18. PIKKU YRJÖ.
Mitä tyttöön tulee — oppinut tohtori lausui seuraavana aamuna tuttavallisesti keskustellessaan Rebekan kanssa — olen minä tyytyväinen teidän hoitoonne. Minä toivotan teille onnea, hyvä matami. Lähinnä kananpoikasianne ette ole koskaan onnistunut niin hyvin kuin nyt embryoiden kasvattamisessa ihmisiksi. Verna kuulee nyt, ja on hyvin uskottavaa, että hän on vastedeskin kuuleva, ja puhetaito kehittyy harjoittamisesta. Ymmärrättehän, ettei kieli, joka on ollut vaiti viisitoista vuotta, voi tuossa paikassa päästä niin kadehdittavan sukkelaksi kuin teidän oma kielenne. Mutta se edistyy, minä tavuutin hänellä muutamia säkeitä Kellgrenistä. Vielä on viiden, kuuden viikon aikana suojeltava korvia tuulelta ja kovilta rämiseviltä ääniltä; sitten saatatte koetella häntä siten, että hänen kuultensa riitelette Ramströmin kanssa, ja jos Verna kestää sen, voitte huoletta laukaista kanuunan tuolla puutarhan muurin ulkopuolella. Oletan nimittäin, ettei teidän hyvin kunnioitettava ja hajamielinen isäntänne rupea niin hulluksi, että palaa tänne Yöjärvelle. Oletteko kuullut mitään hänestä?
— Hän on kirjoittanut Ramströmille ja käskenyt hänen viedä Verna
Pietariin heti, kun hän paranee.
— Onko hän kirjoittanut? Hm… Ehkä jätämme matkan toistaiseksi. Onneksi on nyt sota, ja mieltäni oikein pahoittaa, että isäntäänne on hovioikeudessa syytetty rumista asioista. Yöjärven kartano on vaarassa.
— Täytyykö meidän muuttaa? kysyi Rebekka hämmästyen.
— Olkaa toistaiseksi huoletta; sotkuisia vyyhtejä ei niin pian selvitellä. Mitä sitten Yrjö Rosiin tulee… Mutta on aivan hullua, että niin iloisen ja viisaan pojan pitää olla … niin, antakaa anteeksi … niin huimahullun yökummituksen poika kuin teidän kapteeninne on! Oletteko siitä aivan varma?
— Niin sanotaan.
— Niin sanotaan, häh? No, sen asian seulomme sitten toiste; se on täydellinen arvoitus tieteen ja kaiken ihmisjärjen kannalta. Nyt minä sanon teille, että saatte pahemman sairaan hoidettavaksenne kuin tyttö olikaan. Tosin hän ei ole niin harvinainen, sen myönnän, mutta tuhat tulimmaista, miten monimutkainen.
— Mitä se muuta on kuin röhkää? Hän on maannut kosteassa vuoteessa ja huoneessa, jossa on ollut vetoa.
— Eipähän, eukkoseni, kyllä siinä on toisenlainen solmu sen langan päässä. Hän haavoittui Kaipiaisissa. Terhakka hän oli aina, mutta siellä hän oli rutihullu. Mies ratsastaa kanuunaa vastaan ja saa sen laukaistuksi melkein vasten naamaansa kahdenkymmenen askelen päästä.
— Mitä sanottekaan, tohtori!
— Ja sitten joutuu elävältä haudatuksi … mutta sehän oli pikkuasia. Kanuunoilla on, hyvä matami, se kelvoton tapa, että ne ottavat ihmiseltä kädet ja jalat, jolleivät satu ottamaan päätä tai jakamaan miestä kahtia. Se on tavallista se, minä sen kyllä tunnen. Mutta välistä moinen häpeämätön otus kuin tykinkuula on, sattuu kulkemaan vähän sen pään sivuitse, jonka se aikoi kähveltää … kahdentoista, kuuden, kolmen tuuman päästä, miten milloinkin. Ymmärrättehän, että se silloin jättää pään paikoilleen, mutta eipä se pää enää ole paljonkaan arvoinen. On olemassa ilmiö, jota sanotaan ilmanpaineeksi, esimerkiksi kun ihminen tulee kuuroksi ukkosen jyräyksestä…
— Ja olisiko Yrjö…
— Vai niin, sanotteko te häntä Yrjöksi? Kernaasti minun puolestani. Eiköhän olisi ollut parempi kunnon pojalle, että kuula olisi kulkenut kolme tuumaa lähempää ja ottanut hänen rehellisen päänsä. Nyt se jätti sen paikoilleen, mutta niin ilmanpaineen ruhjomana, että ukontulikin olisi ollut armeliaampi. Moista sanotaan tärähdysvammaksi. Saattaa kaatua tärähdyksestä siihen paikkaan, mutta saattaa myöskin säilyä rahtunen elämää, ja sitten joutuu vedettäväksi haudasta iäkseen kuurona tai mielipuolena. Olisi liian kummallista, jos isän perintö siten siirtyisi pojalle.
Rebekka väänteli käsiään kauhusta. Hänen Yrjönsä, hänen kaunis, iloinen, pikku Yrjönsä, jonka hän oli kerran pelastanut lammikosta ja joka nyt oli eroava ihmiskunnan yhteydestä, juuri nyt, kun hän oli voittanut elämälle toisen lempilapsensa!
Hyväsydäminen tohtori tunsi olevansa liikutettu.
— Mitäpä kannattaa itkeä tillittää? lohdutteli hän. Minä olen nähnyt kaksi sellaista tapausta ennen. Toinen niistä oli korpraali Långström Pommerin sodan aikana; hän joutui hulluinhuoneeseen. Toinen oli numero 14 Lax Turun rykmentissä; hän makasi puolen vuotta sekavapäisenä, ja sitten tuli miehestä taas pirteä. Siis minus ja plus, marssikäsky ja peruutusmääräys. Ehkä olette kuullut puhuttavan Yrjö Kaarle von Döbelnistä. Häneltä pyssynluoti halkaisi pääkallon Porrassalmella. Olkaa huoletta, Döbelnistä tulee mies, mies voi tulla teidän Yrjöstännekin. Moista tapahtuu. Minä alan huomata Jumalan sormen olevan ohjaamassa kaikkia hullutuksiamme. Miksikä piti Pumponiuksen tallustella Kaipiaisten kangasta juuri silloin, kun oltiin hautaamassa poikaa? Kuka lähetti sinne semmoisen häränpään, joka ei huolinut mistään, vaikka kaikki sanoivat onnetonta kuolleeksi? Eipä niinkään, se ruusu saa vielä nähdä perhosia maailmassa. Kaksi kuukautta hän makasi murrettuna miehenä eräässä torpassa, ja jos minä olisin sen tiennyt, niin Yrjö olisi ehkä terve nyt. Pultronius luuli tekevänsä oikein, kun turvautui viisaihin akkoihin … siinä näette, mihin ne kelpaavat. Mutta mikä on tehty, se on tehty. Poika tahtoi päästä tänne, ja nyt aloitamme toisen parannuskokeen. Kylmiä kääreitä, verimatoja, rauhaa ja lepoa, siinä kaikki, mitä sairas nyt tarvitsee. Ei mitään ujellusta! Tyttö saa auttaa teitä, mutta sillä ehdolla, ettei Yrjö saa rakastua häneen, sillä se tekee veren kuumeiseksi… Ah, muistanpa, Vernahan onkin hänen sisarensa!
Rebekka huokasi.
— Matami, sanoi tohtori, minä näen olevan syytä pitää teitä hyvin ymmärtäväisenä ihmisenä. Te olette hoitanut ensimmäistä Yöjärven sairastani niin taitavasti, että ansaitsisitte kunniarahan kruunulta. Te olette osannut pitää kurissa hullua isäntäänne semmoisella tavalla, että se on kunniaksi niin kielellenne kuin nyrkeillennekin. Te valmistatte kieltämättä erinomaisia aterioita, ja teidän kananpoikasenne ovat yläpuolella kaiken kiitoksen. Mutta kuitenkin täytyy minun muistuttaa, ettei lääkärin puoleen käy kääntyminen puolinaisin selityksin. Lääkärin täytyy tietää koko totuus, ja olkaa sentähden hyvä ja sanokaa, mitä tarkoitatte oraakkelinlauseillanne ja vaikertelevilla puhkauksillanne.
— Mitäpä minä tarkoittaisin? toisteli emännöitsijä.
— Niin, ensiksi annoitte minun ymmärtää, ettei ole aivan varmaa, onko Yrjö Ros kapteenin poika. Ja kun lausun toivomuksen, ettei hän rakastuisi sisareensa, puhkutte te taas kuin pajanpalkeet. Tahdotteko saada pojan terveeksi vai ettekö tahdo?
— Hyvä herra tohtori, mitäpä minä mieluummin tahtoisin?
— No, puhukaa sitten totta! Luuletteko saavanne minun kanssani olla sokkosilla?
— Mutta johan te tiedätte kaikki, väitti Rebekka vastahakoisesti.
— Te kerroitte, että kapteeni Mörkillä, tai mikä hänen nimensä lienee, ja hänen vaimollaan Teresia Balbilla, oopperalaulajattarella, oli kaksi lasta. Jos Yrjö oli toinen lapsi ja Verna toinen, niin täytyyhän heidän olla sisarukset.
— Niin se oli … ei, ei aivan niin. Teresialla oli Antonia-niminen sisar. Hän tanssi teatterissa, ja sitä pidettiin pahempana kuin laulamista. En minä muista, miksi sitä sanottiin.
— Baletiksi. Jatkakaa!
— Kun Sundhagen ei saanut Teresiaa, nai hän Antonian. Oli kesä, minä olin juuri tullut kapteenin palvelukseen. Hän oli poissa ulkomailla, mutta ei eräästä syystä saattanut viedä vaimoaan mukanaan. Samaan aikaan oli Sundhagen poissa laivaston matkassa. Antonia asui eteläosassa Tukholmaa ja oli vähissä varoissa; Teresialla oli viisi kaunista huonetta suuressa talossa Hallituskadun varrella. Teresia sanoi sisarelleen: niin ja niin on meidän laitamme, sinä voit muuttaa minun luokseni siksi aikaa, kun miehemme ovat poissa.
— Olkaa hyvä ja puhukaa vähän lyhyemmin.
— No niin, Antonia muutti meille sisarensa huoneen viereiseen huoneeseen; he lauloivat ja tanssivat tapansa mukaan, kunnes molemmat tulivat sairaiksi samana päivänä. Kello neljä aamulla tuli rouva Teresialle vieraaksi pikku tyttö. No, sanoin minä rouva Bredströmille, joka sisaruksia hoiteli, enpä minä nyt vain olisi emäntäni sijassa. Mikset? hän sanoi. Sentähden, että kapteeni on odotellut poikaa, sanoin minä, ja hän saattaa vaikka surmata sekä äidin että lapsen. Eikö muuta? sanoi rouva Bredström…
— Puhukaa lyhemmin, jos saan pyytää.
— Ken tahtoo jotakin tietää, olkoon kärsivällinen. Eikö muuta? sanoi rouva Bredström; voimmehan vaihtaa. Tuossa viereisessä huoneessa parkuu aika poika. Poikako vai tyttö on samantekevää Sundhagenien mielestä, se ei koske ketäkään, molemmat äidit ovat niin sairaita, etteivät tiedä, vaikka koko Tukholma uppoaisi mereen.
— Ja vaihdoitteko te?
— Vaihdoimme. Täytyyhän vähän oikoilla Herramme hammaspyöriä. Olisiko ollut parempi, jos kapteeni olisi heittänyt tytön virtaan?
— Hm… Ja pojalla oli punainen naarmu oikean kyynärpään alla?
— Oli. Alussa oli poika äitinsä näköinen, mutta kolmen tai neljän vanhana hän alkoi muuttua isänsä näköiseksi, ja se samannäköisyys lisääntyi vuosi vuodelta. Sitä ei kapteeni voinut kuolemakseenkaan kärsiä. Hän vihasi pikku Yrjöä.
— Mitä tytöstä tuli?
— Mistä minä sen tiedän? Hänet ristittiin Helkaksi, Sundhagen joutui hunningolle, hänen vaimonsa kuoli. Ainahan joku saattoi armahtaa lasta. Kahden vuoden kuluttua syntyi Verna. Niin se oli, nyt tiedätte kaikki. Saatte vastata omantuntonne mukaan siitä, että nyt tuli sanotuksi, mitä olisi ollut jätettävä sanomatta.
— Olkaa toistaiseksi myöskin puhumatta siitä kellekään muulle. Älkääkä minua syyttäkö siitä, että itse tahdoitte olla viisaampi Herraa. Oliko viisasta jättää noin maailman varaan isäntänne oikea lapsi ja ottaa toinen, joka tuotti epäsopua taloon? Oliko viisasta kaiken tämän johdosta jättää pikku Yrjö Helsingin kaduille?
— Isä olisi tappanut hänet.
— Niin, teidän vaihtonne tähden. Kaksi oikeata sisarusta olisi kesyttänyt isän ja ollut äidilleen lohdutukseksi ja tueksi. Menkää metsään ämmämäisine parannuskeinoinenne! Hullu isä, kuoliaaksi ammuttu äiti, kaksi orpoa lasta, selkkauksia, petosta, rikos, huolia ja onnettomuutta, siinä teidän viisautenne, joka ryhtyi parantamaan Luojan töitä! Kasvattakaa te kananpoikasia, sitä te kyllä osaatte, mutta varokaa ryhtymästä muuttamaan ihmiskohtaloita!
Ja tohtori meni suuttuneena sairastensa luo, vanhan emännöitsijän alla päin ja murtuneena lähtiessä valmistamaan kanasoppaa pikku Yrjölleen.
Maasotaa käytiin elo- ja syyskuussa 1789 samanlaisin heikoin, hajanaisin, tuloksettomin rajamarssein kuin ennenkin. Elokuun 24:ntenä hyökkäsi amiraali Ehrensvärdin johtamaa rantalaivastoa vastaan paljoa voimakkaampi vihollisen laivasto Ruotsinsalmessa. Ensi hyökkäys torjuttiin voitokkaasti. Ehrensvärd tahtoi vihollisen päävoiman tullessa peräytyä vallattuine saaliineen, mutta kuningas, joka oli Kotkan rannikolta katsellut voittoa, käski hänen ryhtyä taisteluun päävoimaakin vastaan. Siitä seurasi tappio, ja Ehrensvärd oli onnellinen, kun 25:ntenä elokuuta sai pelastetuksi Svartholmaan edes vähäisen jäännöksen voitetusta laivastostaan.
Koko lokakuun pysyivät taistelevat armeijat aloillaan leirissään ja asettuivat sitten talvimajoihin. Tohtori Ekströmerin onnistui silloin saada virkavapautta, jotta hän saattoi omistautua kokonaan hoitelemaan Yöjärvellä olevia sairaitaan. Jaakko ja hänen rakuunansa olivat jo kauan olleet palveluksessa.
Kaksikymmenvuotiaan nuoruudenvoimat taistelivat kovaa taistelua tykinkuulan seurauksia vastaan. Kalpea syysaurinko katseli ikkunaruuduista murtunutta nuorukaista, joka päivä päivältä, viikko viikolta vähääkään paranematta päinvastoin tuli yhä voimattomammaksi ja jonka sairas pää kävi yhä raskaammaksi. Häntä hoidettiin Vernan huoneessa, hän ei enää puhunut, vaan kuihtui kuihtumistaan tiedottomana. Kaiken tuossa pienessä, viehättävässä asunnossa täytyi olla äänetöntä, hiljaista; ei saanut kuulua matoilla astelemista, ei sateen rapisemista ikkunoissa, ei hengissä säilyneen kärpäsen surisemista uutimissa. Se oli melkein toivotonta, mutta ei hyödytöntä hiljaisuutta, sillä noissa kärsivällisyyttä koettelevissa huolissa kehittyi Vernan uusi, kukoistava nuoruus ikäänkuin ulkona olevan kuihtumisen ja sisäisen hävityksen uhalla. Tuosta lapsen umpusta kasvoi nopeasti hyvä, rakastava ja uhrautuva nainen. Hän yksin toivoi silloinkin, kun lääkäri alkoi olla epätoivoissaan. Hän oli levollinen ja iloinen kuin syksyn auringonsäde, keväinen ja lämmin kuin hänen ruusunsa heinäkuussa. Odotellen onnellista päivää, jolloin hän saisi ilahduttaa rakastettua veljeään olemalla hänen vertaisensa, käytti hän jokaisen sairaanhoitajavirkansa vapaahetken laiminlyödyn puhetaidon harjoittamiseen, kirjoituksen oppimiseen ja niiden tietojen hankkimiseen, joita hänellä ei vielä ollut. Tohtori Ekströmer oli hänen taitavana opettajanaan, hänellä olikin nyt kylliksi aikaa, hän oli alkanut tuntea yhä isällisempää ystävyyttä tuota viatonta lasta kohtaan ja vietti suloisimmat hetkensä kotiopettajana talon alakerran salissa, missä vapaasti uskallettiin puhua ääneen ja vielä voitiin laskea leikkiä. Ainoa kohta, joka tohtoria huoletti, oli se, että hänen oppilaansa jäi varsin tietämättömäksi oppineiden kielestä. Luvunlasku, historia ja maantiede olivat valitettavasti ensi aluksi välttämättömimmät; Ciceron, Liviuksen ja Tibulluksen täytyi toistaiseksi pysyä Yöjärven alueen ulkopuolella.
Oli ehditty marraskuun ensi päiviin, kun Rebekka eräänä aamuna pani tapansa mukaan kylmää käärettä pikku Yrjön lyijynraskaan pään ympäri ja viittasi tohtoria tulemaan lähemmäksi vuodetta. Hän meni paikalle ja huomasi kummastuksekseen terävän kohokkeen ihossa vasemman korvan takana. Hän tutki varovaisesti tuota kummallista esinettä, ja kahden minuutin kuluttua hän oli vetänyt esiin pienen, teräväreunaisen raudansälön, joka oli kohonnut päästä. Hän katseli erittäin tarkasti vuorotellen paikkaa ja raudanpalasta, hänen kummastuksensa kasvoi hetki hetkeltä. Rebekka oli huomaavinaan hänen hämmästyvän.
— Mikä on? hän kuiskasi.
— Mikäkö on? tohtori toisti ajatuksissaan ihan tavallisella äänellään.
— Kutsukaa Verna tänne!
— Kuoleeko hän?
— Mitä vielä! Kutsukaa tyttö tänne!
Verna tuli ja odotti niinkuin Rebekkakin henkeään pidätellen hämmästyneenä sanomaa, että kaikki toivo oli lopussa.
— Lapsi — sanoi tohtori Ekströmer irvistäen, minkä tarkoituksena oli salata hänen liikutuksensa, mutta mikä ei kuitenkaan voinut estää hyvin tavattoman ja lääkärin ammatille perin sopimattoman kyynelen vierähtämistä hänen silmänsä kätköstä — lapsi, syleile veljeäsi! Hän on pelastunut!