21. SATININ LIPAS.
Yrjö Rosilla oli taaskin virkavapautta, ja hän oli eräänä päivänä maaliskuun lopulla 1792 Yöjärven metsässä. Ei mikään metsästyslaki ollut vielä rauhoittanut ruoaksi kelpaavaa metsänriistaa, ja nuori luutnantti astuskeli Jaakko Peuroniuksen seurassa pyssy olalla metsässä, milloin ampuen kuhertavan teeren, milloin tarkastellen Ramströmin ketunsaksia. Ramström taisi kaikkea, ja aikaa hänellä myöskin oli kaikkeen; hän tarvitsi vielä pari repoa, voidakseen tarjota Vernalle täydellisen ketunnahkaturkin talveksi.
Metsästäjät astuskelivat sulavia kinoksia myöten järvelle päin ja huomasivat äkkiä jäällä reen sekä tunsivat vanhan ystävän, tohtori Ekströmerin, joka oli leukaan asti kääriytynyt harmaaseen sudennahkapeitteeseen. Tohtori ei ollut pitkään aikaan päässyt tervehtimään entisiä sairaitaan, ja kohtaaminen tuli sydämelliseksi.
— Mistäpä löytäisi pyhän Yrjänän, ellei lohikäärmeitä vastaan taistelemasta! tohtori huudahti iloisesti. Mitä sanookaan Virgilius: juvat praeda etcetera. Tavaton lauserakenne, jonka oppinut Adlerbeth kääntää näin:
Hyötyvi ryöstöistään joka päivä ja saalista nauttii.
… Ja kas tässä Sanchokin! Hyvää päivää, Perpetuus, aina perpetuum mobilena. harhailevan ritarimme jäljissä! Käsitätkö, rakas Yrjö, että minä olen vaivannut kallista henkilöäni kelirikon aikana tänne aina Turusta asti, ainoastaan tavatakseni sinut? Kun ei sinua ollut Helsingin eskadroonassa, sanoin itsekseni: Ekströmer, mätä eväslaukkusi täyteen kylmiä kyljyksiä; vielä on sinun kestettävä vuorokauden vaivat Yöjärvelle asti. Mutta niinpä minä olenkin ahdettu täyteen uutisia, mustia ja valkoisia, puh! Hanki minulle ensin syötäväksi kelpaava aamiainen! Toivottavasti on lohikäärme vielä elossa … nehän ovat tavallisesti sitkeähenkisiä … eikä minulla todellakaan ole mitään muistuttamista niissä kananpoikasissa, tiedäthän… niissä, jotka ovat syötetyt pomeranssinkuorilla.
— Eskadroona, mars! komensi Yrjö. Suomukset ja kynnet ovat pudonneet Yöjärven lohikäärmeeltä. Rebekka on oleva hyvillään kuin kotikissa teidät nähdessään.
— Niinkö? Ajat muuttuvat, mutta minä olen liian nälkäinen lausuakseni sen klassillisella latinankielellä. Voiko prinsessa hyvin?
— Niinkuin hänen ruusunsa kasvihuoneessa.
— Hyvä. Olkoon menneeksi kananpoikapaistista!
Kohta saapuivat reki ja metsästäjät onnellisesti taloon, aamiainen pantiin pöytään ja nautittiin ansionmukaisin ylistyksin. Kun tämä tärkeä valmistus oli hyvin saatu suoritetuksi ja Jaakko lähtenyt tapansa mukaan ajamaan Martin, tallirengin, päähän edes vähänkään hevosten-sukimistaitoa, istuutui Yöjärven entinen velho entisen jättiläisen nahkasohvaan, avasi kultarasiansa merkitsevästi napsauttaen sen kanteen, otti salaperäisen panoksen nuuskaa ja sanoi:
— Kuningasta on ammuttu.
— Mitä! huudahti Yrjö hämmästyen.
— Kuningasta on ammuttu vasempaan kylkeen maaliskuun 16. päivänä oopperan naamiohuveissa. Hän elää vielä … onpa joillakuilla toivoa haavan paranemisestakin, mutta minä uskallan sitä epäillä. Kaksi luotia, raehauleja ja nauloja, eikä kaikkia saada poiskaan. Ei saa olla perhonen, vaan hevonen tai Kaipiaisten rakuuna, kestääkseen kaiken tuon.
— Onneton kuningas … niin loistava, niin jalomielinen … niin rakastettu ja niin vihattu!
— Yrjö, minä muistelen sinun kerran lorunneen vähän sivu suustasi niinkuin kaikki muutkin.
— Oh, kukapa ei ole puhunut tyhmyyksiä? Ja nyt minä iloiten antaisin henkeni Kustaa-kuninkaan edestä.
— Kunnon poika, sen minä kyllä uskon. Nuo kuulat tekivät mustan reiän
Ruotsin valtakuntaan. Kenenkä luulet ne ampuneen?
— Kenenkö? Kelvottoman konnan, jonka nimi saastuttaa ihmiskuntaa!
— Hänen nimensä on Jaakko Juhana Anckarström. Yrjö hypähti kalveten pystyyn ja katsoi, että viereiseen huoneeseen vievä ovi oli tarkoin kiinni.
— Tarpeetonta — lisäsi tohtori tyynesti — se on jo yleisesti tunnettu asia; minä kerron sitten sinulle koko tapauksen. Kiitä nyt onneasi, poika, että tottelit neuvoani ja pidit nimen, jonka olet löytänyt maantieltä. Mitä tyttöön tulee…
— Vernaan!
— Tietysti hän ei voi pitää niin veristä ja häväistyä nimeä. Yksinkertaisinta olisi, että hän vaihtaisi sen niin pian kuin mahdollista menemällä naimisiin.
— Te olette oikeassa. Hänen pitää vaihtaa nimensä, mutta miten? Me myymme Yöjärven, me matkustamme ulkomaille, asetumme Saksaan tai Sveitsiin ottaen toisen nimen…
— Mekö? Yhäkö me? Ja mistä sinä, hyvä herraseni, olet saanut oikeuden määrätä, mitä meidän pitää tekemän? Jos kukaan muu kuin tyttö voi sanoa me, niin se luullakseni on holhooja. Ja hänen ajatuksensa on, että Vernan pitää vaihtaa nimensä miehen nimeen.
— Tohtori … tahdotteko te sitten tehdä minut ihan mielettömäksi? Täytyykö minun tunnustaa teille, mitä teidän jo ammoin olisi pitänyt aavistaa, että se, mikä minulle ei ole kolmeen vuoteen antanut rauhaa öin eikä päivin … mikä ei minulle ole koskaan suova vähääkään rauhaa ja mikä tähän asti on enemmän kuin mikään päähän tunkeutunut raudansälö estänyt minua täydellisesti paranemasta … on juuri se, etten minä voi Vernalle antaa omaa nimeäni. Ettekö sitten ymmärrä, että veli ja sisar, jotka ovat toinen toiselleen kaikki kaikessa eivätkä kuitenkaan voi koskaan olla muuta kuin veli ja sisar, että he ovat tuomitut koko elämäkseen väärään asemaan? Kellekä minä antaisin Vernan? Kellekä hän antaisi itsensä? Teillekö ehkä, tohtori? Älkää pettykö! Te olette kunnioitettu mies, te olette meidän rehellinen ystävämme, ja jos kiitollisuus koskaan voisi vaihtua rakkauteen, sanoisin minä vielä kerran teille: ottakaa hänet! Mutta se on mahdotonta. Verna on kuoleva naimattomana niinkuin minäkin. Pois hänen täytyy päästä tästä maasta, missä hänen nimensä on häväistys. Ja minä seuraan häntä. Minä olen löytänyt toisen tarkoituksen elämälleni kuin sodan uhkapelin.
— Vai niin. Kukapa olisi moista uskonut tanssiaissankarista Yrjö
Rosista? No, lähde vain, minulla on taskussa virkaerosi.
— Mitä sanotte? Joko nyt? Minä odotin sitä vasta ensi avovedellä
Tukholmasta.
— Minä sain sen Helsingistä everstiltäsi. Se tuli saman lähetin mukana, joka toi sanoman kuningasta vastaan tehdystä murhayrityksestä. Luultavasti oli sinun erokirjasi viimeisiä papereja, joihin hän kirjoitti nimensä. Ja vaikka Kaipiainen teki Kustaa III:n tylyksi Kaulbarsia kohtaan, niin osoitti hän enemmän oikeutta sinulle. Se on minun mieleistäni, erehdyksensä tunnustaminen on kuninkaallista. Sinut on erotessasi koroitettu ratsumestariksi, jota paitsi sinulle on annettu miekkaritariston risti ja sata taalaria vuodessa haavasakkoa. Kruunulla ei ole varaa tuhlata suuria eläkkeitä.
— Oi, jospa voisin osoittaa kuninkaalle kiitollisuuttani vielä kerran vuodattamalla vertani hänen puolestaan!
— Ehkäpä jätämme sen tekemättä. Mutta palataksemme Vernaan… Enkö sanonut, että minulla on sekä mustia että valkoisia uutisia?
— Johan noita olen kuullut kyllin kumpiakin.
— Vielä on jotakin jäljellä Satinin lippaassa. Muistathan kuuluisan vaeltavan juutalaisen. Kun hän oli levitellyt näkyviin kaikki, ja hänen lippaansa luultiin jo tuiki tyhjenneen, niin huomattiin kuitenkin vielä jotakin merkillisen hienoa ja harvinaista kuin sokeria pohjalla. Kutsupas tänne Rebekka! Kutsu Verna myöskin! Minä tyhjennän Satinin lippaan, vaikkapa minun pitäisikin näytellä teille Sevillan parturia. Tunnethan sen kevytmielisen kappaleen, koko maailmahan sen tuntee. Holhoojahan siinä pahoin petettiin.
— Mitä vielä saattaisi olla jäljellä? Yöjärveäkö koskevaa? Meidän on kiittäminen teitä kaikesta — hengestämme, terveydestämme, tulevaisuudestamme. Onko teidän myöskin onnistunut pelastaa valtionkavaltajan omaisuus? Tepä olettekin meitä pettänyt, tohtori, niin, häpeällisesti olette te pettänyt meitä pelkillä hyvillätöillä.
— Häh? Joko nyt taas olet siinä me'inesi? No, mitä Yöjärveen tulee, niin et olekaan ihan väärässä. Minä todistin virkavalallani, että muuan henkilö olisi eläissään tarvinnut lukkoseppää, lyhyesti sanoen, että jokin ruuvi oli irrallaan hänen päässään, ja minun täytyy kuninkaan kunniaksi tunnustaa, hallitkoonpa hän nyt tänä hetkenä Tukholman linnassa tai olkoon jo mennyt levolle Riddarholman kirkkoon, että hän tässä asiassa menetteli kuin viisas kuningas. Verna saa pitää Yöjärven irtaimistoineen ja puhtaine rahoineen, joita, niinkuin tiedät, on kuudenkymmenen tuhannen riksin paikkeilla. Minä neuvon Vernaa myymään Yöjärven Salmelalle, joka lähettää tänne jonkun pojistaan viljelemään saloja. Täällä on jotakin tehtävänä, sanoo Salmela. Maanlaatu on täällä parasta, mitä maassa on, ja ihmiset tekevät tästä yrttitarhan, vaikka hullut kapteenit eivät siihen pystyneet. Kun Yöjärvelle kerran saadaan tiet ja aurat, niin on täällä oleva jotakin muutakin kuin kananpoikien kasvattila.
— Näettehän, tohtori! Enkö jo sanonut, että te olette olevinanne niin viaton ja kuitenkin teette meidän hyväksemme kaikki?
— Minäkö? Niinkö sinä luulet, poikaseni? No niin, minä olen lääkäri ja olen nähnyt, mitä meidän viisautemme saa aikaan. Me olemme toimittavinamme kaikki niin älykkäästi tieteen sääntöjen mukaan, että sairaan pitäisi olla pähkähullu, jollei hän ottaisi parantuakseen terveeksi kuin talvinen uusikuu. Mutta kas, juuri silloin sattuu, että potilas kuolee käsiimme. Toisen kerran sanomme: tässä ei ole mitään tekemistä, ottakaa arkunmitta! Mutta äläpäs! Silloin on sairas kyllin hävytön virotakseen jälleen. No, sitä kaikkea pitäisi minun terveen järkeni mukaan ja tieteen kunniaksi sanoa vain pelkäksi sattumaksi. Mutta minä en voi siihen mitään, että minä keksin meidän elämämme lautapelissä viisaamman mestarin käden kuin omamme onkaan. Niin on kaiken laita, niin Yöjärven ja koko liudan. Kuka käski sinun löytää nimen kadulta?… Mutta missä ovat naiset? Vai niin, he odottavat puheillepääsyä. Kutsukaa Ramströmkin!
Verna, Rebekka ja Ramström astuivat sisään.
— Kuulkaahan nyt, Ramström — alkoi tohtori miettivästi nakuttaen rasiaansa pöytään — mikä poika se oli, jonka jätitte yksikseen Helsingin kaduille noin kaksikymmentä vuotta takaperin? Totuus esiin, vanha synnintekijä!
— Se tapahtui kapteenin käskystä, vastasi Ramström vitkastellen. Pikku
Yrjö se oli, hänen oma poikansa. Olkaa niin armollinen ja kysykää
Rebekalta, hän se minulle pojan antoi.
— Vai niin? Ja mitä tuli sitten pojasta? Tiedättekö mitään hänestä?
— Mitäpä minä tietäisin? Luultavasti kunnon kristityt ihmiset korjasivat hänet.
— Siinäkö on kaikki, mitä tiedätte? — Ja tohtori näytti siltä kuin olisi ollut ryhtymäisillään sahaamaan jalkaa.
— Toisin sanoen, minä en tiedä mitään … minä luulen…
— Mitä luulette? — Jalkasaha oli jo täydessä työssä.
— Minä luulen, että armollinen herra luutnantti on pikku Yrjö.
— Sanokaa, että tiedätte sen, taikka minä lähetän hakemaan nimismies
Kalliota! — Sahasta näytti jo tippuvan verta.
— Niin, kyllä minä sen tiedän, puhkui hovimestari.
— Hyvä, siinä on ensimmäinen koukku. Huomatkaa nyt tarkoin, Ramström, että tämä luutnantti — pyydän anteeksi, ratsumestari Ros — on sama henkilö kuin kapteeni Mörkin pikku poika Yrjö! Jos asia tulee oikeuteen, täytyy teidän valalla vahvistaa sananne.
— Jos käskette, armollinen tohtori…
— Vaiti, mies! Minä en käske mitään, minä tahdon vain tietää totuuden. Kirjoita muistiin hänen todistuksensa, Yrjö! Nyt tulemme toiseen koukkuun. Miksi kapteeni Mörk vihasi poikaansa? Miksi hän lähetti pois lapsensa?
— Mitenkä minä sen tietäisin.
— Vai niin, kieroiletteko? Rebekka, käskekää Martin satuloida hevonen ja ratsastaa noutamaan nimismies Kalliota!
— Ei, armahtakaa, armollinen herra tohtori, minä tunnustan kaikki! Kapteeni ei kärsinyt pikku Yrjöä sentähden, että Yrjö oli seinällä riippuvan kuvan näköinen niinkuin marja on toisen näköinen.
— Tuokaa tänne se muotokuva!
Rikkiammuttu taulu haettiin esiin, ja tohtori jatkoi:
— Nyt on teidän vuoronne, Rebekka. Ketä kuvasi tuo maalitaulu, kun se vielä oli siinä kunnossa, että kuvan saattoi tuntea.
— Kapteeni Sundhagenia, vastasi emännöitsijä vuorostaan vitkastellen.
— Te tarkoitatte kapteeniluutnantti Tuomas Sundhagenia, joka palveli sotalaivastossa, eikö niin?
— Niin, häntä sanottiin kapteeniksi.
— No, vastatkaa minulle, minkätähden oli pikku Yrjö tuon upseerin näköinen niinkuin marja on toisen kaltainen? Sattumuksestako?
Rebekka oli vaiti. Jalkasaha pantiin taaskin käyntiin.
— Olkaa vaiti, milloin on vaiti oltava, mutta puhukaa, milloin on puhuttava. Ettekö käsitä, että niin tavaton samannäköisyys saattaa häpeään rehellisen vaimon muiston?
— Ja jos olen vaiti, mitä se teitä koskee? Rebekka kysyi uhkamielisesti, melkoinen määrä entistä lohikäärmettä käytöksessä. — Herra, älkää kohennelko sammuneen tulen hiiliä! Kaikkihan on jo tuhkana; mitä teitä liikuttaa se, miten tuli on palanut … ja mitä kuluttanut? Kuka on teidät pannut kuolleitten tuomariksi?
— Minä, sanoi Yrjö hyvin kalpeana.
— Hiljaa sinä siinä! Te saatte mennä, Ramström; mikä nyt seuraa, ei koske teitä.
Ramström mennä hölkytti matkoihinsa sangen uteliaana, mutta paljon keventynein sydämin. Verna oli edelleen äänetönnä ja hämmästyneenä kuulijana.
— Matami Rebekka Lönnfors tai mikä teidän nimenne on — jatkoi tohtori, yhä pitäen jalkasahaa täydessä käynnissä — minä kysyn teiltä, minkätähden pikku Yrjö oli kapteeniluutnantti Sundhagenin näköinen niinkuin marja on toisen näköinen?
— Se olisi voinut olla sanomatta. Mutta koska te sen kerran tiedätte… Yrjö oli hänen poikansa.
Kynä putosi Yrjön vapisevasta kädestä.
— Ei siinä kyllin, jatkoi taipumaton tuomari. — Teidän täytyy tunnustaa kaikki.
— Minkä minä sille voin, että rouva Bredström vaihtoi lapset?
— Kirjoita se muistiin, Yrjö! Mitä nyt? Etkö voi kirjoittaa? Poikaparka, kyllä ymmärrän … hän menettää hullun isän ja saa … no niin, vanhan rahjuksen sijaan! Mutta ota huomioon, että samalla menetät nimen, joka… Anna minulle kynä, minä jatkan. On välttämätöntä, ettei yhtään solmua jää tähän sotkeutuneeseen vyyhteen. Jatkakaa, matami Lönnfors!
Olipa olemassa jotakin, joka rupesi Yöjärven lohikäärmeestäkin tuntumaan liian raskaalta. Katsahtaessaan tuohon ennen muinoin niin rakastettuun pikku poikaan, jolla oli kieltämätön oikeus kuulla täysi totuus, oli Rebekan, vaikka ihan vastoin tahtoaan, pakko kerrata tunnustus, jonka hän kerran ennen oli kertonut tohtori Ekströmerin houkutuksesta. Se kirjoitettiin tarkasti muistiin niinkuin kihlakunnanoikeuden pöytäkirja.
— Verna on nyt saanut sisaren, huomautti käytännöllinen tohtori, kun kaikki oli valmiina. — Helkan kyllä olisi viisainta pysyä Sundhagenina … ei ole aina hyötyä nimen vaihdosta … mutta mitä teemme hänen isänperinnöllään? Katsotaanpas; jos hän pysyy Sundhagenina, niin hän perii nykyisen isoisänsä. On vain ratkaistava, tuleeko hänelle siitä voittoa vai tappiota. Minä uskon tämän pulmallisen asian ystävällemme valtiopäivämiehelle. Hän sen ratkaiskoon. Minun mielipiteeni on, että Helka pitäköön entisen nimensä. Mutta mitä tekee Yrjö Ros?
— Säästäkää minua, tohtori! Antakaa minunkin pitää rehellinen nimeni!
— Kas vain sitä! Hän on jo kyllästynyt Satinin arkkuun. Niinkuin ei siinä enää olisikaan pohjalla sokerijyvästä! Mutta eikö ystäväni Petronius tallustele tuolla salissa? Matami Lönnfors, kuulustelu on lopussa, pyytäkää häntä suomaan meille hupaisan seuransa huvia! Ja sinä, Yrjö, varustaudu suurta liikettä varten!
Jaakko astui sisään hyvin levollisena ja huomaamatta, mitä merkkejä hänen märistä saappaistaan jäi kirkkaaksi hangatulle lattialle.
— Tiedätköhän, hyvä Pontonius, että täällä tapahtuu aivan kuin äsken perustetuissa kodeissa? Verna on saanut pikku sisaren.
— Nimeni on Peuronius, veljeni, papin, mukaan, jos te, tohtori, nyt tahtoisitte vihdoinkin lakata sitä väärentelemästä, Jaakko vastasi pahastuneena.
— Kuinka se olikaan? Minä olen tullut vähän kuuroksi viime aikoina. Pimpeloniusko? Niin oikein, kyllä minä sen nyt muistan. Niinkuin sanoin, Verna on saanut sisaren ja … tules tänne, lapsi … ihan Yrjön eteen! Tee kunniaa! Syli auki … koko maailma syliin ja minä myöskin!… Verna on saanut sisaren ja … kadottanut veljen!
Lukija, oletko nähnyt tiheän sumun jonakin kevätaamuna peittävän näkyvistäsi järven, rannan, vuoret, pellot, kylän, kirkon ja äsken lehteen puhjenneet tuoksuvat metsät? Läpinäkymätön verho kattaa näköalan, unestaan selviytymätön maisema on usmaisena, käsittämättömänä edessäsi. Sumu laskeutuu alas niityn kukkiin asti, kaikki on harmaata, kosteata, sameaa kuin pilvisenä syyspäivänä. Silloin tulee tuulen henki, raikas puhallus lakaisee pois sumun, esirippu nousee, maisema kirkastuu, aurinko kultaa välkkyvän järven, vuorten huiput, kirkon ikkunat, peltojen laihot ja kukkuloiden ensimmäiset, kasteiset vuokot… Näköala laajenee kauas lämmintä kesää ja hymyilevää tulevaisuutta kohti…
Noiden kasteisten silmien ja kevätajatuksista iloisten sydämien joukossa oli vain yksi tyytymätön, Jaakko Peura latinaksi Peuronius, joka ei voinut unohtaa, että tohtori Ekströmer oli häntä tuona juhlallisena hetkenä sanonut Pimpeloniukseksi.