17. VAIHTUNEET OSAT.
Vähimmin ihmeellistä siitä kaikesta, mitä tapahtui Yöjärvellä, ei suinkaan ollut Rebekan muuttuminen. Hän kasvatti lapsen täysikasvuiseksi tytöksi, mutta se lapsi kasvatti yhtä paljon häntä itseään. Vanha, kiivas, töykeä ja toisinaan raivoava lohikäärme, jommoisena ensin opimme tuntemaan kapteeni Mörkin vastahakoisen kätyrin ja hänen onnettoman tyttärensä vartijan, oli muuttanut luonnettaan. Näytti siltä kuin tapaukset olisivat isku iskulta takoneet tuon kovan, terävän raudan pehmeäksi teräsvieteriksi, joka kyllä vielä joskus saattoi palautua jäykkään, taipumattomaan kovuuteensa, mutta mieluimmin notkeasti taipui turvattoman olennon ympärille suojellen häntä. Hän oli ottanut vastaan onnettomuuden, kurjuuden lapsen ja rakastanut sitä jo silloin, rakastanut sitä suuttumuksen purkauksissakin. Sitten muodostui hänen nähtävissään tuo vankiparka Jumalan ihmeeksi, ennen tuntemattomaan kukoistukseen; orjatar Verna muuttui päivä päivältä kevään Vernaksi, ja entisestä lohikäärmeestä tuli hänelle kuuliainen palvelija.
Aurinko paistoi kirkkaasti ja lempeä syystuuli kahisi kellastuneissa lehdissä, kun nuo kaksi, oppilas ja opettaja, taas olivat eräänä päivänä syyskuun keskipalkoilla yksinäisessä puutarhassa. Rebekka oli poiminut puista omenia ja päärynöitä; Verna, ollen tällä kertaa huivitta, oli koonnut osan niistä hedelmistä, jotka olivat karisseet maahan. Tuon tuostakin hän keskeytti työnsä, kuunnellakseen ympäriltään kuuluvia luonnon ääniä. Hän ei saattanut päästä siitä ajatuksesta, että ruusut kuitenkin kerran puhuisivat, kunhan kevät saapuisi. Miksi oli niin pitkälti kevääseen?
— Lapsi — sanoi Rebekka, yhä samalla merkkien avulla selittäen sanansa ja lausuen lapsi sanan kuin olisi se ollut: teidän kuninkaallinen korkeutenne! — ymmärrätkö nyt, mitä sinulta tähän asti puuttui? Ymmärrätkö nyt, että kuulet?
— Ymmärrän, ilmoitti Verna merkein, kyllä sen nyt ymmärrän. Nyt tiedän, minkätähden hän itki.
— Ajatteletko vielä sitä nuorta miestä, joka oli täällä ruusujen aikaan?
— Ruusujen aikaanko? Ajattelen.
— Ei pidä ajatella nuoria sotureita. He kuljeksivat milloin missäkin, puhuvat paljon ja unohtavat pian. Sotilasten ajatteleminen ei ole koskaan tuottanut onnea sinun suvullesi.
— Hän soitti ja hän lauloi, enkä minä kuullut häntä. Hän sanoi minulle mitä kauneimpia sanoja, enkä minä ymmärtänyt häntä. Minä olin silloin hyvin onneton, enkä siitä ollenkaan tiennyt.
— Katsoitko hänen huuliaan?
— Minä en ymmärtänyt kaikkea. Hän sanoi niin paljon sellaista, mitä sinä et koskaan ole sanonut!
— Älä enää ajattele häntä. Muistathan, miten isäsi raivostui sinä aamuna. Se nuori mies oli erään miehen näköinen, joka oli hänen verivihollisensa. Ei, älä ajattele häntä; hän ei koskaan enää palaa.
—- Hän palaa kyllä.
Rebekka tunsi hetkellisen lohikäärmeenraivon puuskan, mutta tyyntyi ja huomasi, että oli parasta keskeyttää vaarallinen puheenaihe.
— Tule, hän sanoi, tuuli on kylmä; me emme saa viipyä kauemmin ulkona.
Heidän mennessään tuli näkyviin neljä ratsumiestä — mikä silloin jo oli hyvin harvinaista — ja he lähestyivät varoen taloa metsäpolkua myöten. Ne olivat rakuunoita; ensimmäinen ajatus, mikä mieleen johtui, oli luonnollisesti se, että vartioväki palasi takaisin. Mutta kohta huomattiin ratsumiehillä olevan mukanaan haavoitettu, jonka pää oli siteissä.
He pysähtyivät portille ja lähettivät yhden joukostaan kysymään, oliko kapteeni Mörk kotona. Kuultuaan hänen olevan poissa mies pyysi kohteliaasti, että heidät päästettäisiin sisään. Sitä ei uskallettu kieltää, oli opittu pelkäämään rakuunoita.
Rebekka ja Verna seisoivat portailla, kun kaksi äsken tullutta lähestyi jalkaisin. Tuskin ehti Verna heidät huomata, ennenkuin hänen kasvonsa sävähtivät punaisiksi; hän astui muutaman askelen eteenpäin, pysähtyi hämillään ja jäi seisomaan kuin kuvapatsas. Vieras, jonka pää oli siteissä, riensi esiin, syleili häntä ja suuteli otsalle. Hänen kumppaninsa antoi emännöitsijälle kättä sen näköisenä kuin olisi hän aikonut sanoa joko "hyvää päivää" tai "häpeä toki!"
— Meillä ei ole suurin kiittämistä viimeisestä, virkahti tuo vanha, sievistelemätön sotilas jurosti irvistäen. — Luutnantti tahtoi tulla tänne; minun täytyi laahautua mukana.
Jos Rebekka olisi ollut sama lohikäärme kuin kolme kuukautta takaperin, hän ei olisi seisonut niin vastauksettomana kuin hän seisoi. Jos hän olisi tuntenut ainoastaan silloin riihestä tavatun rosvon, hän olisi epäilemättä taaskin ryhtynyt sudenajoon. Mutta hän tunsi samalla nuorukaisen, jonka näkeminen hänet sinä kesäkuun aamuna oli kokonaan hämmentänyt, ja vähääkään vastustamatta hän riensi, vieden Vernan mukanaan, panemaan kuntoon huonetta odottamattomille vieraille.
— Lepää, Yrjö! Jaakko Peura sanoi osoittaen vuodetta, kun heidät oli viety kapteenin tyhjään huoneeseen, sillä Yöjärvellä ei ollut yhtään vierashuonetta.
Ja Yrjö Ros tarvitsikin lepoa rasittavan ratsastuksen jälkeen. Hän oli vain entisen itsensä varjo, sen miehen, mikä hän oli ollut kaksi kuukautta takaperin — kalpea, kuihtunut, horjuva, pää oli raskas, kädet vapisevat, katse loistoton. Eipä nousta verevin poskin haudasta, joka jo on puoleksi umpeen luotu. Sellainen on sota, ainainen Molok. Kaipiainen oli riistänyt hänen nuoruutensa kukkeuden.
Maattuaan tuntikauden hän nousi levosta voimistuneena, meni Vernan huoneeseen ja tapasi hänet yksin. Miten toisenlainen oli kohtaaminen tällä kertaa kuin silloin kesäkuun aamuna! Silloin oli ukkosilma, mutta päivänpaistetta pilvien takana ja päivänpaistetta kahden nuoren sydämessä. Nyt oli ulkona syksy ja syksy myös kaksikymmenvuotiaan sydämessä.
Verna kuuli hänen askelensa portailta, meni häntä vastaan avoimin sylin, mutta nähtyään hänet ilman matkapukua, mikä oli verhonnut hänet hänen taloon tullessaan, hän peräytyi askelen, hänen kasvonsa kalpenivat, levitetyt käsivarret vaipuivat alas. Yrjö otti häntä kädestä, suuteli sitä ääneti ja kirjoitti paperilipulle seuraavat sanat:
"Nyt on kohtalomme samanlainen. Minä kuulen yhtä vähän kuin sinäkin.
Rakas sisar, minä olen veljesi."
Hän ei tiennyt, että heidän kohtalonsa oli niin odottamatta vaihtunut.
Yrjöltä puuttui, mitä Verna oli saanut takaisin.
Verna otti paperin, punastui ja kalpeni jälleen. Hän ei osannut lukea, hän ei ollut koskaan kirjoittanut, ei koskaan saanut kirjettä. Hän katsoi kysyvästi Yrjöön, sitten paperiin ja uudelleen Yrjöön. He eivät ymmärtäneet toisiaan, he vain katselivat kummastellen ja ääneti toisiaan.
Kohta Vernan kädet kuitenkin olivat vilkkaassa liikkeessä. Hän kysyi merkkikielellään Yrjöltä, miksei hän puhunut, ja kertoi ilosta säteilevin silmin, että hän saattoi kuulla puhetta. Merkit olivat Yrjöstä käsittämättömät, mutta hän arvasi niissä olevan kysymyksen. Vastauksen sijasta hän osoitti sidottua päätään ja korviaan. Verna oli tottunut selittämään merkkejä, hän ymmärsi surullisen totuuden, ja silloin hänen silmänsä vettyivät, — hän itki samoja myötätunnon kyyneleitä suuren onnettomuuden johdosta kuin nuorukainen kerran oli itkenyt tytön kovan kohtalon tähden.
Mutta hän ei itkenyt kauan. Uusi ajatus syntyi hänen vilkkaassa sielussaan. Hän pyyhki kyynelensä, hänen kasvonsa säteilivät hellyyttä, hän otti kiinni hänen kädestään ja lausui sanan, joka kerran oli syvästi liikuttanut häntä:
— Veli!
Yrjö luki sen hänen huuliltaan ja nyökäytti hellästi päätään ikäänkuin sanoen: niin, niin, sinä olet oikeassa, minä olen veljesi.
Verna näki sen ilahduttavan häntä, mutta siinä ei ollut kylliksi, hän tahtoi sanoa vielä enemmän. Kun ei Yrjö käsittänyt mitään hänen merkkejään, täytyi hänen kainosti ja epäröiden turvautua uuteen puhetaitoonsa, kiersi käsivartensa Yrjön kaulaan, nojasi päätään hänen olkapäähänsä, katsoi häntä kirkkaasti silmiin ja sanoi:
— Minä rakastan sinua!
Ne olivat ensimmäiset sanat, lapsenjoellusta lukuunottamatta, mitkä Verna oli lausunut kellekään kuolevaiselle olennolle. Tohtori Ekströmerin toive oli toteutunut aavistamattomalla tavalla. Surun ja onnettomuuden lapsi ei ollut saanut kuulla ensimmäisiä sanoja rakkailta huulilta, mutta hän oli puhunut ne sydämensä ystävälle.
Jotakin oli tuossa kohtauksessa ja jotakin tuossa viattomassa tunnustuksessa, joka palautti Yrjön muistiin hetken, jolloin he ensi kerran tapasivat toisensa ukonilmalla. Yrjö ymmärsi hänet niinkuin hän silloin oli käsittänyt Yrjön. Yrjö näki huulten liikkeen, mutta hänen mieleensä ei johtunut, että Verna olisi puhunut. Hän luuli mykän tunnustavan sydämensä salaisuuden kuurolle, ja siinä oli hänestä kylliksi.
Vernalle se ei riittänyt. Voidakseen puolestaan rakastaa häntä, täytyi Yrjön tietää, ettei Verna enää ollutkaan entinen surkuteltava, kovaosainen olento, joka saattoi vaatia vain sääliä. Yrjön piti tietää, että Verna oli tai ainakin oli tuleva hänen vertaisekseen, jolle hän saattoi uskoa kaikki, ja joka puolestaan saattoi olla yhtä luottavainen. Mutta kuinka hänen piti se ilmoittaa?
Hän otti kitaran ja soitti sävellyksen. Yrjö katseli sitä mielihyvin, mutta kummastumatta. Olihan Verna ennenkin jo soittanut, eikä Yrjö nyt kuullut, että kitara oli vireissä.
Kun se ei onnistunut, teki Verna toisen rohkean kokeen, yrittäen laulaa. Ei sekään onnistunut paremmin, Yrjö ei kuullut häntä.
Vernan täytyi taaskin koetella outoa puhetaitoa. Hän tarttui Yrjön molempiin käsiin, he kun istuivat vierekkäin sohvalla, ja alkoi erään sellaisen lapsellisen puheharjoituksen, jollaisia hän oli uskaltanut siihen asti ainoastaan silloin pitää, kun ei kukaan kuullut häntä. Koettaen luontevasti voittaa vastahakoiset konsonantit hän sanoi:
— Minä rakastan sinua (nuo sanat sujuivat hyvin, mutta seuraavat hangoittelivat vastaan). Minä … tahto … sinä … rakastaa … minua… Minä … tahto … sinä … suojella … minua… Minä tahto … sinä … tulla … terve… Jumala … tehdä sinut … terve… Sinä onnellinen … Verna onnellinen.
Kaunis keijukainen sammalsi ensi kertaa ihmisten kieltä. Mitäpä olisikaan Yrjö Ros antanut, jos hän olisi kuullut nuo sanat, joiden ajatuksen hän arvasi säihkyvästä katseesta ja punastuvista poskista! Hän ei niitä kuullut, mutta hän huomasi jo, että hänen mykkä keijukaisensa osasi puhua. Hämmästyneenä ja kyyneliin asti ihastuneena hän seurasi suloisten huulten liikkeitä unohtaen oman onnettomuutensa sen ilon johdosta, että hän näki niin rakastettavan olennon päässeen ihmiskunnan yhteyteen.
Tämän omituisen keskustelun keskeytti Rebekka tullen sanomaan, että päivällinen oli valmis. Tällä kertaa ei vaeltavien ritarien tarvinnut paastota Yöjärvellä.
Vernan lohikäärmeellä oli hyvä muisti, hän tyytyi vain lausumaan pari äreää sanaa. Jos nuori herra unohtikin olevansa itse sairas, niin hänen ei kuitenkaan pitänyt unohtaa, että talon tytär oli parhaillaan ankaran lääkärinhoidon alaisena.
Yrjö kokosi ajatuksensa, nousi, astui tuon ennen niin pelätyn lohikäärmeen eteen, paljasti oikean käsivartensa ja näytti kyynärpään alapuolella olevaa punaista naarmua.
— Pitääkö minun sitoa se? kysyi Rebekka, luulen, että oli kysymys puoleksi parantuneesta haavasta.
— Lampi oli syvä ja poika pieni, vastasi Yrjö.
Hän puhui kankeasti ja vastenmielisesti, mutta hän puhui kuitenkin.
Vaimovanhus katsoa tuijotti kättä, katseli nuorukaista, etsi tuttuja piirteitä ja oli hetkisen epätietoisena sanomattoman neuvoton. Viimein hän ei enää voinut epäillä, ja hänen tunteensa puhkesivat ilmi tavalla, joka taaskin muistutti lohikäärmettä.
— Mutta hänhän se on! puhkesi hän sanomaan. Meidän oma Yrjömmehän se on, rakas, pikku, kiltti Yrjö. Missä olivatkaan silmäni? — Ja senjälkeen hän ihastuksesta hurjana sulki Yrjön syliinsä ja melkein tukahdutti hänet suuteloillaan.
Jaakko astui sisään ja pysähtyi kummastuneena katselemaan.
— Kuulkaahan nyt, matami — murisi hän ollen siinä anteeksiannettavassa uskossa, että hänen vanha vastustajansa oli joko vuorostaan tullut hulluksi tuossa hulluuden kodissa tai aikoi jotakin pahaa — mitä teillä onkaan mielessä? Ettekö häpeä käyttäytyä noin sopimattomasti kruunun upseeria kohtaan? Ettekö näe, että hän on haavoittunut?
— Onko hän haavoittunut? Meidän Yrjömme, onko hän kipeä? Pitäkää kiinni suunne, minä kyllä ymmärrän moiset asiat, me teemme hänet jälleen terveeksi, me olemme osanneet parantaa pahempiakin. Niin, kas, miten kalpea hän on, poikaparka! Yrjön pitää heti paikalla käydä levolle; minä tutkin rakasta, kipeää päätä. Ei kapteenin huoneeseen; panisinko minä oman poikani siihen hirveän synkkään huoneeseen, jossa yksin tuolitkin ovat järjiltään! Tähän täytyy hänen käydä levolle, tässä on valoisaa ja hyvä olla, tässä tulee hän terveeksi. Verna muuttaa minun luokseni. Niin … käy siihen sohvalle, rakkahin poikani! Kyllä sinusta kohta taas mies tulee. Odotammehan joka hetki tohtori Ekströmeriä.
— Yhtä hyvin voitte huutaa seinille, murisi Jaakko. Hän ei kuule sanaakaan.
— Eikö hän kuule? Mitä loruatte; Yrjöllä on korvat sellaiset, että hän kuulee vaikka ruohon kasvavan. Kylläpähän minä tiennen, ketä heistä Jumala on rangaissut kuuroudella, ja nyt on kaikki taas oikealla kannallaan. Etkö ole huomannut mitään kummallista, Yrjö? Verna kuulee!
— Mutta hän ei kuule enää! selitti Verna merkein.
— Mitä hullua? Niinkö pahoin on kipeän pääraukan laita? No, se menee ohitse, se ei tee mitään, röhkää se vain on. Käy pitkäksesi, Yrjö!
— Minä arvelen, että voisitte tarjota hänelle jotakin syötävää, virkkoi kornetti, tällä kertaa aikomatta luopua niistä oikeutetuista vaatimuksista, mitä hänellä oli talon vieraanvaraisuuteen nähden.
— Menkää te ja käyttäkää suutanne johonkin hyödyllisempään kuin täällä seisomiseen ja murisemiseen. Alhaalla on pöytä katettuna, teidän miehenne saavat puuroa keittiössä. Minä toimitan kanakeittoa tänne ylös Yrjölle.
Tämän hyväntahtoisen huolenpidon esine antoi kohdella itseään kuin lasta. Hän oli uupunut ja heikko, mutta onnellinen hymy osoitti, miten kiitollinen hän oli siitä, että hän ensi kerran elämässään oli löytänyt kodin, sisaren ja luotettavan, hellästi hoitelevan naisen käden. Jaakko tunsi saaneensa kaksi kilpailijaa, eikä se suinkaan vähentänyt hänen huonoa tuultaan.
Illalla saapui tohtori Ekströmer ja löysi yhden sairaan sijasta kaksi.
Hänen tutkimustensa päätöksen saamme kohta kuulla.