaukseni on jo edeltäkäsin valmis, hyvä isä! Minusta ei koskaan tule kreivi Spiegelbergin puolisoa.
Everstin otsa synkistyi.
— Ja mistä niin nopea, niin perusteeton vastenmielisyys? kysyi hän.
Anna oli taaskin vaiti. Mutta Ringa heittäytyi isän kaulaan ja kuiskasi hiljaa:
— Sillä hän rakastaa toista.