16. UUSI MAAILMA.
Pohjoismaalainen, joka ei kauneimman kesän ajalla tiedä yöstä, näkee vasta elokuussa sen näyn, mikä etelämaissa nähdään joka päivä: pimeätä ja vehreyttä. Vasta siihen aikaan, jolloin kesä jo alkaa kuihtua syksyksi, on pohjoismaalaisen suotu nähdä luonnon kukoistuksen joka ilta kuolevan ja joka aamu jälleen heräävän uuteen nuoruuteen. Toukokuinen herääminen on kuin uusi aikakausi, jota on kauan edeltäpäin valmistettu ja joka pysyy kauan jälkeenpäinkin vuoden valoisana aikana. Elokuinen ylösnousemus on silmänräpäyksen kestävä ja haihtuva, nopeasti tuleva ja nopeasti katoava, mutta kuten edellinenkin sielua ja ruumista virvoittava.
Sellaisena kauniina ja elähdyttävänä elokuun aamuna noin kello seitsemän tienoissa istui tohtori Ekströmer nuorine potilaineen vihreällä penkillä ruusupensasten luona, ja Rebekka, uskaltamatta jättää Vernaa näkyvistään, silitteli rautaharavalla hiekkakäytävää hänen lähellään. Aamun hiljainen länsituuli hengähteli pensaissa ja puissa; etäämpää puistosta kuului Ramströmin huilun ääni, kun hän koetti kaikin tavoin nauttia vapaudestaan isännän poissaollessa.
Verna oli nukkunut levottomasti, hän oli väsynyt ja heikko, mutta aamuilma ja ruusujen suloinen tuoksu olivat synnyttäneet hänen silmiinsä loiston ja kasvoilleen punan, mitä ei edellisenä päivänä näkynyt. Tohtori katseli häntä melkein isällisen hellästi. Hän oli tunnustanut Yrjölle, että lääkäri tulee niiden sairaiden ystäväksi, jotka ottavat järkisyitä kuullakseen, ja sitä paremmaksi ystäväksi, mitä kovempaa taistelua voitto on vaatinut. Mutta tuskinpa hän aavisti ja tuskin tahtoi tunnustaa itselleenkään, että niin rikas viattomuus ja samalla suuri onnettomuus oli tällä kertaa odottamattomalla tavalla muuttanut hänen oman itsekkään poikamiehensydämensä. Lääkärin kohtalona on, että hän vähitellen kovettuu kaikkien hellien tunteitten vaikutuksia vastaan; se on hänelle elinehto, muutenhan hän ei kestäisi lakkaamatonta ihmiskurjuuden näkemistä. Mutta hänessäkin vaati kärsimyksen suunnattomuus toisinaan sydämen osanottavan hellyyden liikkeelle. Ekströmer kerskui olevansa itsekäs periaatteen kannalta; siinä hän pettyi, sillä hän oli itsekäs vain ammattinsa ja tottumuksen tähden. Tuona hetkenä hän kummakseen tunsi melkein pelkäävänsä.
Hetkisen vaitiolon jälkeen hän otti taskustaan leikkikalun, jota nuoret siihen aikaan käyttivät, jonkinlaisen huuliharpun, jonka hieno teräsvieteri antoi kuuroillekin kuuluvan äänen, kun sen pani hampaittensa väliin ja näpäytti sitä. Hän koetti soitinta ikäänkuin leikillä, kuivasi sen huolellisesti ja antoi Vernalle. Verna teki hymyillen saman kokeen, kalpeni ja alkoi vavista.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Rebekka merkkikielellä, ollen tällöin kuten aina muulloinkin tohtorin tulkkina.
— En tiedä, vastasi tyttö. Tuntui niin kummalliselta päässäni.
— Enkö ole aika pöllöpää? mutisi tohtori tyytymättömänä ja otti pois soittimen. — Tämähän on oikea karttu; ei, ei mitään hevoslääkitystä!
Hän alkoi kysellä ja laskea leikkiä Vernan ruusuista. Hän tahtoi tietää niiden sukulaisuussuhteita, ken oli niiden äiti, mitkä olivat sisaruksia tai serkuksia, olivatko kukkalapset aina olleet tottelevaisia, olivatko ne tarvinneet vitsaa, olivatko ne saaneet käydä koulua ja oppia laulamaan.
Hän oli hyvin arvannut viimeisen sanan vaikutuksen, sillä Verna vakuutti uudelleen vilkastuneena hänelle eloisin liikkein, että ruusut osasivat laulaa oivallisesti ja todistukseksi pyysi hän tohtoria haistamaan yhtä niistä.
Kunnon tohtori tuli liikutetuksi melkein kyyneliin asti. Hän vei Vernan tuulelta suojassa olevaan paikkaan, otti — taaskin ikäänkuin leikillä — tiheän, pehmeän silkkihuivin, joka jo oli enemmän kuin seitsemän viikkoa ollut yöt päivät sidottuna tytön korvien suojaksi, ja tarkkasi jännittyneenä hänen kasvojaan, joissa jokainen tunne silmänräpäyksessä kuvastui.
Ensi vaikutelma oli kylmän tunne. Se katosi, jättäen sijaa uteliaisuudelle, ilolle, ihmettelemiselle ja vihdoin hartaudelle.
— Minä näen Jumalan äänen, hän sanoi merkkejä tehden ristissä käsin, niinkuin hänellä oli tapana, kun hän ajatteli hiljaista aamurukoustaan.
— Mitenkä sinä sen näet? kysyi Rebekka tohtorin käskystä.
— Minä näen sen "käyskentelevän puutarhassa". Puut ja ruusut kumartavat sille.
— Pane kiinni silmäsi!
Verna sulki silmänsä, ja uusi kauhun sekainen ihmettely kuvastui hänen eloisista kasvoistaan.
— Minä näen sen kuitenkin! vastasi hän.
— Ei, sinä kuulet sen! selitti Rebekka nyyhkien, kun Verna pitkän ja kummastuneen vaitiolon jälkeen avasi silmänsä.
— Kuulkaas nyt, hyvä matami — kuiskasi tohtori Ekströmer, joka oli ainiaan käytännöllinen, vaikka hän tällä kertaa tunsikin tavatonta pehmeyttä sydämessään — olkaa hyvä ja jättäkää tillittämiset! Mahdollisesti on toissapäiväinen tapaus jouduttanut paranemista eikä keskeyttänyt sitä, niinkuin pelkäsin. Onpa hyvin luultavaa, että tyttö kuulee Ramströmin huilunkin äänen tuolta etempää ja siis myös teidän hyvin sopimattomat nyyhkytyksenne. Mutta älkäämme hätäilkö. Sanokaa hänelle, että hän jälleen sulkisi silmänsä ja sitten sanoisi meille, vieläkö hän näkee äänen.
Verna totteli, ja tohtori sulki hyväillen hänen molemmat korvansa käsillään. Silloin ei Verna sanonut enää näkevänsä mitään.
Todistus oli vastustamaton. Se oli suurin voitto, minkä tohtori Ekströmer koskaan oli saavuttanut, voitto, josta Upsalan ja Turun oppineet tiedekunnat syystä kyllä saattoivat kadehtia häntä. Mutta huolimatta puhjeta äänekkääseen riemuun, kuten sydän ja ammattiylpeys häntä houkuttelivat tekemään, hän tyytyi viisaasti syleilemään onnetonta, jonka hän oli pelastanut, ja painamaan isällisen suutelon hänen puhtaalle otsalleen. Käskevä viittaus vaati Rebekan olemaan vaiti. Ei minkään karkean sanan, ei minkään epäsointuisen nyyhkytyksen pitänyt tuona merkitsevänä hetkenä loukata erittäin hienotuntoisia hermoja, jotka aina hennon lapsuuden päivistä lukien ensi kertaa havaitsivat äänen värähdyksiä ja jotka vähäinenkin varomattomuus saattoi nopeasti jälleen lamauttaa. Pyhä hiljaisuus — pyhä sentähden, että silloin oli säilytettävä Kaikkivaltiaan armon tekemä ihme — oli vielä jonkin aikaa ympäröivä pelastettua lasta, kunnes kuulohermo asteittain ja vähitellen oppi ponnistuksetta tajuamaan uudet vaikutelmat. Huivi sidottiin jälleen mitä huolellisimmin äsken auenneiden äänen porttien eteen; vähän aikaa takaperin vielä niin kovaosainen tyttö, joka ei aavistanut, että hän oli päässyt ihmiskunnan yhteyteen, vietiin hellästi ja huolehtien takaisin huoneeseensa, ja mitä ankarimpia käskyjä annettiin hänen hoitamisestaan, koska tohtorin vielä samana päivänä täytyi palata kenttäpalvelukseen.
Tohtori Ekströmer oli vapaa-ajattelija, hän kuten muutkin; hänen aikakautensa uskoi ihmisyyteen, mutta hän tunsi toisinaan halua uskoa sitäpaitsi Jumalaan.
— Tiedättekö mitä? hän sanoi Rebekalle, kun hän oli hyvän päivällisen syötyään valmis nousemaan satulaan. Jumala ei todellakaan varsin tarkoin valitse välikappaleitaan, kun hän tahtoo tehdä hyvän työn. Olisinpa antanut kultarasiani, jos ensimmäiset äänet, jotka tyttö kuuli, olisivat olleet äidin sanoja, leivosen liverrystä tai uskollisen sulhon iloista ihastusta; ja nyt hän ensiksi kuuli Ramström-vanhuksen viheliäisen huilun äännähdyksiä ja teidän nyyhkytyksenne, jotka eivät suinkaan musiikkia olleet. Myöntäkää, että se oli vahinko. Mutta niinpä onkin sen sijaan koko tyttö hieno romanssi. Se on harvinaista meidän päivinämme, kun naispaimenet ovat lakanneet lampaita kaitsemasta. Jos mieli saada meidän aikanamme säilymään edes vähänkään todellista luontoa, niin täytyy joutua suljetuksi viideksitoista vuodeksi kammioonsa, lohikäärmeen ollessa vartijana ja jättiläisen kurinpitäjänä ja velhon vihdoin tullessa pelastajaksi. Niin, jos olisi siitäkään apua… Ai, tuhat tulimmaista, nythän minä olenkin voittanut Cecile Almsköldin hansikkaan! Nöyrimmät kiitokset; jos on tarkoitus käden seurata hansikkaan mukana, luovun minä kaikesta… Jääkää hyvästi, matami, pitäkää hyvää huolta tytöstä! Yrjö-raukka … hän on kaikki menettänyt … ehkäpä henkensäkin!
Ja tohtori ratsasti pois hyräillen iloista laulua, haihduttaakseen viimeiset hansikasten ja ihmiskohtaloiden ajatukset.
Päiviä kului. Vartijat siirrettiin pois talosta, kun oli saatu varma tieto, että kapteeni Mörkin oli onnistunut paeta Venäjän puolelle. Rebekka jäi yksin hoidettavansa, Ramströmin ja palvelijain kanssa. Sade ja myrsky ennustivat syksyä. Kuusien varjot kävivät pitemmiksi ja tihenivät, metsien polkuja astui yhä harvemmin matkamiehen jalka tai tallasi ratsun kavio. Yöjärven kartano muuttui hiljaiseksi ja yksinäiseksi.
Mutta hiljaisuus ja yksinäisyys oli se äidillinen yö, josta Vernan uusi maailma oli kirkastuva päiväksi. Odottamaton ja ihmeellinen menestys, joka oli seurannut tohtori Ekströmerin parannustapaa, oli saattanut Rebekan kunnioittamaan lääkintätaitoa. Eipä kissa olisi voinut uskollisemmin vartioida hiirenkoloa kuin Rebekka vartioi haltuunsa uskottua aarretta. Määräyksiä noudatettiin tarkoin. Joka päivä päästettiin siteet korvilta vähäksi aikaa, kunakin päivänä neljännestuntia kauemmaksi kuin edellisenä. Ei mitään sanoja, ainoastaan hiljaista musiikkia. Ramström kutsuttiin paikalle, hän viritti ääneti kitaran ja soittaa näpäytteli vienon sävelmän, antaen Vernan soittaa jäljestä. Hän kummastui suuresti huomatessaan kielillä olevan toisenkin ominaisuuden kuin ainoastaan väräjämisen; hänen ilonsa oli vielä suurempi, kun hän käsitti sävelen. Oli kuin olisi ruusujen äänetön soitto, kauan haudassa ollut, mutta kauan aavistettu äkkiä noussut salatusta syvyydestä. Kitara opetti hänelle, mitä hän siihen asti ei ollut ymmärtänyt, ettei voinut nähdä eikä haistaa ääntä, että se oli huomattava tähän asti tuntemattoman elimen avulla. Hän tarvitsi aikaa käsittääkseen tuon kummallisen keksinnön; hän vertaili, hän kuunteli, ja joka päivä toi uusia kokemuksia. Hän kuuli seinäkellon raksuttavan ja saattoi tuntikausia mietiskellä sen yksitoikkoista ääntä. Kaaroa, kahlekoiraa, ei saatu tottelemaan poliisijärjestystä, se kutsuttiin sisään, sen annettiin kohtuullisesti haukahdella, ja Verna kuvitteli sen varmaankin olevan sitä, mitä sanottiin puhumiseksi. Talon kissaa ja aituuksessa olevia lehmiä voitiin yhtä vähän tuomita rikkomattomaan vaitioloon. Verna ajatteli, että se se varmaankin oli sanomista.
Muutamien päivien kuluttua hän pääsi uudelleen puutarhaan. Side korvilla hän näki kaikki kuin ennen ja kuitenkin erilaisena, sillä nyt hän tiesi, että ulkonaisten, nähtävien esineiden takana oli kummallinen elämä, jota sanottiin ääneksi. Side otettiin pois, ja äkkiä hypähti tuo uusi, tuntematon elämä esiin äänettömyyden verhosta. Hän kuuli puron solisevan, puiden humisevan, varpusten visertävän. Kurjet, jotka muuttivat pois kiilanmuotoisissa parvissa, lähettivät hänelle ääniä tyhjästä korkeudesta. Järvi, joka kohisi vähän matkan päässä, näytti pirskottavan ääniä sinertävään ilmaan. Verna pelästyi, hän ei tiennyt, mistä kaikki nuo vaikutelmat tulivat hänen korviinsa. Ne tulivat hänen kuuluviinsa niin hämmentyneinä, sekavina, pauhaavan voimakkaina, ne näyttivät hänestä niin valtavilta, salaperäisiltä ja hirvittäviltä, ettei hän voinut torjua säikähdyksen tunnetta. Hän pyysi takaisin suojelevaa huiviaan ja pakeni hämmästyneenä hiljaiseen kamariinsa.
Mutta jo toisella kerralla, kun Rebekka määräyksen mukaan uskalsi tehdä saman kokeen, oli mykkä tyttö päässyt varmuuteen siitä, etteivät luonnon uudet äänet olleet hänen olemukselleen vihamielisiä, vaan päinvastoin olivat liittolaisia ja ystäviä. Hän käsitti nopeasti puron solinan ja tuulen huminan erotuksen; hän kuunteli turhaan niiden ruusujen erikoista havaittavaa ääntä, joiden kieli ennen oli ollut varsin kaunopuheinen. Ah, niiden kaikkien kukoistus oli loppunut, siinä oli niiden äänettömyyden syy. Ensi keväänä, kun niiden sievät umput taaskin aukaisisivat hennot kukkakupunsa valoa kohden, silloin ne kyllä puhuisivat kuin ennenkin. Mikä odotus siihen asti, mikä ilo silloin!
Puhuminen! Pyydä lasta, joka ei ole vielä kahdenkaan vuoden vanha, puhumaan, niin hän on yhtä vähän kuin Verna ymmärtävä, mitä häneltä vaaditaan. Kerran Verna hämmästyen kuuli omasta suustaan lapsellisen sanan, jota hän oli kauan lausunut kuulemattaan; se tapahtui hänen katsellessaan äitinsä muotokuvaa, ja se sana oli: äiti! Hän pelästyi omien huultensa vierasta ääntä, eikä tohtinut lausua sitä toistamiseen.
Mutta Vernan ymmärryksen kehitys oli sanattoman äänettömyyden aikana, missä hän oli elänyt, ehtinyt paljoa pitemmälle kuin kaksivuotisen lapsen. Hän oli ajatellut paljon, miettinyt paljon, mutta omalla tavallaan, epäselvin ja haaveellisin kuvitteluin muodostaen monia sellaisia käsitteitä, jotka hänen ikäisilleen muuten jo kauan ovat olleet tunnettuja ja selviä. Kun siis Rebekka rupesi tohtorin määräyksen mukaan viikon kuluttua puhumaan hänelle, samalla merkein selittäen sanat, käsitti Verna ihmeen nopeasti sanain merkityksen. Ainoastaan abstraktiset käsitteet, joita ei millään merkeillä voitu saada tajuttaviksi, pysyivät vielä kauan hänelle arvoituksena. Niitä hänen täytyi arvata tunnettujen käsitteiden vaillinaisesta samankaltaisuudesta. Jumalaa hän oli lapsuudestaan asti merkinnyt hyvin korkealla ja suurella, rakkautta avoimella sylillä, iankaikkisuutta ympyrällä, aikaa matkimalla kellon heilurin liikettä, vapautta linnun lennolla jne. Helpompi oli Vernan ollut nimittää niitä harvoja henkilöitä, jotka olivat hänen jokapäiväisenä seuranaan. Silmäkarvojen rypistys merkitsi isää, käden laskeminen päälaelle kaljupäistä Ramströmiä; poskelle pantu etusormi merkitsi Rebekkaa, jota tuossa hänen esiinpistävässä osassaan koristi suuri syylä; irvistys osoitti kierosuista Marttia; lypsynkaltainen liike Riikka-karjakkoa ja hampaiden näyttäminen koiraa.
Koko tuo lapsellinen ja osittain nerokaskin merkkijärjestelmä oli tällöin vaihdettava sanoiksi. Koulu ei enää ollut mikään kuuromykkien koulu, sillä siinähän oli uutena ja runsaana apukeinona kuulo. Koulu ei myöskään ollut raakalaisten lähetyskoulu, sillä siinähän oli valmiina varasto ennen kehittyneitä korkeitakin käsitteitä. Verna oli kuin vanki, joka lapsuudestaan asti oli kasvanut ahtaassa, yksinäisessä vankilassa ja nyt ensi kertaa oikoi kangistuneita jäseniään vapaassa luonnossa, kirjavassa ihmiselämässä.
Vielä oli pitkä, vaivalloinen tie kuullusta sanasta ja ymmärretystä käsitteestä sanaan, jonka hän itse saattoi lausua. Käsite oli ollut kauan edeltäkäsin valmisteltu, mutta samalla tavoin ei ollut harjaantunut teknillinen huulten ja kielen ääntensynnyttämiskyky. Oli siis vielä jäljellä, joskaan ei aivan koko sitä harjoitusten ja joellusten asteikkoa, mikä kaksivuotiaan lapsen on suoritettava, niin kuitenkin harvinaisen lapsellinen joukko epäonnistuneita kokeita, joita varsinkin konsonanttiäänet aiheuttivat. Verna häpesi taitamattomuuttaan ja aloitti yksin, Rebekan ääntä matkien, ensimmäiset harjoituksensa uuden, vaikean ääniasteikon alalla. Kitara opetti hänelle tahdin; musikaalinen korva saattoi hänet aavistamaan, ettei hänen opettajansa puhe ollut täysin kelvollinen kauniin, sivistyneen puheen esikuva. Hän oli opinhaluinen ja kiitollinen, mutta voi, miksi ei ollut täällä tuo ihmeellisen viehättävä vieras, joka kerran oli itkenyt, kun hän ei ymmärtänyt häntä?