20. AACHENIN RUUSUTARHASSA.
Meidän ei ole sallittu edelleen seurata kuningas Kustaa III:ta sodan vaihteleville harharetkille vuonna 1790 — ei ottaa osaa taistelevien sotajoukkojen lakkaamattomiin yrityksiin, kun ne koettivat syöstä toinen toistaan Kymenjokeen — ei Viipurinlahdessa tapahtuneeseen varomattomuuteen ja urotyöhön — ei Ruotsinsalmen toiseen meritaisteluun, joka kääntyi voitoksi Ruotsin laivastolle — eikä edes Värälän rauhaankaan, joka päätti voittelun Ruotsin voittamatta tai menettämättä maata, mutta levittäen asekunnian loistoa, joka paransi monta haavaa ja peitti monta erehdystä. Jättiläismäinen Venäjän kotka ei ollut ilman odottamatonta ponnistusta saanut torjutuksi luotaan laihtunutta Ruotsin leijonaa, joka oli vielä kerran uskaltanut käydä sen saaliin kimppuun. Leijona huomasi saaneensa hieman naarmuja ja käpäliään pakottavan; mutta iloiten ja kummastuneena se näki vielä voivansa voittaa. Molemmat taistelijat ehtivät silloin kääntää katseensa paljon suurempaan ja peloittavampaan paloon, joka leimusi lounaan puolella ja uhkasi liekkeihinsä kietoa koko Euroopan. Vallaton poika Ranska, jonka itsevaltiaat olivat tähän asti toivoneet saavansa pidetyksi kurissa kohtuullisilla löylytyksillä, alkoi käyttäytyä kuin aika mies, joka itse hallitsee omaa taloansa, pyrkiipä vielä puhdistelemaan muittenkin taloja. Jo ennen sodan loppua Kustaa ja Katariina ajattelivat liiton mahdollisuutta.
Ei ollut vielä täyttä kahta vuotta kulunut viimeksi kuvailluista tapahtumista, kun kesällä 1791 tapaamme muutamia kertomuksemme tunnettuja henkilöitä siihen aikaan hyvin suositussa kylpypaikassa Aachenissa. Tuo kaupunki, jossa Kaarle Suuri syntyi ja jossa hänen hautansakin on, oli viime aikoina tullut kuuluisaksi rikinpitoisista lähteistään, mutta oli samalla saksalaisen ja hollantilaisen kukkaviljelyksen keskus. Ei missään, ellei ehkä Leidenissä ja Amsterdamissa, ollut tavattavana suurempaa ja komeampaa tulppaani- ja liljakokoelmaa; ei missään, ellei Persiassa tai Provencessa, rikkaampaa ja ihanampaa ruusujen paljoutta. Suuri kasvitieteellinen puutarha oli kuin oikea kukkakaupunki; se oli jaettu tarkasti erotettuihin kortteleihin ja esikaupunkeihin, joissa suosituimmat kukkasuvut yksinvaltiaina hallitsivat kukin aluettaan. Missä hyvänsä kuljettiin noiden hurmaavien kukkakuningaskuntien välillä, tuli vastaan voimakas, melkein huumaava tuoksu — olisipa sanottu kansallisuus, jos kansallisuuksien aika jo olisi ollut silloin tullut — lähimpien valtakuntien asukkaista. Ainoastaan tulppaanit ja kuusi vuotta sitä ennen Eurooppaan tuodut daaliat olivat koreina ja tyhminä siitä omituiset, että ne eivät kyenneet henkimään elämänsä tarkoitusta ympäröivään kesäilmaan.
Oli keveitten pilvien viilentämä heinäkuun päivä, noin kello kahdeksan ajoissa aamulla. Ratsuväenupseeri, jolla oli yllä Aachenissa tuntematon univormu, lähestyi ruusujen valtakuntaa taluttaen käsivarresta nuorta naista. He tulivat kylpemästä ja istahtivat sievälle, vihreäksi maalatulle penkille käytävän viereen. Nuori nainen sanoi saattajalleen:
— Täällä minä tahtoisin asua.
— Niin, miksi ei? vastasi upseeri leikillisesti. — On kaksi keinoa. Me joko muutamme Yöjärven tänne tai tämän kukkatarhan Yöjärvelle. Mutta asukaamme täällä aina heinäkuussa.
— Onko täällä lunta talvella?
— Luullakseni on, mutta ei niin paljoa kuin meillä.
— Samapa se, minä tahtoisin asua täällä kaikki vuodenajat, tietääkseni aina olevani rikas. Voitko sinä kuulla ruusujen tuoksun, Yrjö?
— Kuullako tuoksun? En, sinähän sen vain voit kuulla.
— En minäkään voi enää niinkuin ennen. Mutta tarkkaa: etkö todellakaan kuule hiljaista musiikkia?
— Kyllä, minä hengitän voimakasta tuoksua. Heikot henkilöt saattavat siitä saada päänkivistystä.
— Ei, ei niin. Minä en tiedä, onko se laulua vai puhetta, mutta selvästi minä sen kuulen. Miksi sinä naurat, kun minä sanon ruusujen puhuvan?
— Sentähden, että sinä olet rakastettavin pikku lapsi, mikä koskaan on nähnyt yhdeksäntoista suven ruusujen kukoistavan. Sinä kadehdittava, joka vielä voit nähdä Jumalan äänen käyskentelevän puutarhassa.
— Etkö luule minun sitä useinkin ajatelleen? Se mikä sinun mielestäsi on näkemistä, kuulemista, haistamista ja maistamista, sen kaiken minä tunnen, niinkuin se olisi vain yhtä. Minä tunnen mieltymystä tai vastenmielisyyttä paljostakin, jota en voi käsittää millään aistimilla. Minä tunnen muutamia kohtaan ystävyyttä ja toisia kohtaan vastenmielisyyttä, enkä tiedä miksi. Minä tuntisin sinun läsnäolosi, vaikka minulla ei olisikaan mitään ulkonaisia aistimia. Miksikä sinä naurat minulle?
— Ei, anna anteeksi! Sinä olet lapsi sydämeltäsi, et ymmärrykseltäsi. Sinä olet ajatellut paljon ja oppinut paljon sinä yhtenä vuotena, jolloin asuit Elimäen pappilassa ja luit yhdessä Helka Sundhagenin kanssa. Sinä yhä ajattelet ja opit vielä sittenkin, kun lähdit vapaaherratar Wreden suojeluksen alaisena Helkan seurassa tänne vakaannuttamaan terveyttäsi. Mutta sittenkään et vielä käsitä elämää semmoisenaan kuin se on. Sinusta tulee kerran hyvän miehen vaimo…
— Minä tyydyn sinuun enkä tahdo ketään muuta.
— Näetkös nyt, miten lapsellinen hupsu olet! Enkö minä ole sinun veljesi? Ainoastaan sentähden en ole tähän asti välittänyt oikeuksistani, koska sinä et ole tarvinnut minun suojelustani. Ekströmer on sinun holhoojasi, enkä minä … mielelläni muuta nimeä.
Nuori tyttö piirteli päivänvarjollaan kuvia hiekkaan. Toista käytävää myöten lähestyi neljä naista, jotka olivat kävelyllä kylpynsä jälkeen. Siinä oli vapaaherratar Maria Wrede, syntyjään Sparre, jonka äskettäin Uudenmaan jalkaväkirykmentin ja rakuunain everstiksi nimitetty puoliso, sittemmin sotamarski, kreivi Fabian Wrede, oli valtakunnan etevimpiä ylimyksiä. Ylhäistä, hienoa, viehättävää, tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempaa vapaaherratarta seurasi kaksi muuta naista, jotka niinkuin hänkin kuuluivat ylhäisiin seurapiireihin. Heidän takanaan asteli vähän kainona vähän matkan päässä nuori kamarineiti, jota emme varsin helposti tuntisi Salmelan talon entiseksi veitikkamaiseksi kasvatustyttäreksi Helka Sundhageniksi.
— Kas, tuossahan ovat pakolaiset, joita turhaan etsin kylpylaitoksesta! huudahti vapaaherratar iloisesti, huomattuaan nuo kaksi, jotka olivat istuutuneet penkille. — Sallikaa minun esitellä kenraalitar Kaulbars … neiti Almsköld, joka on äsken saapunut Aacheniin … neiti Anckarström … luutnantti Ros!
— Minua ihastuttaa teihin tutustuminen, nuori neiti, virkkoi kenraalitar leveään, miellyttävään tapaansa, jonka Yrjö Ros varsin hyvin tunsi.
Hän oli kärsinyt ja vanhentunut melkoisesti noina kahtena vuotena; tohtori Ekströmer olisi muistuttanut, että neljänkymmenen iän ei tarvinnut odottaa kuudenkymmenen ikää parantuakseen. Mutta kuitenkin oli vielä jotakin jäljellä entisestä Loviisan tanssiaisten hallitsijattaresta.
— Mitä luutnanttiin tulee — kenraalitar jatkoi — niin muistelen, että olemme nähneet toisemme ennenkin. Ehkäpä erehdyn.
— Armollinen rouva — Yrjö vastasi ja suuteli kunnioittavasti kukistuneen ylhäisyyden kättä — älkää pitäkö minua niin kiittämättömänä, että voisin unohtaa sen hyvyyden, mitä te olette osoittanut minulle!
— Hyvä luutnantti — kenraalitar virkkoi yhtä lämpimästi kuin ainakin neljänkymmenen ikäinen, ehkäpä vähän lämpimämminkin — jos kukaan on maksanut velkansa, niin olette ainakin te. Tiedättekö, armollinen vapaaherratar, että tämä nuori mies on noussut kuolleista? Minä en voi koko elämänikään kiitollisuudella palkita Kaipiaisten hautaa. Mutta kuinka tapaan minä teidät täällä, luutnantti? Toivoakseni ei haavasta ole koitunut terveydelle vahingollisia seurauksia?
— Minun täytyi pysyttäytyä sodan loppuaikoina Viaporin puolustusväessä, ja Aachenin rikkikylvyt huuhtonevat viimeisenkin ruudinsavun haavoitetusta päästäni. Kuinka hänen ylhäisyytensä kenraali voi?
— Niinkuin saattaa voida, kun ei ole tullut mestatuksi. Tiedättehän, että kuninkaallinen majesteetti armahti urhoollisen sotilaan, joka täytti velvollisuutensa, sillä tavoin, että hän menetti vain virkansa ja päällikkyytensä. Mieheni kasvattaa artisokkia Linköpingissä, ja se on hänen mielestään tuotteliaampaa kuin kuninkaan palveleminen.
— Artisokkia! huudahti vapaaherratar Wrede johtaen rakastettavasti heti ensi tilassa puheen pois ikävistä muistoista. — Siis aivan kuin Rooman keisari Salonassa! Saanko vaivata teitä, armollinen kenraalitar, tilaamaan niitä minulle Linköpingistä? Artisokat ovat minun parasta herkkuani.
— Te imartelette miestäni; hän kyllä ihastuu, kun saa lähettää näytteitä taidostaan. Mutta Salonan keisaria mainittaessa … kuinka onkaan urhoollisen ritarini pyhän Yrjänän laita? Oletteko vieläkään vapauttanut lumottua prinsessaa?
— Hän seisoo tässä, armollinen rouva, osoittamassa teille nöyrää kunnioitustaan.
— Mitä? Neitikö olisi?… Cecile! Luutnantti Ros on voittanut sinun hansikkaasi.
Nuori nainen teki kauniin kumarruksen, melkein yhtä syvän kuin menuetissa, ja sanoi nauraen tyytyvänsä palkintotuomarin päätökseen, jos luutnantti vielä piti hänen mitätöntä panttiaan niin suuren kunnian arvoisena. Yrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että tumma puna puhui toista kuin hänen ilvehtivä äänensä, ja samassa silmänräpäyksessä kohosi purppura myöskin Vernan poskille. Kaksi kilpailijaa — tanssiaislemmitty ja luonnonlapsi — katsahtivat nopeasti toisiinsa ensimmäisen ja viimeisen kerran Aachenin ruusutarhassa.
— Cecilen huomautus on oikea, virkkoi kenraalitar. Ehkä muistanette, luutnantti, ehdon, joka tohtori Ekströmerin mielestä oli mahdoton täyttää. Ritarini oli pysyttävä naiselleen uskollisena kolme viikkoa.
— Luullakseni on se ehto täytetty, Yrjö vastasi. Se onnellinen, joka on vapauttanut prinsessan, ja se vielä onnellisempi, joka on voittanut neiti Almsköldin hansikkaan, en ole minä. Se kadehdittava onni on tullut tohtori Ekströmerin osaksi.
— Mitä? Ekströmerinkö? Kuinka se on mahdollista.
— Kun nuori henkilö on viettänyt elämänsä pimeässä vankilassa — kun taitava lääkäri avaa vankilan portit — kun hän sanoo sille rakastettavalle ja onnettomalle vangille: ole vapaa, astu ulos maailmaan, nauti elämästä, nuoruudesta ja vapaudesta saman oikeuden mukaisesti kuin me muutkin kuolevaiset — niin eikö hän ole se, joka on purkanut lumouksen, vapauttanut vangin ja voittanut kalliin pantin, mitä kaksi taitamatonta kilpailijaa turhaan on tavoitellut?
Syntyi äänettömyys, jonka aikana pilkallinen hymy katosi neiti Cecilen huulilta ja kenraalitar kätki neuvottomuutensa ainaisesti uskollisen viuhkan taakse. Hän katsoi Vernaa, katsoi Yrjö Rosia, ymmärsi uuden tappionsa ja oli kyllin ylevämielinen tyytyäkseen siihen, kuten täydellinen maailmannainen ainakin.
— Luutnantti puhuu arvoituksia — hän sanoi seuranaiselleen — hän saa toiste paremmin selittää ajatuksensa. Kas siinä on, hyvä vapaaherratar, meillekin esikuva. Miksi olisi sotapäälliköille ja lääkäreille yksin suotu se onnekas etuus, että saavat pelastaa viattomia vankeja? Emmekö me kaikki voi korjata vääryyttä tai lohduttaa onnetonta? Onnen päivinä minä olin usein tyytymätön itseeni, minusta ei ollut kylliksi siinä, että vietin kolme neljättäosaa ajastani vain sitä varten, jotta viimeisen neljänneksen voisin loistaa hoviseurassa tai tanssiaisissa. Nyt on minulla mies, joka tarvitsee minua; minä olen perustanut pienen koulun Linköpingiin, minua ilahduttaa oppilasteni edistys, minulla on jotakin elämisen arvoista, minä olen onnellisempi nyt kuin ennen menestyksen päivinä… Mutta jopa on meidän aika lähteä yksinkertaiselle aamiaisellemme. Jääkää hyvästi, neiti, jääkää hyvästi, luutnantti Ros! Jos äidillisen ystävän kunnioitus ja iäinen kiitollisuus voi tuottaa teille jotakin tyydytystä, niin … käykää katsomassa minuakin! Muistoissani, sekä iloisissa että suruisissa, olette te aina pysyvä urhoollisena ja uskollisena ritarinani pyhänä Yrjänänä.