26. SOTA EPÄJUMALIA VASTAAN.
Aulangon hautausmaa oli kauniilla paikalla vanhan, kunnaalla sijaitsevan kirkon ja laaksossa kuohuvan virran välissä. Pienoisen metsän tapaisena kohosi valkoisten ja mustien hautapatsaitten joukko — muutamat rauhan merkin, ristin, muotoisia, mutta useimmat puolipyöreitä, rumia ja kaikki puisia — kellastuneiden heinämättäiden välissä, toisten samanlaisten katoavien muistojen ollessa puolilahoina nojallaan naapureitaan vasten taikka pitkällään maassa ilman minkäänlaista hoitoa. Jotkut herrasväen haudoille pystytetyt kivipatsaat näyttivät tahtovan säilyttää säätyeron vielä kuolemassakin. Suurin niistä oli pastori Idegranin toimesta aivan äskettäin kohonnut ylhäisemmälle paikalle lähelle kirkkoa. Siihen oli suomeksi kullatuin kirjaimin piirretty, miten kivi oli kiitollisuudesta pystytetty rovastin, tohtorin ja tähdistön jäsenen Wentsel Ödmark-vainajan muistoksi, joka oli neljäkymmentä vuotta sangen uutterasti toiminut kirkkoherrana seurakunnassa.
Siitä ja monesta muustakin hautapatsaasta olisi neiti Jacquette sanonut: kun ihmiset ovat vaiti, täytyy kivien puhua.
Lähimpänä Ödmarkin patsasta, viheriäisten, nurmen peittämien kumpujen alla lepäsivät hänen neljä vaimoaan ja kaksi toisesta avioliitosta olevaa lastaan. Lähinnä viimeisen rouvan hautakunnasta, joka oli paremmin hoidettu kuin muut, oli rivissä viisi pientä, valkoista ristiä, kahdessa uusimmassa nimet: Isidor, Beata. Niiden vieressä oli pieni, vihreäksi maalattu kahden hengen penkki, ja kullakin viidellä kummulla kasvoi hyvin huolellisesti hoidettu ruusupensas.
Varhain auringon noustessa mikonpäivänä, vahvan, kuuransekaisen kasteen peittäessä kellastunutta ruohoa ja kirjavia, monivivahteisia puitten lehtiä, istuivat Erland Stjernkors ja hänen nuori kasvatustyttärensä Allfrida Ödmark vihreällä penkillä viiden valkoisen ristin luona. Molemmat olivat niin vakavan iloisia kuin semmoisena kauniina aamuna voi olla rauhaisalla hautausmaalla, kun tuskan orjantappuraoksat eivät enää haavoita ja suru on kuin kaihomielisyys, joka kuvastuu syksyn kuihtuneissa lehdissä — onhan siinäkin auringonpaistetta.
Tuolla paikalla oli Stjernkorsin usein tapana huolellisesti mietiskellä saarnaansa vähää ennen jumalanpalvelusta. Siinä olivat hänen edessänsä avoinna hänen molemmat Raamattunsa — luonnon ja hengen Raamattu. Mitäpä hän olisi tarvinnut muita valmistuksia? Eikä Stjernkors muuten kirjoittanutkaan koskaan saarnojaan. Kirjoitettu sana jäätyy helposti jääksi paperille siirtyessään, mutta Stjernkors tahtoi puhua elävää sanaa eläville ihmissieluille.
Toisinaan, kuten nytkin, istui Allfrida hänen vieressään penkillä ja ikäänkuin imi hänen sanansa sydämeensä. Niin lujasti ja kiinteästi ei muratti kietoudu vankkaan muuriin kuin Allfridan lapsensielu hänen sieluunsa. Stjernkors oli hänen isänään ja äitinään, sisarenaan ja veljenään, ystävänään ja opettajanaan. Kaikki, mitä hän tiesi, uskoi, tunsi ja ajatteli, sen hän luuli saaneensa häneltä. Hän näki hänen silmillään, kuuli hänen korvillaan, ajatteli hänen ajatuksillaan. Vähitellen syntyi heidän välilleen samanlainen salaperäinen side kuin se oli ollut, joka oli ennen yhdistänyt Isidorin ja Beatan toisiinsa ja kiinnittänyt Allfridan äitivainajaansa. Kun Stjernkors oli poissa, tunsi Allfrida aivan selvästi, milloin hän taas oli takaisin tulossa. Jos Stjernkors oli iloinen tai murheellinen, syntyi Allfridassa aivan samanlainen mieliala, hänen itsensä tietämättä, miten tai mistä syystä. Usein Allfridan mielessä heräsi äkkiä sama ajatus, jota hänen opettajansa juuri silloin mietiskeli. Ihan tietämättään hän arvosteli ihmisiä aivan samoin kuin Stjernkors ja aavisti, mitä muut ajattelivat hänestä; toisia hän rakasti, toisia kammosi voimatta selittää, mistä syystä. Menipä se yhteys vielä niinkin pitkälle, että kun Stjernkorsilla kerran oli paha sormikoi oikean käden etusormessa, tunsi Allfridakin kovaa tuskaa samassa sormessa.
Se ei tuottanut Stjernkorsille ollenkaan iloa, vaan saattoi hänet päinvastoin levottomaksi. Kaikenlainen epäjumalanpalvelus oli hänestä kauhistus ja kaikista vähimmin hän tahtoi itse olla semmoisen jumaloivan rakkauden kohteena. Hän koetti irroittaa nuoren tytön sielua siitä kahleesta; hän koetti saada hänet vapaaksi, herättää hänessä itseluottamusta, jota häneltä kokonaan puuttui, ja osoitti hänelle monen monta kertaa, että hänen tuli ajatella omin päin, tuntea itsenäisesti ja pitää tukenansa taivaallista isäänsä eikä heikkoa, syntistä ihmistä. Mutta kaikki oli turhaa. Allfrida, joka käsitti kaikki hyvin helposti, ei kuitenkaan ymmärtänyt semmoista vapautta. Hän hengitti, eli ja oli olemassa ainoastaan opettajassaan.
Kun he nyt siinä istuivat vihreällä penkillä rinnatusten ja kalpea mikonpäivän aurinko paistoi valkoisille risteille ja kellastunut lehti toisensa perästä putosi koivuista, tarttui Stjernkors tyttärensä käteen ja sanoi hänelle lempeästi:
— Allfrida, huomenna pitää sinun lähteä Turkuun.
— Niin, sanoi tyttö vähääkään hämmästymättä tai tulematta pahoilleen, sillä hänen mieleensä ei juolahtanut koskaan tutkistella opettajansa sanoja. Niitä hän piti lakina, vaskitauluihin piirrettynä.
— Sinä olet nyt niin terve ruumiisi puolesta, — jatkoi Stjernkors — että uskallan lähettää sinut serkkusi rouva Nordstrandin luo, joka on luvannut olla sinulle ystävällisenä sisarena. Sinun pitää tulla terveeksi sielusikin puolesta, Allfrida.
— Niin, niin, kyllä minä paranenkin, myönsi tyttö päätään nyökäyttäen.
— Niin kauan kuin ruumiisi oli sairas, jatkoi Stjernkors, oli sielusi kuin kukka, joka kasvaa syvällä maan alla; sinä et voinut kukoistaa Jumalan armon päiväpaisteessa etkä palvella Luojaasi vapaasta tahdosta, iloisesta vakaumuksesta. Nyt olet terve; nyt kasvavat juuresi Jumalasta, mutta sielusi on elämän pimeyden ja myrskyjen läpi pyrkivä Jumalan valtakuntaan, ja sitä varten täytyy sielusi varttua vahvaksi. Nyt olet seitsemännellätoista: sinun täytyy oppia ajattelemaan ja toimimaan omin päin.
— Sen tahdonkin mielelläni tehdä, jos sinä minua opetat, vastasi tyttö ja nojasi päätään hänen olkapäätään vasten. Jumalaansa ja opettajaansa sinutteli hän aina.
— Lähdetkö siis mielelläsi Turkuun?
— Lähden, koska sinä niin tahdot.
— Eikä mielesi käy pahaksi, vaikka lähdet luotani?
Allfrida mietti hetkisen ja vastasi sitten hymyillen: Näenhän kuitenkin sinut joka yö unissani.
— Ei, sinä et saa uneksia minusta. Ennen muinoin uneksit joka yö äidistäsi. Terve ihminen näkee vähemmän unia eikä aina samaa. Sinun pitää ajatella vähemmän minua ja enemmän, paljon enemmän taivaallista isääsi!
Allfrida oli vaiti.
— Niin kauan kuin näet joka yö unta minusta, et saa palata tänne. Sinun pitää rakastaa muitakin kuin minua yksin, muuten en saa koskaan enää nähdä sinua. Näetkö näitä kahtatoista hautaa? Tuossa on isäsi; tuossa äitisi, tuossa isäsi kolme ensimmäistä vaimoa; tuossa kaksi sisarpuoltasi, jotka hukkuivat nuorina, ja tuossa vihdoin kaikki viisi omaa siskoasi aina Isidoriin ja Beataan asti. Jos nyt olisit rakastanut jokaista noista kahdestatoista, toista toisensa perästä, koko sielustasi, niin olisihan sielusi rakkaus joutunut kaksitoista kertaa haudan poveen. Ja jos Jumalasi sijasta rakastat minua koko sielustasi, niin tulee Jumalan enkeli ja lyö minut kuoliaaksi, kuten hän surmasi Egyptin pilkkaajat, jotka tahtoivat ryöstää Kaikkivaltiaalta Jumalalta kunnian, ja silloin saat taas minun kerallani haudata sielusi ilon maahan. Sentähden, rakas Allfrida, tulee sinun koko sielustasi rakastaa vain ikuisesti olevaa, mikä ei koskaan enää kuole eikä joudu maan multaan, nimittäin Luojaasi ja Vapahtajaasi. Jos kaikilla näillä haudoilla olisi puhelahja ja jos sinä voisit kallistaa korvasi vasten turvetta, joka kasvaa tuossa äitisi haudalla, ja kuulla hänen äänensä maasta, niin saisit kaikkialta tietää, että on vain Yksi, jonka nimeen kaikkien polvien täytyy notkistua, niiden, jotka ovat maassa ja taivaassa ja maan alla — ja silloin vastaisi sinulle ääni taivaasta, kuten muinoin Jordanin rannalla: "kuule häntä!" Jos lupaat rakastaa häntä enemmän kuin kaikkea muuta, niin minä lupaan sinulle sen sijaan jotain, mikä ilahduttaa sinua?
— Minä lupaan mitä vain tahdot, kuiskasi Allfrida katsahtaen hartaasti häneen.
— Paha lapsi! soimasi opettaja. Sitähän sinun juuri ei pitäisi tehdä, sitä et saa tehdä. Minä olen syntinen ihminen; kuka on sanonut sinulle, että minun tahtoni aina taipuu Jumalan tahdon mukaan? Ennen et saa tulla takaisin luokseni kuin opit käyttämään vapaata tahtoasi ja vapaasti itseäsi tutkien tottelemaan Jumalan lakia. Mutta jos sen voit tehdä, saat ensi keväänä tulla tänne minun rippikouluuni.
— Tännekö? Ja sinun rippilapseksesi?
— Niin, tänne, minun rippilapsekseni.
Allfrida hypähti ylös kuin lapsi ja kiersi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa. Opettaja työnsi hänet lempeästi luotaan ja suuteli häntä otsalle. Epäjumalat olivat päässeet uudelleen voitolle juuri silloin, kun hän luuli karkoittaneensa ne kauas pois.
Kun hän kääntyi toisaanne, näki hän virkaveljensä, pastori Idegranin seisovan aivan takanaan. Hän oli matkalla kirkkoon. Stjernkorsista tuntui, kuin hän olisi punastunut.
Idegran mainitsi jotakin siitä, miten paljon puuhaa hänellä oli ollut uudesta hautapatsaasta.
— Miksi siinä ei ole kaksitoista nimeä tuon yhden asemesta? kysyi
Stjernkors.
— Hm — vastasi kappalainen vähän hämillään — patsas pystytettiin papiston kunniaksi, yleiseksi mielenylennykseksi. Siis…
— Siis ihmisen ylpeyden hautapatsas! virkkoi Stjernkors. Minä en tuomitse Ödmarkia; mutta valheen sijasta olisin ennen kirjoittanut kiveen kaikkia niitä varten, jotka seuraavat hänen jälkiään, Mik. 3:5 ja Hesek. 13:18-21.