1. TANSSIAISTEN JÄLKEISENÄ AAMUNA.
Niillä, jotka puhuvat onnen vaihteluista ja johtavat kaikki vain sattumuksesta, oli muistettavana vuonna 1789 paljon syytä kummastella ajan tapahtumia. Kaikkien ihmetellessä, mitähän oikeastaan oli tuleva hurjasta Ranska-poikasesta, joka alkoi ruveta niin hillittömäksi, tapahtui kummallisia asioita myöskin sävyisässä, syrjäisessä, unohduksiin joutuneessa Suomessa. Elokuun 25. päivänä 1788 oli kuningas Kustaa lähtenyt Kymenkartanosta paluumatkalleen Ruotsiin melkein pakolaisena, vaarojen ja kavalluksen keskitse, epätoivoissaan kruunustaan, monen jo pitäessä häntä valtaistuimelta syöstynä yksinvaltiaana, jonka kuusitoistavuotisesta hallituksesta ei ollut jäävä jäljelle muita merkkejä kuin onnistumaton vapaudensorron yritys, kruununpolttimot, uusi teatteri ja muutamia sieviä sekä suorasanaisia että runopukuisia korulauseita. Venäjän Katarina riemuitsi, Ruotsi horjui, Suomi näytti pettävän perinnäisen uskollisuutensa ilmikapinalla, kansat epäröivät, puolueet kohottivat uudelleen päätänsä sen musertavan iskun jälkeen, joka niitä oli kohdannut 1772; ei kukaan tiennyt edellisenä päivänä, mikä kohtalo oli seuraavana tuleva maan ja kansan osaksi. Kesäkuun 5. päivänä 1789 nousi sama kuningas jälleen maihin Suomen rannikolle Turussa, ja miten olikaan kaikki silloin muuttunut kuin kuvat taikapeilissä! Ajan ilma oli edelleenkin täynnä ukkosta, mutta pahin rajuilma näytti jo menneen ohitse, vihollinen ei enää riemuinnut, Ruotsin manner ei enää vavissut kuninkaan valtaistuimen alla, Suomi oli malttanut mielensä ja pudistanut niskoiltaan kavalluksen kuin häpeällisen valheen, kansat saivat rohkeutta, puoluemiehet hiipivät rajan yli pakoon, Kustaa III:n aurinko loisti vielä kerran ennen laskeutumistaan melkein yhtä viehättävän kirkkaasti kuin hänen nuoruutensa ja onnensa aikana. Historia vain piirsi poiskäännetyin kasvoin yhdistys- ja vakuutuskirjan nimen aikakirjoihin.
Ruotsin aseellinen käsivarsi, joka edellisenä vuonna oli sisäisestä suonenvedostaan ensi iskussaan hervahtanut voimatonna alas, kohosi jälleen parantuneena ja voimakkaana jatkamaan taistelua. Sotajoukkoja ja laivastoja oli talven kuluessa varustettu kiireisessä taisteluinnossa, rivit olivat täyslukuiset, marssikäskyt valmiit; missään ei puuttunut rohkeutta, kuuliaisuutta eikä yksimielistä isänmaanrakkautta, mutta kuitenkin puuttui kolme muuta sodan menestyksen tärkeintä edellytystä: rahaa, päälliköitä ja aiotun retken rohkeaa ja tarkkaa suunnitelmaa. "Sodassa — sanoo Yrjö Kaarle von Döbeln — ei mikään ole mahdotonta, kun vain osataan itsepäisesti taistella vastuksia vastaan, luottaa onnelliseen sattumaan ja pakottaa itse onni avuksi." Tähän saatettaisiin lisätä: jos vain on päällikkönä Döbelnin lainen mies. Kustaa III oli epäilemättä nero, mutta hän ei ollut nero sodan alalla.
Pieni Loviisan kaupunki kuningatar-nimineen oli tähän aikaan etuvartijana lähinnä valtakunnan rajaa, joka kulki pitkin Kymenjokea. Sinne kokoontui keväällä 1789 kenraalimajuri Kaulbarsin johtamana se Ruotsin sotaväen osasto, jonka tuli suojella rantatietä ja sopivana hetkenä marssia Haminaa vastaan — osa Dalin rykmenttiä, uplantilaisia, vermlantilaisia ja nerikeläisiä sekä suomalaisia Kymenkartanon komppaniasta ja eskadroona Uudenmaan rakuunoita. Kaupunki oli muuttunut leiriksi; mutta leirejä ja sodanvaaraahan tällöin oli kaikkialla, ja enin osa asukkaita piti turvallisempana kaupunkia kuin saaristoa, jossa ehkä olisi jouduttu venäläisten risteilijäin saaliiksi.
Johonkinhan nuorten upseerien oli ryhdyttävä, kun he siinä viikosta viikkoon turhaan odottelivat edemmäksi marssimisen käskyä. Miksi he eivät olisi nauttineet nuoren elämän suloa, jonka säikeet vihollisen luoti saattoi milloin hyvänsä äkkiä katkaista? Ei ollut sievistä maalaisneitosista eikä hienosti sivistyneistä nuorista aatelisneideistäkään puutetta, sillä mitä kaupunki oli mahdollisesti vailla, sen korvasivat runsaasti ympäristön aateliskartanot. Miksi ei pidettäisi tanssiaisia raatihuoneella?
Sotaretkellä oltaessa tullaan pian tutuiksi. Soittoa oli, siispä tanssittiin ikäänkuin ei kellään olisi ollut aavistustakaan siitä, että verinen sota raivosi muutaman penikulman päässä Savon järvien rannoilla. Ensimmäiset tanssiaiset olivat hyvin onnistuneet ja toisia tuli sen jälkeen. Loviisassa huviteltiin.
Viime tanssiaisten jälkeisenä aamuna oli kenraalinrouva Kaulbarsilla (syntyjään Adlerfelt) vieraiden vastaanottohetki, ellei tahdo sanoa cour; hän oli käymässä miehensä luona Loviisassa ja hänen asuntonsa oli tällä kertaa kaupungin ylhäisimpäin seurapiirien kokouspaikkana. Kello yhdestätoista yhteen saakka ilmoittautui joukoittain rouvia, neitosia ja upseereja tervehdysvierailulle, ja päivystävä ajutantti saattoi heidät sisään, missä heidät otettiin vastaan sen ajan tapaan kursailevan kohteliaasti ja heille tarjottiin Unkarin viinejä, säilykehedelmiä ja leivoksia, ja sen jälkeen he, neljännestunnin keskusteltuaan päivän uutisista, poistuivat jättääkseen tilaa uusille vieraille. Sotaelämä toi mukanaan vapaanlaisen keskustelukielen; päällikön puoliso oli määräävänä kaikessa. Kaikki nöyrtyivät tuon älykkään henkilön edessä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta, että sota-asiatkin, milloin vain soveltui, muuttuivat kamaripolitiikan osaksi.
— Kuinka voitte, armollinen rouva, eilisten voittojenne jälkeen? kysyi iloinen, lihavahko, siviilipukuinen herra, joka oli sen uutuuden viehätyksen koristama, joka silloin vielä seurasi kuninkaallisen Vaasan ritariston tähteä. — Toivottavasti oivallisesti? Totuttu kun ollaan näkemään koko maailma jalkain juuressa.
— Aina vain olette ilkeä, hyvä tohtori, vastasi kenraalitar. Se onkin teidän oikeutenne, se kuuluu teidän ammattiinne. Mutta mitä minun on tekeminen? Kärsivällisesti poden jo kolmattatoista nuhaani Suomessa. Jotakinhan täytyy uhrata isänmaan hyväksi. Määräättekö ehkä kuppausta vai suoneniskua? Älkää kieltäkökään, te olette verenjanoisempi kuin Donin kasakka!
— Älkää, armollinen rouva, puhuko verestä; pitäköön sota huolen suoneniskuista. Olihan meillä äskettäin oivallinen senlaatuinen Porrassalmella. Millaisilta tuntuivat eiliset tanssiaiset, teidän armonne?
— No eipä hullummilta, tanssi oli vilkasta; on omituinen viehätys tuossa tulivuorella tanssimisessa. Mutta, rakas tohtori, minä alan käydä vanhaksi…
— Tekö? Se ei ole mahdollista. En ole vielä koskaan kuullut sulottarien ilmoittavan ansioluettelossaan vanhuudenheikkoutta, kun ovat tahtoneet saada eläkettä aatelisesta neitsytlaitoksesta.
— Kenpä tietää? Kohtapa Kellgreninkin kolme sulotarta ylistelevät hiusjauhetta, joka kätkee maailman silmiltä heidän ensimmäiset harmaat hiuksensa. Minä katselin eilen erästä nuorta paria — sisareni tytärtä Cecile Almsköldiä ja tuota rakastettavaa nousukasta, joka eilen unohti sadannen lemmittynsä, vannoakseen tänään ikuista uskollisuutta sadannelle-ensimmäiselle.
— Ketä? Tuotako, joka ilmaisee ihailuaan jakkaralla ikkunan luona istuvalle neiti Mandelkronalle? Vänrikki Rosiako, niinkö?
— Juuri häntä. Luutnantti Rosia, jos suvaitsette. Minä luen ansiokseni, että minulla on ollut vähäinen osuus hänen ylennyksessään, minkä hän muuten hyvin on ansainnutkin. Hän oli yksi niistä neljästä uusmaalaisesta rakuunasta, jotka onnellisesti taistelivat Värälän luona huhtikuussa. Muistattehan sen kahakan, jossa kapteeni Rosenlew kuudellakuudetta miehellä karkoitti neljäsataa vihollista. Ehkäpä muistatte myöskin Rosin ja Stegenbergin kaksintaistelun Cecilen hansikkaasta; tiedättehän sen mielettömyyden?
— Enkö sitä tietäisi? Enkö tuntisi Yrjö Rosia? Minähän hänet paransin erään kerran keuhkokuumeesta. Se oli … malttakaas … toisissa raatihuoneen tanssiaisissa. Molemmat nuoret herrat löysivät yht'aikaa tuon kalliin saaliin, neiti Cecilen hansikkaan, törmäsivät tietysti huimapäisinä toisiaan vastaan ja koettivat sitten parhaansa mukaan syöstä miekkansa toinen toisensa läpi. Sehän on aivan luonnollista. Mutta kummasta sitten tuli hansikkaan onnellinen valloittaja?
— Ei kummastakaan. Minä pyysin sen takaisin oikealle omistajalleen, mutta tietysti vasta sitten, kun se jo oli maksanut verta … ymmärrättehän?
— Ah … Stegenberg sai kaikkien taiteen sääntöjen mukaan miekanpiston kolmannen kylkiluunsa yläpuolelle. Minä vakuutan teille, armollinen rouva, se oli kaunis kuuden viikon haava, aivan täsmälleen siinä paikassa, johon se oli tarkoitettukin, niin ettei se poikaparalta vienyt kaikkia voimia. Jos se olisi sattunut vain tuumaakaan alemmaksi, olisi hänen retkensä ollut kunnialla päätetty. Mutta Yrjö Ros osaa käyttää miekkaansa; minä en tiedä parempaa miekkailijaa koko Ruotsin armeijassa. Te, armollinen rouva, saatte kunniaa suosikistanne. Häneltä ei puutu muuta kuin että hän olisi ylhäistä sukua … tuolta iloisimmalta ja kevytmielisimmältä pojalta, mikä konsaan on taistellut kaunotarten kunniaksi. Hän on ansainnut ylennyksen, hän tanssii todellakin kuin sotajumala.
— Todellako? Minä sanoin itsekseni, kun näin hänen tanssittavan Cecileä gavotti'ssa: kas, tuossa vasta on nuoruutta! Sitokoon hänet, ken voi! Yhtä helposti saisi sidotuksi autereenkin. Mutta se on häviävä, tohtori … ja minun iälläni se on jo hävinnyt. Pidättehän te kelpo keittiöstä, eikö totta?
— Kelpo keittiö, armollinen rouva, on lääkintätaidon ensi sääntöjä.
— No niin, tiedättehän, että on monenlaisia multasieniä, puolikypsiä, kypsiä ja liian kypsiä. Te tietysti pidätte puolikypsistä tehtyä piirakkaa parempana kuin liian kypsistä tehtyä?
— Sallitteko? — Ja tohtori otti panoksen nuuskaa kultarasiastaan, jonka hän oli saanut Kustaa III:lta. — Kypsiä, mutta fraiche'eja niiden pitää olla … tsih! Nyt aivastin sen vakuudeksi.
— Älkäämme puhuko enää siitä. Minua huvittaa tämän nuorukaisen suojeleminen. Hän on rakastettava ja (hiljaisella äänellä) hänestä voi olla meille hyötyäkin. Tiedättehän, Platen vehkeilee, Siegroth vehkeilee, kaikki riippuu sodan uhkapelistä. Me tarvitsemme nuorta miestä, jolla on sekä älyä että sydäntä ja joka voi mennä tuleen meidän edestämme. Hän ei saa olla sukulaisuussuhteissa minkään vanhan perheen kanssa, vaan hänen täytyy olla nousukas, jonka on meitä kiittäminen kaikesta. Tohtori … minä luotan teihin. Minä olen ajatellut Cecileä… Mutta puhettamme kuunnellaan. (Ääneen.) Olette oikeassa, minusta on gavotti parempi kuin menuetti … varsinkin kun ollaan nuoria. Luutnantti Ros!
Nuori luutnantti jätti velvollisuutensa tuntevana sadannen-ensimmäisen lemmittynsä ja lähestyi kumartaen kaikkivaltiasta hallitsijatarta.
— Tohtori Ekströmer ja minä olemme tulleet erimielisiksi hyvin syvällisestä ja vakavasta asiasta eilisten tanssiaisten johdosta. Tahdotteko olla hyvä ja ratkaista meidän riitamme?
— Liian suuri kunnia minulle, teidän armonne! Olen koettava parastani.
— Me väittelimme lääkintätaidosta. Ankara tohtori sanoi minun voivan tulla toimeen ilman hänen neuvojaan ainoastaan sillä ehdolla, että lakkaan tanssimasta. Ja minä vastasin, ettei moinen taito, joka kieltää tanssimasta, voi olla muuta kuin inhoittavaa puoskaroimista. Mitä sanotte siitä, hyvä luutnantti?
— Johtuu mieleeni pieni komparuno, mutta ilmoitan jo edeltäkäsin, etten minä ole sen tekijä.
— Antakaa kuulua!
— Määrätkää mulle latinaks': ain' nuorten kanssa ilakoida, rakastaa, laulaa, karkeloida, niin jään mä teille potilaaks'.
Mut reseptit, nuo annetut, jos multa liekin sammuttaisi, niin herra tohtor' oppinut myös oitis matkapassin saisi!
— No, mitä rakas tohtori, siihen vastaatte? Eikö se ole oikea terveen järjen arvostelu lääkintätaidosta?
— Verraton, armollinen rouva, ainakin neljänteentoista nuhaan asti.
— Emme häiritse enää kauemmin luutnanttia oppineilla riitakysymyksillämme. Joko mietitte uusia valloituksia eilisten voittojenne jälkeen? Antakaa anteeksi, minä en ole unohtanut toista taistelutannerta; minä toivon majesteetille ja isänmaalle monta niin urhoollista käsivartta kuin teidän on, hyvä luutnantti… Stegenbergin haava on luultavasti jo parantunut?
— Toivottavasti.
— Hyvä. On hullutuksia, joita ei sovi ankarasti arvostella, enkä minä tässä erikoistapauksessa aio esittää ammuntarangaistusta. Kuitenkin on vielä ratkaisematta, kuka oikeastaan on saava Cecilen hansikkaan.
— Oi, te olette julma, armollinen rouva! Enkö minä sen hyväksi pannut alttiiksi henkeäni?
— Panitte kyllä. Mutta panihan Stegenbergkin. Ei siinä kyllin, hyvä herra, että osoitetaan rohkeutta; täytyy myöskin osata olla uskollinen.
— Ai, ai, keskeytti tohtori, te olette mennyttä miestä.
— Mennyttä miestäkö? Miksi te luulettekaan minua? Tahdotteko, armollinen rouva, koetella minua?
— Ehkä. Mutta saammehan vielä jonkin aikaa pitää teidät Loviisassa?
— Minä olen täällä osoittamassa teidän armollenne kunnioitustani ja sanomassa jäähyväisiä. Kello neljä iltapäivällä satuloidaan hevoseni; minut on komennettu tarkastamaan Artjärvelle äsken kokoontuneita rekryyttejä.
— Lähdettekö yksin? Tiet eivät ole turvallisia.
— Lähden vanhan ystäväni kornetti Peuran kanssa. Kaikki rakuunamme ovat palvelustoimissa.
— Hyvä luutnantti — virkkoi kenraalitar, suoden lämpimän katseen kauniista silmistään — minä toivotan teille onnea matkalle ja tervetuloa takaisin, niin pian kuin virkatoimiltanne pääsette. Mihin hyvänsä teitä käytetäänkin, olette te aina kunnialla täyttävä velvollisuutenne. Mutta te olette nuori, ja sentähden on teille anteeksiannettava, että rakastatte seikkailuja. Minä pyydän, säästäkää henkeänne, joka voi tulla kuninkaallenne hyödylliseksi; älkää enää antautuko kaksintaisteluun kauniiden naisten hansikkaista. Jos sen sijaan löytäisitte metsästä lumotun linnan, tapaisitte jättiläisen, tappaisitte lohikäärmeen ja vapauttaisitte kauniin, vangitun prinsessan, no niin, silloin nimitän minä teidät urhoolliseksi ritarikseni Pyhäksi Yrjänäksi, ja silloin…
— Silloin on neiti Cecilen hansikas minun.
— Niin, silloin on Cecilen hansikas teidän, kuitenkin vain sillä ehdolla, että luovutte vapautetun prinsessan sydämestä ja kädestä ja pysytte edelliselle mielitietyllenne uskollisena kolme viikkoa.
— Liian pitkä aika, siinä on kaksi ja puoli viikkoa liikaa! nauroi tohtori.
— Ah, armollinen' rouva, miksette määrännyt kolmea kuukautta … kolmea vuotta … koko elämääni?
— Hiljaa! Ei koskaan pidä luvata enempää kuin mahdollisesti jollakin tavoin saattaa toivoa voivansa pitää. Hyväksyttekö ehdotukseni? Muuten saa hansikkaan kilpaveljenne, joka sen paremmin ansaitseekin, koska hän on vuodattanut verta sitä valloittaessaan.
— Enpä ollenkaan ansaitsisi kaikkea hyvyyttä, jota te, armollinen rouva, osoitatte poloiselle sotilaalle, ellen ihastuneena suostuisi ehdotukseenne ja ottaisi vastaan sitä kunniaa, että pääsen teidän armonne ritariksi. Valitettavasti on hyvin vähän toivoa löytää meidän metsistämme lumottuja linnoja; mutta jos se huvittaa teidän armoanne, niin saanhan koettaa onneani.
— Päätetty siis. Tohtori Ekströmer on todistajana. Au revoir, tuleva
Pyhä Yrjänä-ritarini!
— Jääkää hyvästi, teidän armonne! Jääkää hyvästi, herra tohtori!
Nuorukainen lähti suudeltuaan kenraalitarta kädelle ja syvään kumarrettuaan, ja miettiväisenä katseli hänen suojelijattarensa hänen poistumistaan. Sitten vaativat muut vieraat hetkiseksi hänen seuraansa, kunnes tohtori Ekströmer otti hattunsa ja virkkoi leikillisesti:
— Te, armollinen rouva, olette sfinski, kun annatte ihailijanne arvattavaksi ratkaisemattomia arvoituksia.
— Ratkaisemattomia arvoituksiako? Mitä sillä tarkoitatte?
— Uusi ritarinne ei voi koskaan täyttää lupaustaan. Se on vastoin luonnon järjestystä.
— Kolmen viikon uskollisuusko? Ja te, joka sanotte tuon olevan vastoin luonnon järjestystä, te tahdotte, että naisraukan pitäisi panna koko elämänsä onni niin huonon kortin varaan!
— Minä olen poikamies, armollinen rouva!
— Sitä pahempi. Mutta selittäkää toki arvoituksenne!
— Eihän mikään ole yksinkertaisempaa. Ennenkuin tämä Don Juan tai Pyhä Yrjänä ehtii Artjärvelle ja sieltä takaisin Loviisaan, on hän rakastunut jo ainakin kaksikymmentä kertaa. Ja kuitenkin te, armollinen rouva, vaaditte häntä olemaan uskollisena kolme viikkoa. Lähettäkää hänelle kumppaniksi Leporello, niin saatte kuulla iloisen aarian, mitenkä Espanjassa on tuhat ja viisi.
— Te olette inhoittava. Minä kysyn kornetilta, joka tässä näyttelee
Leporellon osaa.
— Antakaa anteeksi, siitä ette, armollinen rouva, vähääkään viisastu. Kornetti Perpetuus — minä en koskaan saa hänen nimeään päähäni — on oivallinen Sancho Panza, mutta aivan kelvoton kertoilemaan moisia lemmenseikkailuja. Harvoin minä olen nähnyt tyhmempää miestä.
— Tohtori … teillä on tapana leikkiä ihmishengillä. Oletteko myöskin tottunut leikkimään ihmissydämillä.
— Minä en ymmärrä teitä, armollinen rouva.
— Minä sanoin teille äsken, että alan jo tuntea olevani vanha. Jos olisin vielä nuori, olisi tanssiaislemmitty samanarvoinen minulle kuin hyvä ateria teille … olisi kaikki! Mutta on hetkiä, jolloin kaikki nuo pienet tarkoitusperät, joita varten elämme, minusta näyttävät tyhjiltä ja merkityksettömiltä. Kun ei enää uneksita, tahdotaan todellisuutta. Tohtori, määrätkää minulle lääkettä neljääkymmentä vuottani varten!
— Keisarinna Katarina on kuudenkymmenen vanha. Potemkin, Yermolov ja monet muut väittävät, ettei hänellä suinkaan ole ikää enempää kuin korkeintaan viisikolmatta.
— Ja sitä te sanotte lääkkeeksi. Mikä parantumaton epikuurolainen!
— Mutta ymmärtäkäähän toki sanani oikein. Te, armollinen rouva, pyydätte suuria päämääriä. Jollette niinkuin Katarina voikaan taivuttaa jalkoihinne Eurooppaa ja puolta Aasiaa, niin tyytykää Suomeen. Sehän ei tosin ole mikään keisarikunta, mutta sitä varten kannattaa kuitenkin elää. Nuoruus on kunnianhimoinen, ja te olette tunteva itsenne nuoreksi.
— Noin haastelevat miehet. Kun he saavat suupalan kunniaa ja leikkipallon verran valtaa, niin on heillä tavaton, ihmeteltävä ruokahalu. Mutta te ette ymmärrä nuoria, tohtori. Milloinka voidaan kieltäytyä kaikesta, uhrata kaikki, unohtaa kaikki, heittää pois elämä kuin riepu ja oma maine kuin olisi se karamellipaperi, ellei juuri nuorena?… Mutta antakaa anteeksi!… Herra majuri … madame … joko todellakin aiotte lähteä?…
Ja kenraalittarella oli sen jälkeen kylliksi tekemistä muista vieraistaan, jotka maltittomina olivat odotelleet tuon tuttavallisen keskustelun loppua, voidakseen sanoa jäähyväiset.
Tohtori Ekströmer kumarsi, huulilla usein nähty hyväntahtoinen, hieman ivallinen hymy, ja sanoi päällystakkiaan kiinni pannessaan itsekseen:
— Vai niin, olisihan minun se pitänyt arvatakin. Hän on rakastunut Rosiin ja on siis mustasukkainen koko maailmalle. Semmoisia ovat naiset. Aina niin omaa voittoa pyytämättömiä ja ystävällisiä nuorille, kauniille miehille … aina niin helliä ja uhraavaisia sisariensa tyttärille, kun he ovat ehtineet niin pitkälle. Se on ymmärrettävää; tietysti on hyvä olla edes tätinä, kun ei voi olla enempää. Ihmisraukat! Noita neljääkymmentä vuotta ei saa parannetuksi muulla kuin kuudellakymmenellä vuodella, ja onpa esimerkkejä, ettei edes siinäkään aina ole ollut kylliksi.