2. KAKSI RITARIA RATSASTAA METSÄSSÄ.
Niiden suurien, haarautuvien laaksojen eteläpuolella, joissa Saimaan ja Päijänteen vesistöt levittäytyvät sisämaahan, kulkee idästä länteenpäin selänne, jossa on paikoin kukkuloita, paikoin mäntyä kasvavia hiekkaharjuja, paikoin taas mahtavia harmaakivijoukkoja tai sieviä, lehtimetsien kaunistamia rinteitä. Näiden kukkulain eteläpuolella, jotka lännessä ovat Uudenmaan ja Hämeen vanhana, historiallisena rajana, laskeutuu laajoja tasankoja hitaasti merta kohti, vaikka kyllä niidenkin alueelle vielä on tunkeutunut tiheään kukkuloita, solia ja vesiä, niin että siellä sota-aikana pienoinenkin joukko olisi voinut maata suojella ryntäävää vihollista vastaan. Seutu on kaunista, hedelmällistä savimaata, tiheämmin asuttua kuin moni muu Suomen seutu. Melkoiset rälssitilat muistuttavat vielä tänäkin päivänä muinaisista mahtavista aatelisista, joiden keskuudesta on kohonnut maallemme moni kuuluisa sotilas ja kansalainen; mutta vuosisatojen ruoste ja koi on kalvanut näitä suuria tiluksia, moni niistä on hajonnut tai liukunut pois vanhain sukujen käsistä, ja sodan vaiheet ovat täällä toisinaan rakentaneet muureja entisten veljien välille, toisinaan taas niitä kukistelleet.
Näillä paikoin, eräässä länteenpäin Elimäen kirkolta olevassa metsäseudussa, jossa maanselkä alenee viehättävästi vaihteleviksi kukkuloiksi ja laaksoiksi, nähtiin myöhään eräänä iltana kesäkuussa 1789 kahden ratsastajan vaivalloisesti ponnistelevan eteenpäin tiettömässä ja asumattomassa sydänmaassa. He olivat mahdollisimman kauan kulkeneet tietä myöten Laptreskin kirkolle päin ja sitten lähteneet oikomaan metsää myöten, mutta vähitellen joutuneet harhaan. He pääsivät kuitenkin eteenpäin vielä niin kauan kuin he kulkivat polkua, jonka samanne päin pyrkivät jalkamiehet olivat tallanneet. Mutta vihdoin hävisi sekin johto, ja ratsastajat huomasivat, että heidän täytyi joko kääntyä takaisin tai tunkeutua yhä syvemmälle tuntemattomaan saloon.
Siihen vuodenaikaan oli yö valoisa ja se olisi muissa olosuhteissa miellyttävine vaikutelmineen vallannut jokaisen luonnon kauneudelle alttiin mielen. Laulurastas liverteli uupumatta sointuvia säveliään metsässä, ja ivaillen mukaili sitä ruisrääkän käheä ääni loitolta kosteasta ruohikosta. Lempeä kirkkaus, mailleen menneen, mutta kohta jälleen haudastaan nousevan auringon jälkiloiste viivähteli vielä koivujen vaaleanvihreillä lehvillä ja leikki pienen metsälammen välkkyvällä pinnalla, joka siinteli sieltä täältä puiden runkojen välistä. Kevyt usva nousi hienona, valkoisena harsona metsän kosteimmista paikoista. Joskus lähti ratsastajia pelästynyt metso lentoon ihan hevosen jalkain edestä tai kiipesi orava ylemmäksi siltä riippuvalta oksalta, joka sulki ratsastajilta tien ja sentähden taipui syrjään. Lukemattomia hyttysparvia tanssi ilmassa ja ne hajosivat toisinaan kuin savu uinahtavan yötuulen unisesta puhalluksesta.
— Käännytään takaisin, Jaakko! sanoi kärsimättömästi toinen ratsastaja, noin kahdenkymmenen vanha nuorukainen, joka oli kääriytynyt viittaan, minkä alta näkyi Uudenmaan rakuunain tunnettu univormu. — Ratsastammehan itään päin, vaikka meidän olisi pyrittävä länteen. Etkö kuule kosken kohinaa tuolta kaukaa? Se on Anjalan koski.
Toinen ratsastaja näytti kestäneen ainakin viidenkymmenen talven vaivat, ja arpisissa kasvoissa oli hänellä selviä merkkejä sekä auringon paahteesta että sapelin iskuista. Yllä oli hänelläkin rakuunain univormu, jota hän oli koettanut suojella tomulta karkealla, hämäläisten mekon kaltaisella palttinapuserolla. Jalkoja suojelivat jonkinlaiset hyvin alkuperäiset, samasta halvasta kankaasta tehdyt säärystimet, mikä kaikki oli omituisessa ristiriidassa ratsusaappaitten, hatun ja ohjesäännössä määrätyn, välttämättömän kankipalmikon kanssa.
— Anjalan koski! toisti mies ärtyisästi hymyillen. Sontiaisia siinä on, mutta ei koskea.
— Mutta minä sanon, että me ratsastamme itään päin, jatkoi nuorempi ja hienompi ratsastaja, pysähdyttäen hevosensa ja kuunnellen. — Etkö näe, miten taivas niskottaa tuolla lounaassa? Saamme vielä niskaamme myrskyä ja sadetta, ennenkuin suoriudumme tästä lemmon erämaasta. Ja se on sinun syysi, Jaakko.
— Minunko syyni? Minäkö tahdoin lähteä oikomaan metsää myöten, jotta pikemmin päästäisiin perille? Kuljemmeko me nyt itään päin? Moinen kamariherra, joka ei osaa matkata metsässä ilman aurinkoa! No, niinpä opetan sinulle jotakin hyödyllistä, armollinen herra. Tarkastele havupuiden runkoja, niin on sinulla aina kompassi käsillä. Tuo hongan paljas puoli näyttää pohjoista ja tuuhea puoli etelää. Ymmärrätkö nyt, että me kuljemme länteen päin, ja taivaanranta ruskottaa koillisessa auringon nousun edellä? Anjalan koskelle on ainakin neljä penikulmaa.
— Anna mennä sitten, mies, äläkä riitele ilmansuunnista! Minulla on nälkä ja jano, ja väsynyt olen kuin loppuun ruoskittu kuormahevonen. Saan katarrin tästä kirotusta yökylmästä; kylläpä huomenna on sitten hupaista komentaa ja kiekua kuin käheä kukonpoikanen.
— Oletko sinä sotamies, Yrjö? Olisitpa kaalellut Pommerin soissa, vanhan Fritsin husaarit kintereilläsi yöt päivät. Etkö kuule lehmänkelloa tuolta järven rannalta?
— Sontiaisia, Jaakko, sontiaisia! Hanki nyt tähän vaikka torpparin maja. Onhan sotamieskin joskus ihminen.
— Juo vettä ojasta!
— Kiitos vain. Toimita minulle reikäleipä, talonpoikaisjuusto ja viilipiimää, niin unohdan kaikki Helsingin pihvipaistit ja Tukholman piirakat. Hanki minulle vain jokin töllinnurkka, olkikupo ja lammasnahkavälly, niin unohdan kerrassaan kaikki sotaelämän vaivat, ryssät, valtiopäivät, salaliitot, tyrannit, Sprengtportenit, vapaamuurarit, tallirengit ja koko valtakunnan menestyksen. Jaakko, kunnon ukko, olisipa tässä edes täysi heinälato, niin paneutuisin siivona narrina ja uskollisena alamaisena ensin toiselle, sitten toiselle korvalliselleni nukkumaan uneksiakseni tytöstäni — tai oikeammin tytöistäni, Jaakko — sillä legioona niitä on, niin etten tiedä lukuakaan, jok'ikinen päivähän minä olen rakastunut. Ah — pitkä haukotus keskeytti puheen — heinälato on kohta ainoa kunnianhimoni. Sen helmassa olisin valmis laulamaan:
Teille sylin', myriaadit!
Sulle suukkon', koko maa!
— Joutavia loruat!
— Niin, nyt minä tahdon loruta; kuinka minä muuten jaksaisin pysyä hevosen selässä? Talonpoikaisjuuston ja heinäladon muistaminen saattoi minut entiselle hyvälle tuulelle. Jaakko, elämä on kuitenkin kummallinen ilveily. Minä olen tuommoinen onnen kantamoinen, sinähän minut löysit melkein kuin maantieltä ja otit armoihisi, kunnon tervaskanto, taivutit minun tähteni kankeaa selkääsi päälliköiden vastaanottohuoneissa, toimitit minut latina- ja kadettikouluun etkä raskinut polttaa tupakkaa kuuteen vuoteen, jotta olisit saanut minulle ensimmäisen univormun. Ja kuitenkin — voitko uskoakaan? — oli minulla vielä kolme tuntia takaperin mielessä kunnianhimoisia unelmia loistavasta tulevaisuudesta. Sotamarsalkan sauva on minusta usein näyttänyt olevan niin lähellä kuin tuo metsän pihlaja; kreivittären sydän on minun mielestäni monesti ollut helpompi anastaa kuin tuo tuomenkukka, jonka saavutan kädelläni. Minä olen ollut ujostelematta ratsastavinani siinä, missä everstimme nyt ratsastaa johtaen Uudenmaan rakuunain ripeitä rivejä, ja toisinaan olen taas unten hevolla ollut ajavinani esikunnan johtajana, missä kreivi Meijerfelt nyt ratsastaa. Niin, sitten kun rupesin kaikkien muiden tavalla haaveilemaan politiikkaa, ei minusta pieni suuriruhtinaan kruunukaan, sellainen kuin Suomen, ole näyttänyt riippuvan paljoa korkeammalla kuin tuo männynkäpy, jonka voin siepata miekkani kärjellä. Nyt sitä vastoin, Jaakko (uusi haukotus), näyttää elämä minusta kanervakankaalta, ja onnetar, tuo oikullinen naikkonen, kilistelee korvissani todellista lehmänkelloa, milloin sieltä, milloin täältä, milloin läheltä, milloin kaukaa, alinomaa viekkaasti, ilvehtien, saavuttamattomasi…
— Sääli sinua, Yrjö, ettet juo. Muuten olisi sinusta tullut toinen
Lidner.
— Seis, mies, kunnioitusta runoilijoille! Vaikka voisinkin tyhjentää kolmen kannun maljan yhdellä henkäyksellä, ei minulta sittenkään koskaan syntyisi "Spastaran kuolemaa". Mutta totta puhuen, Jaakko, minä alan väsyä elämään. Huomaa: ylipäällikönrouva on huomannut minut hyväksi kavaljeeriksi rykmentin tanssiaisia varten, ja sentähden on majesteetti suvainnut tehdä minut luutnantiksi, jotavastoin sinä, kunnon poika, joka otit vanhaa Fritsiä kiinni kauluksesta, kun minä vielä puuhevosella ratsastelin, sinä, joka olet kärsinyt kaikenmoista kurjuutta kruunun palveluksessa, minun vain rauhassa tanssiessani, ja joka olet sata kertaa varmempi ratsastaja kuin minä, sinä yhä vain olet halpa, unohdettu kornetti. Sinulla olisi pitänyt olla ylhäinen kummi ennen muinoin kätkyessä maatessasi, Jaakko. Mitä olen minä tehnyt onneni hyväksi? Olen kohtuullisesti hullutellut palveluksessa; olen tanssinut huvikseni, juonut huvikseni, rakastanut huvikseni ja vehkeillyt huvikseni. Kurjaa on tuo salainen vehkeileminen; minä olen nyt kuningasmielinen par dépit, suuttumuksesta. Jollemme kohta pääse taistelemaan, lähden yksinäni Haminaa vastaan, ammun kuoliaaksi ensimmäisen ryssän, minkä tapaan, ja sanon sitten jollekin toiselle rehelliselle miehelle, jolla on yllään vihollisen vihreä nuttu: olkaa hyvä, kostakaa, ampukaa minut huviksenne, minä ammuin teitä ja minä tein sen myöskin huvikseni.
— Oh, loruja! Mitä viisaustiedettä tuo on?
— Sano sitä miksi hyvänsä, vaikka lapsentaudiksi: ehkä onkin tuhkarokko tarttunut päähäni. Minä en enää jaksa elää huvikseni niinkuin tähän asti. Muilla on isä ja äiti; veljiä ja sisaria; muilla on tuollainen oikea ystävä, jota minulla ei koskaan ole ollut. Minä olen kuin tuon ruskean vuorenseinämän sammal. Ei yhtään vehreää oksaa kasva siinä. Ja se on kurjaa.
— Kyllä minä sen voin käsittää, Yrjö. Ei yhtään vehreää oksaa, tämmöinen vanha, kuivunut kanto vain kuin minä, mutisi Jaakko, ja hänen karkea äänensä kuulosti tavattoman pehmeältä, josta merimies olisi arvannut suolaista vettä rupeavan pisaroimaan huippupurjeista.
— Ei, anna anteeksi, Jaakko, vastasi nuorukainen, hänkin hellemmin. — Sinä olet se korsi, joka pidät minua elämässä; niin, vitsas sinä olet, oikein sitkeä ja luja katajavitsas, joka pitää minua kiinni sidottuna. Kas niin, älä nyt ole vihoissasi; minä loruan tyhmyyksiä; niinhän minä aina teen. Tuhat … tuostahan se ihana lehmänkellon ääni kuuluu ihan läheltä!
Todellakin hämmästytti ratsastajia ei yksi, vaan viisitoista, jopa parinkymmentäkin lehmää, jotka rauhassa kuluttivat kesäyötänsä kosteissa juurissa kytevän, savuavan tulen vaiheilla, avoveräjäisellä, aidatulla kesantopellolla. Siinä vaaleni metsäkin ja harveni, ja tuli näkyviin pieni, kaunis, niityiksi ja pelloiksi raivattu laakso. Mutta vain riihiä ja latoja näkyi siellä täällä, ei mitään ihmisasuntoa. Ei edes paimentakaan ollut karjassa.
— Alan aavistaa jo, että saamme hyvänkin yösijan, jatkoi puhelias Yrjö. — Toden totta, Jaakko, minä alan jo tuntea jonkin paremman esimakua kuin talonpoikaisjuuston ja lammasnahkavällyjen. Eespäin, eespäin, johan ihan tunnen ilmassa paistinhajua jostakin lumolinnasta. Me lähestymme jotakin seikkailua. Kenraalinrouva on toden totta ennustanut kuin Kassandra: minä olen voittava Cecile Almsköldin hansikkaan.
Jos nuori Yrjö-herra odotteli löytävänsä linnan tai edes herraskartanonkaan tästä tuntemattomasta seudusta, niin kohta hän sai huomata pettyneensä. Molempain ystävysten ratsastettua vähän matkaa, kapeni laakso ja muuttui jälleen jylhäksi metsäksi. Ei pienintäkään tölliä, ei ainoatakaan ihmisolentoa ollut nähtävänä missään.
— Mitä nyt? virkahti nuorukainen unisena ja maltittomana. — Linna näkyy painuneen maan uumeniin. Jaakko, sinä olet hämäläinen, ryhdyhän toimeen ja loitsi se esiin! Etkö muista yhtään vanhaa loitsuasi? "Nouse pois makoamasta!"
— Jos olisin lappalainen tai pohjalainen, niin ehkä koettaisin. Mutta kuulehan!… Metsä puhuu.
Kova kahlekoiran haukunta kuului tiheimmästä metsästä. Hevoset hirnahtivat ja näyttivät vainuavan tallin olevan lähistöllä.
Ratsastajat ajoivat koiran ääntä kohti, vaikka vähän vastahakoisesti, sillä se johti heidät aivan syrjään. Metsä tuli niin tiheäksi, että heidän täytyi laskeutua maahan ja vaivoin tunkeutua hyvin tiheässä, melkein lävitsetunkemattomassa kuusikossa vesojen ja puiden runkojen välitse eteenpäin.