19. YÖJÄRVI JA SALMELA.
Tohtori Ekströmeristä oli nuoren sotilaan päästä ilmestynyt raudansälö niin merkillinen, että hän kirjoitti siitä syväoppisen kirjoituksen Ruotsin lääkäriseuralle. Hän luuli taudin luonteen johdosta voivansa olettaa sillä olevan kaksinaisen syyn: toisena tykinkuulan aiheuttaman tärähdysvamman, kuula kun kulkien läheltä haavoittuneen vasenta korvaa oli vaikuttanut suurten aivojen halvautumisen, toisena samaan aikaan tapahtuneen kranaatinräjähdyksen, josta hieno sälö oli tunkeutunut pienten aivojen vasempaan osaan ja siellä vaikuttanut tulehduksen, mikä esti paranemisen ja olisi varmasti tuottanut kuoleman, ellei luonnon oma voimakas vastavaikutus olisi sitä poistanut ja lopulta tunkenut sitä esiin ihon läpi. Ehkä on meidän tässä lisääminen, etteivät muut haavalääkärit pitäneet tätä selitystä täysin tyydyttävänä, ja ankarat arvostelut tuottivat kunnon lääkärille paljon päänvaivaa. Herrat virkaveljet olettivat, osoittaen mielipiteissään sellaista itsepäisyyttä, mikä vain monissa syväoppisissa riidoissa on tullut maailmankuuluksi, koko tykinkuulan pelkäksi tarinaksi ja kranaatin sälön ainoaksi hengenvaaralliseksi vammaksi, josta herra tohtori oli valitettavasti niin kauan ollut tietämätön. Ja siitä tekivät vastustajat sen loukkaavan johtopäätöksen, että herra tohtorin hoito olisi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tuottanut kuoleman, ellei äidillinen luonto olisi pelastanut sairasta huolimatta lääkärin menettelystä.
Mitenkä tämä asia oikeastaan oli, ratkaiskoot oppineet. Se vain on varma, että raudansälön poistamisen onnelliset seuraukset alkoivat näkyä nopeammin kuin lääkärikään uskalsi toivoa. Jo samana päivänä oli haavoitetun tila huomattavasti parempi, hän saattoi jo puhua; vähemmässä kuin viikossa hän sai takaisin kuulonsa, lukuunottamatta, että vasen korva pysyi vähän huonokuuloisena. Kohta katosi kiusallinen painostus päästä, ja marraskuun lopulla oli haavoitettu niin parantunut, että hän tahtoi ilmoittautua palvelukseen. Se rohkea päätös raukesi tohtorin jyrkän kiellon tähden; mutta koska oli aikaisin tullut rekikeli ja Ekströmerin täytyi palata palvelukseensa kenttäsairaalaan, päätettiin, että Yrjö Ros virkistyksekseen seuraisi häntä Artjärvelle.
Nuo syksyiset, pimeät marraskuun päivät olivat onnellisia ja valoisia päiviä Yöjärven kartanossa. Toinen sen lemmikeistä elpyi lakastuksesta uuteen elinvoimaan; toinen kehittyi päivä päivältä yhä enemmän ruusujen siskoksi. Molemmat äsken vielä äänettömyyteen ja merkkipuheen varaan tuomitut nuoret saivat sen kaivatun ilon, että saattoivat vapaina olentoina puhella keskenään. Verna ei väsynyt loistelemasta oudolla puhetaidollaan; Yrjö sai ainakin osaksi takaisin entisen iloisuutensa, kun uusi puhuja ei voinut olla hullunkurisesti hairahtumatta sanojen merkityksessä ja lausumisessa. Se puheliaisuus sai yksin Rebekankin liukkaan kielen vaikenemaan, ja kun tohtori säesti latinallaan ja Ramström huilullaan, tuntui Yöjärven äsken vielä äänetön hiljaisuus muuttuneen meluavan lapsijoukon melskeiseksi hälinäksi.
Ne onnelliset, jotka eivät koskaan ole olleet ilman kuuloa ja puhelahjaa, miten vähän he aavistavat niiden kohtaloa, joilta sallimus on sulkenut ympäröivään maailmaan johtavat sielun portit ja juoksevat virrat! Yksinäisinä, mykkinä kulkevat nuo surun lapset elämässään kuin muukalaiset maan päällä. Heidän ympärillään vallitsee iäinen äänettömyys; välinpitämättöminä tai hämmästyneinä he vaeltavat varjojen maailmassa, ja ihmiset käyvät heidän ohitsensa salaperäisinä, käsittämättöminä, tunnottomina. He sulkeutuvat omaan itseensä, heillä ei ole muuta valittavana, mutta kaipaava sielu levittää sylinsä elämää kohden ja luo itselleen haavemaailman, kuvitellessaan kaikkea, mitä he kohtaavat, mutta eivät ymmärrä, aavistavat, mutta eivät käsitä. Näkö-, haju-, maku- ja tunto-aisti ovat uskomattoman tarkat; ne ovat kuin hyönteisten tuntosarvet, joiden avulla mykät haparoiden kulkevat maailmassa, mutta äänestä, sävelistä, puheesta ei heillä ole mitään kokemusta. Franzén on onnitellut kuuroa siitä, että hän välttää maailmassa monen monet hyödyttömät sanat, paljon herjausta, panettelua ja hulluutta. Mutta ah, runoilija on unohtanut, että soiton maailman kieli, vieläpä enemmänkin, äidin, lapsen suloinen ääni, sanomattoman vaihteleva, ilmeikäs tunneasteikko, joka on rakkaan olennon hellässä puhuttelussa, ne eivät koskaan värise kuuron suljetussa korvassa. Ainoastaan pylväänsä päässä seisova hindulainen pyhimys uskaltaa ylistää sitä köyhää onnea, että hän on erotettu muista aivan yksikseen. Rikkaampaa ja inhimillisempää on se onni, että saattaa olla osallisena toisten suruissa ja iloissa, rikkainta kaikista, että voi uhrata itsensä sen puolesta, minkä tietää olevan parasta maailmassa.
Kun taas tuo raudankova, horjumaton muuri häviää pois, oltuaan niin kauan erottamassa hänen ja muiden olemassaoloa, hänessä olevaa aavistusten äänetöntä maailmaa pauhuisesta, ulkoisesta elämästä, joka siihen asti on tuntemattomana kohissut hänen ohitseen sopusointuisine ja epäsointuisine äänineen — mikä herääminen! Vapaana hän lähtee vankilastaan ihmetellen miten hän on voinut elää niin kauan sen ummehtuneessa ilmassa. Vielä kerran hän avaa sylinsä, jota on niin kauan halveksittu; maailma kiertää käsivartensa hänen kaulaansa, ihmiset tunnustavat hänet vertaisekseen. Hän pitää onneaan liian suurena, niinkuin se olisi kaikki kaikessa, vaikka se onkin vain osa hänen kansalaisoikeuksistaan, mitkä hänelle ihmiskunnassa kuuluvat. Hän on kerjäläinen, joka lähti ravittuna armeliaan pöydän äärestä taipaleelle, mutta oli viluissaan, löysi tieltä nutun ja piti itseään rikkaana.
Semmoinen oli uuden tulevaisuuden esirippu, mikä vedettiin pois kahden nuoren silmäin edestä Yöjärven kartanossa. Erotus oli, että orjatar Verna, joka oli muuttunut kevään Vernaksi, oli luonnon lapsi ja uskoi elämään, mutta Yrjö Ros ei enää uskonut siihen. Keskellä leikkivää pilaa hän vaipui toisinaan syviin ajatuksiin. Hän tunsi, ettei hän enää ollut entisen lainen, mutta hän ei tiennyt, minkätähden hän oli muuttunut.
Huomaavainen lääkäri ei ollut hyvillään noista hajamielisistä ajatuksista. Sairaan aivot olivat olleet liian kipeät voidakseen heti päästä säännölliseen toimintaan; täytyi koettaa saada jotakin vaihtelua metsätalon yksitoikkoiseen elämään.
Herrat lähtivät Artjärvelle, Yrjön lapsuuden kotiin Salmelaan. Oli kylmä ja kirkas joulukuinen sunnuntaipäivä. Ihmiset olivat juuri tulleet kirkosta ja hajaantuivat parhaillaan kukin omalle taholleen, muutamat ajaen tai astuen pitkin tietä, toiset kiitäen suksilla järvien jäätä. Päivällispöytä oli taaskin katettuna tuvassa; matkustavaisia pyydettiin istuutumaan ruoalle. Yrjö sai esittää lääkärinsä.
Hän oli maininnut läsnäolijoista kunkin tutulta nimeltään, kunnes huomasi tuntemattoman, näöltään hyvin vanhan miehen, puoleksi herran, puoleksi talonpojan, hyvin kalpein, kuoppaisin silmin, horjuvin askelin ja kuihtuneena käyvän sille paikalle, missä kaarlelainen Posti oli ennen ollut itseoikeutettuna vieraana.
— Missä Posti on? kysyi Yrjö.
— Siellä, missä taistelun vaunut särjetään ja kaikki verinen sota tulessa poltetaan, vastasi valtiopäivämies. Hän lähti kolme viikkoa sitten tapaamaan Kaarle-kuningasta taivaan valtakuntaan.
— Tehkäämme kiväärillä kunniaa! huokasi Yrjö. Viimeiset
Kaarle-kuninkaan aikaiset rivit marssivat talvimajoihin.
— Posti oli jo kauan valmiina lähtemään. Uusi aika oli hänestä liian pehmeä. Hän ei enää löytänyt yhtään rakuunaa, joka olisi jaksanut nostaa hevosensa kivimuurin yli niinkuin hän nuorena ollessaan. Mutta — isäntä jatkoi tyynesti — hänen sijallaan istuu toinen, jota sinä, Yrjö, et tuntene. Hän on vanhin poikani Sundhagen.
— Sundhagen! huudahtivat Yrjö ja tohtori Ekströmer yht'aikaa.
— Tuomas Sundhagen, kuninkaallisen sotalaivaston entinen kapteeniluutnantti. Hän on asunut jo kaksi vuotta talossa, vaikka erityiset asianhaarat ja tauti ovat estäneet häntä ennen näyttäytymästä meidän muiden seurassa.
— Hupaista tutustua teihin, hyvät herrat, uusi vieras sanoi vapisevin äänin. Se ääni kuului kuin rauniosta, mutta gentlemannin rauniosta.
— Tuomas on kärsinyt paljon palveluksessa, jatkoi isä ikäänkuin lieventääkseen tuon elävän kummituksen synnyttämää vaikutusta. — Katsele häntä tarkemmin, Yrjö. Hän oli kerran samanlainen kuin sinä nyt olet. Äiti sanoo sinun olevan sellainen kuin Tuomas oli kolmekymmentä vuotta takaperin.
Yrjöä värisytti ja hän kääntyi valtiopäivämiehen puoleen kysyen uutisia sodasta.
— Mitäpä siitä kuuluisi, vastasi vanhus. Kuningasten kuningas hallitsee maalla ja merellä. Kuolleet haudataan, haavoitetut paranevat, sotamies lepää, talonpoika pui eloansa, laivoja pannaan kuntoon Ruotsinsalmen tappion jälkeen, ruutia tehdään, kanuunoita porataan hankkimaan tulevana vuonna uusia kuolleita ja haavoitettuja. Minä tulin eilen Anjalasta. Siellä puhuttiin kapteeni Mörkistä.
— Mitä hänestä?
— Toissapäivän edellisenä yönä vartija huomasi Anjalan kartanon luona miehen, joka tahtoi hiipiä tänne Venäjän puolelta. Kyllä pitääkin olla Mörk, lähteäkseen tähän vuoden aikaan ratsastamaan yöllä joen jäätä kosken alapuolelta.
— Mitä sanotte?
— Vartija ampui ja tapasi miestä jalkaan. Sekin oli tarpeetonta. Jää petti, virta vei hevosen ja miehen. Eilisaamuna löydettiin molemmat avonaisesta virrasta Muhniemen luota.
— Kapteeni Mörkkö se oli?
— Niin, kapteeni Mörk. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Olihan hän turvassa; kuninkaan viskaaleilla ei ole mitään valtaa Venäjän puolella.
Yrjö ja tohtori katsahtivat toisiinsa. He ymmärsivät, minkätähden onneton kapteeni oli joutunut surman suuhun. Hän ei ollut voinut vastustaa tytärtään kohtaan tuntemaansa kaipausta, tytärtään, jota hän oli kohdellut niin julmasti, mutta jota hän kuitenkin rakasti mitä itsekkäimmällä isän rakkaudella. Häntä nähdäkseen hän oli uhrannut henkensä.
Talonväen arvaillessa minkä mitäkin tästä kummallisesta tapauksesta tuli tupa vähitellen täyteen kyläläisiä. Lääkäri oli saapunut taloon; mikäpä oli luonnollisempaa kuin että kaikki vanhat ja uudet kivut tahtoivat käyttää hyväkseen sitä harvinaista tilaisuutta näyttääkseen itseään kaikessa merkillisyydessään? Ja kipuja, kuten tiedetään, ei vaivaa mikään tarpeeton arkuus. Tohtori Ekströmer sai kylliksi tekemistä parkuvista lapsista, kielevistä äideistä ja vanhuudenheikoista ukoista, jotka täysin luottavina odottivat hänen tekevän heidät uudestaan nuoriksi. Eikä hän ollutkaan auttamatta, tuo kuuluisa tohtori. Hän ei ylvästellyt kultarasiastaan eikä kahden tiedekunnan kiitoslauseista noiden alhaisten ja köyhien sairasten parissa. Hän ajoi vain puolet joukosta kohteliaasti ulos ovesta ja valitsi jäljelle jääviksi kaikki, jotka saattoi parantaa kuppaamalla, suoneniskulla, mikstuura simpleksillä, essentia dulciksella, riianbalsamilla tai Janinen laastarilla, jota oli pidettävä korvan takana. Saatuaan sen kaiken välttävästi käsistään hän näki Helkan kärsivällisesti odottaen seisovan hänen tuolinsa takana.
— No? kysyi tohtori ottaen häntä leikillä kiinni leuasta. — Enpä toki luule noiden kirkasten helmihammasten tekevän suurta kiusaa. Vai sydämensyttökö vikana? Luuletko minua niin viisaaksi, että minä voisin loihtia sen pojan sinua rakastamaan, jonka mieluimmin tahtoisit omaksesi?
— En — vastasi tyttö pudistaen tummakiharaista päätään — minä olisin kysynyt teiltä, tohtori, miten on hänen laitansa, joka asuu tuolla ullakkokamarissa. Hän ei ole terve.
— Kuka asuu sitten tuolla ullakkokamarissa?
— Hän. Tiedättehän sen, tohtori. Minun isäni.
— Etkö sinä sitten olekaan talon tytär … Matias Salmelan tytär?
— Minä luulin isoisän sanoneen teille kaikki. Ei nyt ole enää mitään vaaraa, kun musta kapteeni on kuollut.
— Rakas lapsi, minä en ymmärrä sanaakaan. Mitä sinuun koskee kapteeni
Mörkin kuolema? Oliko hän paha sinua kohtaan?
— Minuako? Ah… Ei, vaan isää kohtaan. Kun isä palasi takaisin kaksi vuotta takaperin, teetti isoisä ullakkokamarin. Ei kenenkään pitänyt saada tietää isän olevan täällä. Musta kapteeni olisi ampunut hänet kuoliaaksi.
— Maltahan … minä alan ymmärtää. Helka … niin se oli. Isoisäsi otti sinut Tukholmasta pikku tyttönä. Tuomas Sundhagenko sinun isäsi on?
— Kas niin, tiesittehän sen kuitenkin. Tietysti minä olen hänen lapsensa, ja isoisä sanoo, että minä saan käydä neitien koulua papin luona. Mutta isä on usein kipeä. Olkaa hyvä ja määrätkää hänelle hyviä rohtoja!
— Minä koetan huomenna. Consilia fovet nox … se merkitsee, että sinun pitää tänä iltana ensiksi pyörähtää kolme kertaa ympäri myötäpäivään, sitten pitää koettaa olla vaiti kaksikymmentä minuuttia, senjälkeen sukia ruskeat hiuksesi niin, että puolet tulee idän ja puolet lännen puolelle päätä; ja viimeksi pitää sinun uneksia hänestä, jota rakastat. Se on hyvin tärkeätä parannuskeinon onnistumista varten.
Tyttö katsoi tohtoria kummastellen ja juoksi sitten tiehensä heleästi nauraen.
Tohtori Ekströmer kävi neuvottelemaan sen ainoan oppineen tiedekunnan kanssa, mikä oli läsnä: itsensä kanssa. Mitä oli tehtävä? Mitä oli ilmaistava ja mitä salattava?
Ekströmerin ei ollut onnistunut löytää sielua anatomiasalista, mutta hän oli tutkinut sen säikeitä elävissä olennoissa ja tehnyt tutkimuksistaan johtopäätöksen, että kuten voi olla olemassa surua synnyttävää tietoa, voi myöskin olla onnellista tietämättömyyttä.
Matkustajille annettiin yhteiseksi makuuhuoneeksi talon vierashuone, niin että he saivat häiritsemättä puhella päivän tapauksista — noista kahdesta verivihollisesta, joista toinen oli aivan äkkiarvaamatta tullut näkyviin, kun toinen yhtä odottamatta hävisi ihmisten ilmoilta. Kapteeni Mörkin kuolema oli muuttanut kaikki. Eikö Yrjön nyt pitänyt ilmoittaa sukuperäänsä? Eikö hänen pitänyt täyttää pojan velvollisuutta ja haudata isänsä? Eikö hänen pitänyt ruveta sisarensa oikeuksien luonnolliseksi valvojaksi? Ja vihdoin, eikö hänen pitänyt ottaa haltuunsa epäilyksen alaista Yöjärven perintöä, jonka syystä kyllä pelättiin olevan menetetyn kruunulle?
— Ja kaikki miehen tähden, joka ei ollenkaan koske häntä! nurisi
Ekströmer itsekseen.
— Yrjö — tohtori sanoi seuraavana aamuna — minä olen miettinyt asiaa. Sinä olet minun potilaani etkä vielä ole läheskään parantunut. Minä en voi sallia sinun sekaantuvan sotkuisiin asioihin enkä vilustuvan hautajaispuuhissa tähän vuoden aikaan. Pysy toistaiseksi Yrjö Rosina, ja minä lupaan että koetan pelastaa Vernalle Yöjärven. Minä todistan virkavalallani, että kapteeni oli hullu.
Yrjön sydän kapinoitsi, mutta hänen ystävänsä oli oikeassa.
— Tiedätkö — tohtori jatkoi — että Helka on Sundhagenin tytär? Siitä sinulle selviää kapteeni Mörkiä vastaan tehty salainen ilmianto. Sundhagen oli keksinyt piilopaikan kiven alta, ja Helka pisti ilmiannon sinun taskuusi.
— Mikä halpamielisyys!
— Sano hätäkeino, sillä isänmaallisuudesta meidän ei sopine olettaa paperin joutuneen sinun taskuusi. Sundhagenilla oli omat syynsä, miksikä hän toivoi saavansa kapteenin pois tieltään; hän ei uskaltanut tulla ulos ovesta sinun vanhain ystäviesi, pitkien pistoolien, pelosta. Mutta Sundhagenista puhuttaessa muistuu mieleeni, että hän on pyytänyt lääkärin hoitoa. Sinun sanotaan olevan saman näköinen kuin hän oli nuorena. Tahdotko käydä katsomassa häntä?
— Säästä minua näkemästä häntä! Minä en ole koskaan nähnyt miestä, joka olisi minua enemmän inhottanut kuin hän.
— Hm… Nauti järkevästi viinistä, rakkaudesta ja korteista, niin saat olla varma, ettet tule hänen kaltaisekseen vanhetessasi.
Itsekseen tohtori ajatteli: Onpa tämä juonikas poika, ja juonikkaita ovat isätkin. Toinen tahtoi syöstä miekkansa poikaan, ja toista ei poika voi kärsiä. Ei, nyt lakkaan jo etsimästä isiä Yrjö Rosille.
Hetkisen kuluttua tohtori Ekströmer oli kapteeniluutnantti Sundhagenin huoneessa. Tuo mies, joka ennen muinoin oli ollut komea ja ihmeen kaunis, makasi keltaisen kalpeana, riutuneena ja läähättäen vuoteellaan. Hänen eilinen, ensimmäinen käyntinsä ulkona kylmässä joulukuun ilmassa oli vaikuttanut kuin kuolettava myrkky. Tohtori tutki hänen valtimoaan ja huomasi, ettei hänellä enää ollut monta tuntia elettävänä.
— Olkaa hyvä, käykää istumaan! sairas sanoi kohteliaasti hymyillen. — Antakaa anteeksi, vaikka kajuuttani on kehnonlainen … ei yhtään nojasohvaa … ei edes tupakkaa piipun täyttä… Olisin hyvin iloinen, jos voisin tarjota lasin oikeata madeiraa. Mitä sanotte terveydestäni, tohtori? Vähän rappiolla tänään … alus vuotaa, mutta sen reiät kyllä tukkeamme. Ei niin vähästä pidä jättää hylyksi vanhaa risteilijää. Minä tunnen itseni ihan kuin uudelleen rikatuksi sen jälkeen kuin … niin, tiedättehän, että kapteeni Mörk on joutunut haaksirikkoon. Surkuteltavaa se on … hyviä miekkailijoita ei nykyjään enää ole monta… Vähän mustasukkainen … kukapa ei ole mustasukkainen, kun kuljettaa niin kaunista prikiä kuin hänen vaimonsa?… Vakuutanpa. teille, että hän lauloi kuin satakieli … teidän olisi pitänyt kuulla häntä Iphigeneiana! Ruskeatukkainen … mimmoiset latvapurjeet! Hänen sisarensa Antonia … minun vaimoni … oli vähän vaaleampi … Vestrisin oppilas … tanssi kuin merenneito. Näittekö hänet ehkä?… Muistatteko hänet ehkä "Rakastuneesta Arlequinista"? Semmoinen Kolombine … oo, tohtori, tekin olisitte laskenut lippunne…
— Älkää puhuko niin paljoa, se rasittaa teitä.
— Pyydän anteeksi, ei vähintäkään… Koska kapteeni on kuollut, aion minä lähteä jälleen palvelukseen. Ehkä olen vähän liian vanha kuljettamaan lippulaivaa, mutta meillähän on nyt sota, minä kyllä osaan järjestää taistelulinjan… Ehrensvärdillä olisi vähän oppimista minulta … ei sovi tuhmasti kääntää pitkää sivua kahtakymmentä vastaan niinkuin Ruotsinsalmessa… Jospa minä olisin saanut ampua Nassaun prinssiä pitkin laivaa ja sitten vallata sen… Mutta se kyllä korjataan…. Tervetuloa ensi kerralla rekattiin! Tohtori, me osoitamme teille kunniaa!… Ja sitten täysin purjein vihollista vastaan … tyrskyjä tuolla edessä … kanuunat kuntoon … hyökkäysmerkki…
Viimeisiä sanoja tuskin kuului. Merimies, joka oli hurjasti elämöinyt elämän merellä, vaipui uneen, josta hän oli heräävä vasta toisella rannalla. Hänen viimeiset ajatuksensa olivat palanneet hänen ammattiinsa.
— Olipa tuossa vanhassa rentustelijassa kuitenkin kipinä rohkeutta, tohtori Ekströmer ajatteli pois lähtiessään..