24. TAPATURMAN SEURAUKSET.
Sinä päivänä, jolloin kruununvouti Rågbergin päähän pälkähti hyväntahtoinen, mutta onneton ajatus, kysyä hovineuvokselta, tohtori Kopfschmertzilta neuvoa Ödmarkin lasten hoidossa, viipyi Erland Stjernkors tavallista kauemmin kylämatkallaan. Hän oli taas henkensä uhalla tunkeutunut muutamiin pesiin, joissa mitä julkeimmin harjoitettiin paheita, ja julistanut rohkeasti Mestarinsa sanaa pahimmille paatuneille. Sitten hän oli käynyt muutamissa taloissa, jotka hän oli saanut muuttumaan ryöväripesistä rauhallisiksi, uutteriksi, jumalisiksi kodeiksi, ja niissä hän sai runsaan palkinnon katsellessaan pelastettua ihmisonnea. Hän oli antanut monta hyvää neuvoa, etenkin lasten hoidosta, sillä silloin heinäaikana pienokaiset useinkin jätettiin korjaamattomille vuoteilleen, ruokana hapannut maito ja hoitajina keskenkasvuisia tyttöjä — mistä oli seurauksena, että suuri joukko pienokaisia sairastui ja kuoli puna- tai näivetystautiin. Ja Stjernkors oli ankara herra; hän ei tyytynyt tyhjiin varoituksiin, jotka tavallisesti talonpoikaistuvissa kaikuvat toiseen korvaan ja haihtuvat samalla toisesta, sillä juurtuneita ennakkoluuloja ei mikään järki saa poistetuksi. Hän opetti kauan ja uutterasti, yhä uudelleen ja uudelleen, ei vanhoja ihmisiä, jotka jo olivat kangistuneet tapoihinsa, vaan nuorempia, joiden luonne vielä saattoi muuttua; ja kun hän oli milloin ankaruudella, milloin vakuuttavilla syillä saanut heidät lupautumaan seuraamaan hänen neuvojaan, saivat he myöskin olla varmoja siitä, ettei hän jättänyt heitä eikä heidän lupaustansa mielestään. Ei kelvannut siinä mikään veltto siveysoppi. Joka kerta, kun lapsi kuoli huonosta hoidosta, saivat äidit kuulla lohdutuksen sijasta sanoja, jotka saattoivat heidät punastumaan ja vaalenemaan.
Sillä Erland Stjernkors tiesi, miten kauhistuttavan paljon ihmisuhreja tuo hentojen lasten huolimaton hoito vuosittain vei vähäväestöiseltä Suomelta. Hyvää tarkoittavia neuvoja jaellaan ehtimiseen, ja kuitenkin näkyy kuolevaisuustauluista, että noin puolet kuolleista on ensi ikävuosinaan surman omaksi joutuneita lapsia. Tiedetäänhän ja valitettavasti hyvinkin varmasti, että joka kolmas lapsi Suomessa kuolee milloin minkinlaisesta huonosta hoidosta. Miten monta henkeä sillä lailla hukkuukaan yhdessä ainoassa miespolvessa! Onko sitten meidän kansamme ihmissyöjäkansaa, kun se niin armottomasti tappaa omia lapsiaan. Ei, ei ihmissyöjäkansaa, vaan visapääkansaa, rikkaat ja köyhät, sivistyneet ja sivistymättömät — kaikilla on heillä oma päänsä eikä kukaan ole oppinut mitään, ei unohtanut mitään, ei ainakaan lasten hoidossa.
Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, kun Stjernkors palasi kotiin. Pihalla oli kahdet kiesit, paistin haju höyrysi keittiön ikkunasta, ja täti Milenia tuli neuvottomana ja punakkana portaille ottamaan sisarensa poikaa vastaan, ehkäpä myöskin edeltäpäin estääkseen häntä kiivastumasta.
Hän selitteli, että talossa oli vieraita; olipa hyvä, että hän tuli heille seuraksi, sillä oli toimitettava illallinen pöytään. Eihän matkustavaisia saattanut päästää menemään ruoatta.
— Mitä matkustavaisia täällä on?
— Kruununvouti, tietysti, ja hyvin ylhäinen herra, moskovalainen hovineuvos. He ovat olleet täällä kello viidestä asti. Minä tarjosin heille kahvia ja teetä.
— Mitä he tahtovat?
— No, rakas Erland, lääkärit ovat kuitenkin aina lääkäreitä ja tietävät paljon, mistä meillä ei ole aavistustakaan. Olipa oikea Jumalan onni, että Rågberg sattui tapaamaan matkustavan tohtorin, joten viimeinkin saa kunnollisia lääkemääräyksiä lapsi raukoille.
Kuten näkyy, oli täti Milenian mieli muutaman tunnin kuluessa muuttunut; hän oli kiireen kaupassa uudelleen ruvennut vanhan, tutun lääkeleirin puolelle, johon hän lopultakin oli paremmin perehtynyt kuin kummalliseen, uudenaikaiseen luonnonlääkitystaitoon, jonka mukaan ihmiset muka saattoivat vastoin kaikkea järkeä tulla terveiksi aivan ilman ainoatakaan lääkemääräystä. Mutta Stjernkors oli asiasta toista mieltä. Tyyneys, joka tavallisesti loisti hänen korkealta otsaltaan, oli vain moninaisilla taisteluilla saavutettua rauhaa eikä se aina kestänyt koetusta, sillä hänessä kiehui ja kuohui luonnostaan pikainen luonne. Hän ei suuresti suosinut ylhäisiä vierailuita, vielä vähemmin sitä, että ventovieraita ja lääkärejä kävi hänen rakastamiensa lasten luona — niin, hänen omien lastensa, niin hän sanoi usein, sillä olihan hän valvonut, työskennellyt ja kärsinyt sangen paljon heidän tähtensä, olihan hän ollut heille isän ja äidin, vieläpä enemmänkin veroinen, ja he pitivätkin häntä rakkaampana kuin moni lapsi todellista isäänsä.
Stjernkors oli kuullut kylliksi; hän syöksyi huoneiden läpi kuulematta enää tädin anteeksipyytelemisiä, ja hänen verensä kuohui jo, kun hän avasi lastenkamarin oven ja näki vieraan mustakasvoisen lääkärin, joka enemmän oli sammaltuneen luurangon kuin elävän ihmisen näköinen, väkisin kaatavan ruokalusikasta jotakin keitettä Beatan suuhun, ja kruununvoudin hiessä otsin pitelevän kirkuvan lapsen päätä ja käsiä, samalla kuin Allfrida, Isidor ja hoitajatyttö kuolon kalpeina ja silmät kauhusta tuijottaen katselivat sitä puuhaa.
— Herra, mitä uskallatte tehdä? tiuskaisi Stjernkors voimatta hillitä suuttumustaan.
Samassa hetkessä hän sieppasi lusikan tohtorin kädestä ja työnnälsi vieraan takaperin, niin että laihan miesparan kylkiluut naksahtivat; ja hämmästyksissään kruununvouti päästi sairaan tytön irti. Syntyi hetken äänettömyys, sitten Allfrida heittäytyi itkien suojelijansa kaulaan.
Mutta hovineuvos Kopfschmertz ja kruununvouti Rågberg eivät olleetkaan niitä miehiä, joita saattoi rankaisematta loukata, kun he olivat virkatoimissaan, toinen lääkärinä, toinen holhoojana. Kiivas sanakiista alkoi lastenkamarissa — josta kaikki tohtorin matka-apteekin pullot saivat matkata uuniin — ja jatkui vieraiden pakostakin paetessa huoneiden läpi saliin, portaille ja aina pihalle asti. Onneksi vierasten hevoset olivat jo valjaissa, ja niinpä he lähtivät Aulangon pappilasta niin kiukkuisen katkerina kuin kumpikin suinkin saattoi olla siitä, että mitätön maalaispappi oli heitä häväissyt.
Mutta kun kruununvouti Rågberg palasi seuraavana päivänä vaatimaan hyvitystä kärsitystä häpeästä ja panemaan holhoojaoikeuttaan Ödmarkin lapsiin nähden voimaan, oli Erland Stjernkors jo portailla häntä vastassa pyytäen anteeksi eilistä kiivauttaan, josta hän tunnusti olevansa pahoillaan. Ja kun kruununvouti, joka ei niin helposti unohtanut loukkausta, silloin otsa rypyissä selitti, että hän siitä lähtien aikoi itse pitää huolta holhoteistaan, vei Stjernkors hänet sanaakaan sanomatta sisimpään lastenhuoneeseen. Siellä makasi mielipuoli Beata, paljon levollisempana kuin ennen ja melkein yhtä kalpeana kuin silloin, kun hänet ensi kerran löydettiin lapsuutensa vankilasta. Hän oli paria tuntia ennen nukkunut ikiuneen elämän vastuksista, ja viimeisenä, mitä hän sanoi, oli ollut huudahdus, että hän näki äitinsä.
— Tahdotteko vielä lisäksi väittää, että eiliset lääkkeet ovat surmanneet hänet? kysyi kruununvouti katkerasti.
— En, vastasi Stjernkors. Jumala on sallinut lapsen kuolla tapaturmasta.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, että Beata raukka on kuollut pelästyksestä. Hänen heikot ja tavattoman herkkätuntoiset hermonsa eivät voineet kestää kauhua, minkä ruma, mustapartainen vieras hänessä herätti. Ja minä sanon mielelläni sitä tapaturmaksi. Vieras ei voinut tuntea hentoa kasvia, jonka hän niin kovakouraisesti mursi. Tuossa on heikko, ennen aikojaan kuihtunut kukka. Rukoilkaamme, etteivät toiset kuihtuisi samalla tavoin.
— Ettekö siis usko lääketaidolla olevan parantavaa voimaa?
— Uskon, suurella, jalolla, kunnioitettavalla lääkäritaidolla, mutta … mitä aavistin! Nyt on pojan vuoro.
Isidor ja Allfrida olivat ulommassa huoneessa eivätkä edes aavistaneet, että heidän sisarensa henki oli ennen heitä paennut parempaan maailmaan. Isidor oli aina ollut yhdistettynä nuorempaan sisareensa jonkinlaisilla salaisilla siteillä. Nyt oli todellakin hänen vuoronsa. Häntä alkoivat vaivata aivan samanlaiset kovat kouristukset ja pyörtymiset kuin mitkä olivat lopettaneet Beatan elämän, ja seuraavana aamuna pakeni hänenkin vapaa henkensä riutuneesta, rammasta tomumajasta pois kauniimpaan olemassaoloon.
Kruununvouti oli ollut koko ajan pappilassa. Hänen jäykkä mielensä oli vihdoinkin pehmennyt.
— Kas tuossa — sanoi hän kyynelsilmin Stjernkorsille — tuossa on nyt kaksi teidän holhottianne, joiden tähden olette saanut nähdä huolta ja vaivaa! Jumala varjelkoon minua ottamasta teiltä kolmattakin, joka vielä on jäljellä. Nyt on Allfrida aivan yksin maailmassa.
— Ei, sanoi Stjernkors, hänen Jumalansa elää!