3. RITARIEN TULO LUMOTTUUN LINNAAN.
Tällä kertaa he eivät kulkeneet turhaan, sillä talutettuaan hevosensa korkealle, metsäiselle mäelle ja edelleen tiheän koivikon läpi, näkivät he edessään kapean laaksonpoukaman, jonka halki juoksi kirkas puronen ja jossa joka taholla ympäröivien korkeitten kukkulain välillä välkkyi järven vesi tavattoman mustana tuntemattomien syvyyksien yllä. Tuossa yksinäisessä seudussa oli muun maailman silmiltä kätkettynä asunto, joka rakennustavaltaan ei ollut varsin tavallinen. Liian pieni se oli aateliskartanoksi, mutta kuitenkin liian suuri tavalliseksi talonpoikaistaloksi. Kylkirakennus ja päärakennus, jonka julkisivun kuusi ikkunaa oli luukuilla huolellisesti suljettu, otsikko, jossa oli kolme luukutonta ikkunaa, kaunis parveke, jonkinlainen umpinainen pikku-ikkunainen kuistikko pihan puolella, pari ulkohuonerakennusta, jotka samoin olivat tarkoin teljetyt, puutarha, koirankoppi, josta yhä vain kuului karheaa haukuntaa — semmoiselta se näytti tuo yksinäinen asunto, väsyneiden matkamiestemme viimeinen turva. Olikohan talo asuttu? Vai oliko se autio? Ja kuka ihmisarka olento oli paennut sinne yksinäisen salon turviin? Se oli tietysti tutkittava. Kukaan ei tarjonnut vieraille kattoa pään päälle. Paitsi koiraa ei kuulunut eikä näkynyt ketään elävää olentoa.
Kun ratsastajat varovaisesti taluttaen väsyneitä hevosiaan pääsivät rinteen alle, oli heillä siinä edessään matala kivimuuri, joka suurena piirinä kiersi salaperäisen asunnon ja vieressä olevan puutarhan ympäri. Sen korkeutta lisäsi punaiseksi maalattu säleaita, jonka yläreuna oli varustettu uhkaavilla rautapiikeillä. Jos sen yli sai kiivetyksi, oli sisäpuolella tiheä, korkea, melkein lävitsetunkemattomalta näyttävä orjantappurapensasto, joka juuri äskettäin oli alkanut kukkia ja levitti ihanaa tuoksua vilpoiseen kesäyöhön.
Maltittomina ratsastajat ajoivat mutkittelevan muurin viertä, kauan turhaan etsien jotakin pääsyä pihaan. Vihdoin he löysivät pienen portin, mutta se oli luja ja hyvin suljettu; mahdotonta oli saada sitä auki. Muuta keinoa siinä ei ollut kuin sitoa hevoset johonkin vaahteraan, joita kasvoi ulkopuolella, ja kiivetä portin yli.
Yrjö koetti heti; hän hyppäsi rohkeasti satulasta, ja jonkin verran rautapiikkien repimänä pääsi hän pihan puolelle puutarhaan. Hänen tyynempi ystävänsä seurasi häntä kömpelömmin liikkein. He olivat siis lumotun linnan muurin sisäpuolella ja alkoivat tarkastuksensa.
Puutarha oli varsin tavaton. Ylenmäärin oli siellä harvinaisia, ulkomaalaisia korukasveja, jotka olivat niin huolellisesti hoidettuja ja taitavasti kasvatettuja, ettei parhaimmallakaan puutarhurilla olisi ollut mitään muistuttamista. Varsinkin ruusut olivat hyvin komeita. Hoitaja — mies tai nainen — näkyi erittäin rakastavan noita miellyttäviä kasveja. Niitä oli tavattoman paljon ja niin monenlaisia, ettei Yrjö eikä hänen ystävänsä koskaan olleet osanneet moista uneksiakaan. Tuulilta suojattuina ja odotellun auringon lämmössä ne edustivat kaikkia kehityksen eri asteita, ensimmäisistä heikoista vesoista aina täydelliseen kukoistukseen saakka, ja varmaankin ne olivat saaneet alkaa kasvunsa kasvihuoneessa, koskapa muuten olisi ollut mahdoton käsittää, mitenkä ne olisivat voineet ehtiä jo niin pitkälle Suomen kevätkesän viileässä ilmassa.
Vaikka vaeltavat ritarimme eivät joutaneetkaan pitkälti katselemaan, ehti näky kuitenkin vaikuttaa heihin.
— Ei, Jaakko, sanoi Yrjö, minä en murra ovia enkä edes kolkutakaan, niinkuin kyllä olisi oikeus kolkuttaa, kun näin tulee taloon, nälkä ja jano aseina. Tässä on jotakin, joka pidättää kättäni. Kummallista, kun en tohdi edes kiroillakaan. Täällä on ilmassa jotakin viattoman puhdasta; minä en mistään hinnasta pahoittaisi noita sieviä ruusuja.
— Kaikki ovet lukossa, kaikki alakerran ikkunat lujasti suljetut! huomautti vähemmän haaveksiva ystävä. — Ellei koira haukkuisi, voisi taloa luulla asumattomaksi. Pannaan hevoset liekaan ja mennään nukkumaan jonkin katoksen alle.
— Ei syömättä! vastasi Yrjö, jonka tuo huomautus herätti todellisuuteen. — Asumatonko, sinä sanot? Kuka sitten olisi kastellut näitä ruusuja, jotka kuolisivat tai metsistyisivät, ellei niitä alinomaa ja hellästi hoidettaisi? Jaakko, et sinä ole syntynyt puutarhuriksi. Seiso tässä vahdissa. Haluanpa vähän paremmin tutkistella tätä lumottua linnaa.
Puhuessaan Yrjö heitti yltään viittansa ja ratsusaappaansa ja ryhtyi hurjanrohkeaan yritykseen, jollaiseen mies antautuu ainoastaan ollessaan kaksikymmenvuotias tai rakastunut tai rakuuna — ellei hän sattumalta ole kaikkia yht'aikaa. Talo oli valkeaksi maalattu ja laudoitettu, niin että vaakasuorassa ulkokatteessa oli jonkinlaisia uurteita, jotka olisivat olleet riittäviä pysykkeitä kissan käpälälle, mutta olivat hyvin huonoja tukia ihmisjalalle. Yrjö kiipesi ensin nurkkaa myöten ylös ja kapusi sitten laudoitusta pitkin hiljaa eteenpäin, kunnes pääsi kiinni parvekkeeseen, joka oli otsikon keskimmäisen ikkunan kohdalla. Siitä hän tarttui rautakaiteeseen, nousi sen ulkopuolelle parvekkeen reunalle ja katsahti ikkunasta sisään samalla uteliaasti, rohkeasti ja kuitenkin melkein arasti.
— No, mitä näkyy? kysyi Jaakko alhaalta. Mitä siellä on? Hämähäkin verkkoja, pesuvaatteita vaiko tyhjä maitohylly?
— Siellä on pieni, sievästi sisustettu kamari, jonka ovi on auki johonkin pihanpuoleiseen huoneeseen.
— Nouse parvekkeelle!
— Ei, en uskalla. Minua peloittaa, Jaakko. Tuntuu siltä kuin suojelisi näkymätön voima tätä taloa. Jospa vain aurinko nousisi! On niin hämärää huoneissa, etten voi erottaa, mitä sisempänä oikein on.
— Nyt nousee aurinko kukkulan takaa. Jos pihan puolella on ikkuna, täytyy siitä kohta ruveta paistamaan huoneeseen.
— Jaakko, ruudut rusottavat… Siellä on joku… Lapsi se on… Nyt loistaa ensimmäinen säde ruudusta. Valo leviää… Minä erehdyin, Jaakko!
— Emännöitsijäkö se on?
— Ei, nuori tyttö. Aurinko kultaa hänen tummat hiuksensa.
— Aika poika se tuo on! Saadaanpahan nähdä, että hän tulee tanssien päistikkaa alas.
— Jospa vain näkisit hänet! En koskaan vielä ole nähnyt niin viatonta ja viehkeää.
— Yrjö … pidä lujasti kiinni kaiteesta!
— Vaiti, ei sanaakaan! Hän rukoilee aamurukoustaan. Noin minä tahtoisin osata rukoilla… Jumala sinua siunatkoon!… Nyt kohottaa hän silmänsä … rukous on lopussa … hän tulee tännepäin…
Samassa nuorukainen liikahti ikäänkuin paetakseen, mutta unohti kapean jalansijansa, menetti tasapainonsa ja putosi nurinniskoin parvekkeelta.
Jaakko näki hänen putoavan ja mutisi jotakin hulluista pojista, jotka luulevat jaloissaan olevan kissankynnet, kunnes huomasi suojattinsa vuotavan verta. Yrjö oli loukannut itsensä johonkin terävään kivensärmään ja koetti nähtävästi vaivoin nousta ylös. Ystävän tutkiva silmä huomasi heti hienon, punaisen naarmun ohimossa.
— Juokseeko sinusta verta, poika? Mikä sinulla on? Etkö vastaakaan? No jopa nyt! Olethan kalpea kuin talvinen jänis! Ja Jaakko juoksi noutamaan satulastaan siteitä.
Mutta ennenkuin hän niitä löysi, tapahtui jotakin, joka heti palautti veren Yrjön kalpeille kasvoille. Parvekkeen alla olevasta ovesta astui esiin nuori tyttö — ei emännöitsijä eikä karjakko, ei enkeli eikä keijukainen — vaan kaikesta päättäen kuolevainen olento niinkuin muutkin, kun eivät satu olemaan rakkauden värikästen kaukolasien takana. Hän oli lapsi tai melkein lapsi, solakka, notkea, joustava, enemmän etelä- kuin pohjoismaalainen, hänen silmänsä olivat suuret ja tummankiiltävät, hiukset melkein siniseen vivahtavan mustat, koristelemattomasti taapäin pyyhkäistyt, niin että valkoinen otsa ja ohimot jäivät paljaiksi. Vaaleassa, yksinkertaisessa musliinipuvussa oli jotakin, jossa Yrjön hurmaantunut silmä oli näkevinään taitavamman käden kuin tavallisen maalaisompelijan työtä. Koko olento oli hänestä aamun kirkkaassa valossa niin ilmankeveä, niin viehättävän ylhäinen, ettei hän voinut olla häpeämättä äskeistä vakoiluaan, jolla hän oli häirinnyt niin suloista olentoa tämän rauhoitetussa asunnossa.
Tuntemattomalla neidolla ei näyttänyt olevan aavistustakaan vieraiden läsnäolosta. Hän hengitti mielihyvin vilpoista, vielä kosteata aamuilmaa, meni lähimmän pensaan luo, jossa kastehelmet välkkyivät kukissa ja lehdillä, taivutti oksat syrjään ja tarkasti ruusun-umppua, joka ei vielä ollut täysin puhjennut. Ei mikään voinut olla luonnollisempaa eikä yksinkertaisempaa, mutta Yrjöstä hän näytti puhuvan ruusuille ja ne puolestaan vastaavan hänelle … niinkuin olisi umppu hänen tullessaan levittänyt terälehtensä, ja samalla uusi ihmeellinen nuoruuden ja kauneuden tuoksu virrannut puutarhaan. Lempeä hymy leikki nuoren tytön rakastettavilla kasvoilla, hän kulki pensaalta toiselle, poimi sieltä täältä pois kuivan lehden, sitoi siellä täällä jonkin itsepäisen oksan lujemmin kiinni tukeen, otti vihdoin ruiskukannun, joka oli valmiina pensaan luona, ja astui muurin luo purolle täyttämään kannuaan. Sieltä hän löysi molemmat vieraat, jotka siihen asti olivat olleet pensasten peitossa. Jaakko peseskeli puhtaaksi ystävänsä ohimon veristä haavaa.
Tyttö pysähtyi kummastuneena. Hänen vilkkaissa kasvonpiirteissään kuvastui silmänräpäyksessä vuoroittain pelkoa, epäilystä ja kummastusta; sitten heti hämmästystä ja sääliä. Hän oli huomannut Jaakon huolelliset sitomispuuhat.
Nuorta Yrjö-herraa hävetti sukkasillaolo ja myöskin, että hänet oli tavattu vieraalle alueelle tunkeutuneena.
— Minä olen hyvin pahoillani, hyvä neiti — sanoi hän kohteliaasti kumartaen — että olemme häirinneet teitä niin sopimattomalla tavalla, mutta meillä tuskin oli muuta neuvoa. Nimeni on Yrjö Ros ja arvoltani olen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen rakuunaväen luutnantti, ja kumppanini on Jaakko Peura, saman väen kornetti.
— Muuten sanotaan minua myöskin Peuroniukseksi, veljeni mukaan, joka on pappi, oikaisi Jaakko, kömpelösti koettaen asetella paikoilleen toisella korvallisella riippuvaa hiustupsua, jota lyijypalanenkin osaltansa koetti painaa alas, jotta tuo itsepäinen olio olisi pysynyt suorana, kuten ajan tapa ja univormuohjesääntö vaati.
— Ehkä — jatkoi Yrjö — uskallan, armollinen neiti, toivoa anteeksiantoa, jos lisäksi ilmoitan, että olemme esimiestemme käskystä virkamatkoilla maan puolustustoimissa. Me tulemme Loviisasta, olemme tarkastaneet rekryyttijoukon Laptreskissa ja aiomme samaa tarkoitusta varten Artjärvelle. Meille näytettiin oikotie metsän halki, mutta me eksyimme emmekä vähintäkään tienneet olevankaan tätä viehättävää paikkaa, johon meillä on ollut onni tulla tupsahtaa aivan ruusujen keskelle.
Nyt odotti Yrjö toki vastausta, mutta sitä ei tullut. Nuori tyttö ojensi hänelle kätensä ja arasti hymyillen katsoi häntä silmiin, mutta oli vaiti.
Yrjö vei pikku kätösen huulilleen. Tyttö katsoi häneen viattomasti kummastuneena ja ojensi sitten heti kätensä Jaakolle, joka arveli, että hänenkin oli osoitettava samaa siihen aikaan varsin tavallista kohteliaisuutta. Pahaksi onneksi oli Jaakolla ruma tapa purra tupakkaa. Sentähden hän luuli kohteliaisuuden vaativan häntä ensin vähän puhdistamaan karkeita viiksiään, ennenkuin hän uskaltaisi niillä koskettaa hienoa kättä, mutta tuon manööverin aikana käsi äkkiä vetäytyikin pois.
Satoja kertoja ennen rakastunut Yrjö seisoi peräti hämillään. Mutta nähtyään hänen verisen otsansa muisti tyttönen äkkiä jotakin, jonka oli aivan unohtanut. Hän juoksi purolle, täytti kannunsa vedellä, pani tuttavallisesti kätensä Yrjön otsalle, tutki haavaa, pesi pois veren, kääri nenäliinansa haavan siteeksi, päästi kaulastaan punaisen silkkihuivin ja kiinnitti sen siteen peitteeksi. Hän ei sitä tehdessään voinut olla koskematta nuorukaisen poskeen, mutta hänen kätensä ei vavissut; ei vähintäkään heijastusta Yrjön poskien punasta näkynyt hänen tyynellä otsallaan. Se oli vain sisaren luonnollista, lempeää hoitelemista, ja kun side oli valmiina, koetti hän ilmeikkäin elein osoittaa, ettei haava lainkaan ollut vaarallinen, vaan paranisi pian.
Kun ei mitään ääntä kuulunut noilta kauniilta huulilta, johtui Yrjön mieleen, että hänen vaalijansa luultavasti oli ulkomaalainen eikä siis ymmärtänyt ruotsia, jota hän oli puhunut. Hän siis ilmaisi kiitollisuutensa ranskaksi — turhaan; saksaksi — turhaan; hän haki muististaan muutamia englantilaisiakin sanoja — yhtä turha vaiva. Epätoivoissaan hän solkkasi muutamia venäläisiä sanoja ja kirouksia, jotka sotamiesten suusta olivat tarttuneet hänen korvaansa — ei sekään auttanut. Jaakko luuli löytäneensä tuon käsittämättömän äänettömyyden avaimen ja tulkitsi ystävänsä sanat suomeksi. Kaikki vain turhaa ponnistelua; enemmän kuin sata vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin suomen kieli oli kotiutuneena hienojen neitosten huulilla, ja enemmän kuin sata vuotta oli vielä kuluva, ennenkuin se jälleen tuli niillä kotoiseksi. Nuori tyttönen katseli vieraita milloin välinpitämättömästi, melkeinpä tylsästi, milloin maltittomasti, mikä ilmeni vilkkaissa eleissä. Vihdoin hän juoksi pensaan luo, taittoi kaksi ruusua ja antoi heille kummallekin yhden, ja hänen katseensa oli kysyväinen kuin olisi hän sanonut: näitäkö te tahdoitte?
Kun hän ei heidän kasvoistaan nähnyt mitään vastausta kysymykseensä, näytti hänen mieleensä johtuvan jotakin muuta, hän palasi ovelle, josta oli tullut puutarhaan, ja pysähtyi odottamaan.
— Hän kehoittaa meitä seuraamaan itseään! huudahti rakastunut Yrjö.
— Mene sinä edeltä, minä vien hevoset talliin. Ja ilmoita hänelle jollakin tavalla, että hänen pitää antaa kaksi piimäkehloa, sillä muuten et jätä minulle mitään, laski Jaakko leikkiä.
— Huuti, mies! vastasi Yrjö, vaikka hän tunti takaperin ei ollut muuta ajatellutkaan kuin hyvää aamiaista.