15. KYSYMYKSIÄ JA PAKO.
Sillä aikaa kuin Stedingk 21. päivänä huhtikuuta voitti venäläiset Parkunmäellä, jatkui sota Kymen rannoilla marssein ja pikku kahakoin ilman mitään ratkaisevaa päätöstä. Noin neljä viikkoa oli kulunut Kaipiaisten taistelusta, kun keskipaikkeilla elokuuta saamme aihetta palata Yöjärven kartanoon uudestaan tutustumaan niihin merkillisiin henkilöihin, jotka tässä kertomuksessa ovat esiintyneet jättiläisenä, prinsessana, lohikäärmeenä ja velhona.
Viimeksi mainittu, joka on tunnettu nimellä Ekströmer, oli tuontuostakin käynyt Yöjärvellä, saadakseen varman tiedon niiden pyrintöjen menestymisestä, joiden avulla hän koetti saada ennalleen linnan onnettoman prinsessan kuulon ja puhelahjan. Kokeneena lääkärinä hän oli, paitsi korvataudin suoranaista käsittelyä puhdistavin ja virkistävin lääkkein määrännyt vahvistavia kylpyjä, huolellisen ravintojärjestyksen, lepoa, valoa, vapautta ja melkein äänetöntä hiljaisuutta sairaan lähistöön. Hurja kapteeni oli odottamattoman taipuvasti tyytynyt näihin toimenpiteisiin. Päästyään kerran siitä sietämättömästä epäilyksestä, että Vernan mykkyys muka olisi ollut vain teeskenneltyä, oli hänen lastaan kohtaan tuntema rakkautensa, mikä side yksin liitti hänet elämään, jälleen herännyt yhtä liioiteltuna kuin ennen hänen mustasukkainen epäilyksensä. Nyt kadehti hän Rebekkaa, palvelijoita ja kaikkea, mikä oli hänen isällisten huoltensa esineen ympärillä. Hän olisi saattanut ampua jokaisen varomattoman, joka uskalsi Vernan lähistöllä saada aikaan vähintäkään melua tai edes lausua sanankaan muuten kuin kuiskaamalla. Verna oli saava osakseen ainoastaan hymyilevää hyvyyttä ja äänetöntä ystävyyttä; kaikki hänen toiveensa oli täytettävä, paitsi yhtä ainoata: hän ei saanut poistua talosta eikä saanut vastaanottaa vieraita. Mahdollisimman huolellisesti hoidettiin Vernan lemmikkejä, ruusuja. Ramström, joka muitten virkojensa ohella myöskin oli taitava puutarhuri, lähetettiin valloittamaan Yöjärvelle kaikki, mitä Suomessa tai Tukholmassa oli tällä kukkaviljelyksen alalla harvinaisinta ja kalleinta. Yksin Pietaristakin saapui — ei tiedetty, miten — ruusujen lukuisan suvun komeimpia lajeja. Puutarha kasvihuoneineen oli kauniimmassa puvussa kuin milloinkaan ennen, ja Verna olisi elänyt nuoren elämänsä huolettominta, onnellisinta aikaa, jos hän olisi voinut poistaa mielestään erään kesäkuun aamun muiston, joka oli tullut hänen olemassaolonsa käännekohdaksi.
Kesä oli epävakainen, vuoroittain sateinen, kirkas ja lämmin. Kaikki kauniit aamut ja suloiset illat Verna vietti puutarhassa yksin ruusujensa seurassa, päässä pehmeä silkkihuivi suojelemassa korvia tuulelta. Hienot, etelämaiset ruusulajit olivat jo ammoin lakanneet kukkimasta, mutta pohjoisempi centifolia kasvoi yhä suuria, tummanpunaisia kukkia, vieläpä umppujakin, levittäen tuoksuaan yli koko puutarhan. Luonnollinen myötätunto veti nuorta tyttöä umppujen puoleen, vielä kehittymättömän, toivorikkaan, paljon lupaavan kukkalapsen puoleen, joka oli niin kaunis viattomuudessaan, niin hurmaava onnellisessa ikuisen kesän uskossa. Nämä umput olisivat, jos vain vuodenaika niiden antaisi elää ja kukoistaa, vielä näkevät alkavan syksyn, mutta sitä ne eivät tienneet, sitä ne eivät ajatelleet. Ne olivat lapsia, ne uskoivat loputtomaan tulevaisuuteen; mitäpä niihin koski lähestyvä syksy?
Ruusujen tuoksu on kuuron soittoa. Hengittäessään tuota kauneuden ja nuoruuden ihanaa tuoksua tunsi Verna luonnon suuren sopusoinnun tulvivan näkymättömistä porteista hänen suljettuun sieluunsa. Silmä tuli hänen korvakseen ja tuoksut säveliksi. Hän puhui noille luonnonlapsille kuulumattomin sanoin, ja ne vastasivat hänelle äänettömin lauluin. Hän sanoi heille rakastavansa heitä, ja he vakuuttivat myöskin rakastavansa häntä. Mitäpä muuta hän tarvitsi? Eikö hän ollut onnellinen ja rikas kuin nuo rakastetut kukanumput? Eikö kaikki ollut kuin ennen? Eikö orjatar Verna taas ollut muuttunut kevään Vernaksi?
Ei, ei kaikki ollut niinkuin ennen; jotakin oli muuttunut sen ihmeellisen kauniin ja kuitenkin hirveän aamun jälkeen, jolloin vieras ensi kerran tuli kuin tuntematon lintu Vernan ruusupuistoon. Hän oli ennenkin nähnyt huulien liikkuvan ja ihmiskasvoissa huomannut eri ilmeitä, mutta ei koskaan siten kuin sinä aamuna. Niissä huulissa ja niissä kasvoissa oli jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt. Miksei hän koettanut kuten muut selittää ajatuksiaan merkkipuheen avulla? Mikä kummastutti vierasta, kun Verna ei ymmärtänyt häntä? Näkyihän kyyneleitäkin hänen silmissään, niinkuin olisi hänet jokin rakas toive pettänyt. Miksi vierasta se näytti surettavan, ettei Verna osannut liikuttaa huuliaan niinkuin hän? Mitä hän odotti? Mitä hän kaipasi? Eihän kukaan muu ollut ennen odottanut eikä kaivannut mitään häneltä. Puuttuiko häneltä sitten mitään? Ja jos niin olikin, mitä häneltä sitten puuttui?
Hän vaipui syviin ajatuksiin. Tuo tuntematon jokin teki hänet levottomaksi. Hän koetti miettiä, missä hän oli toisenlainen kuin muut. Olihan hän luotu samanlaiseksi kuin hekin. Saattoihan hän liikkua, nähdä, tuntea, itkeä ja nauraa niinkuin muutkin ihmiset. Eikä hän ollut aivan ilman tietojakaan. Tuhattaituri Ramström, joka rakasti musiikkia ja puhalsi huilua, oli opettanut hänet soittamaan kitaraa. Rebekka oli opettanut hänet lukemaan, mutta ei kirjoittamaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän sitä osannut itsekään. Isä, joka ei uskonut mihinkään uskontoon, oli antanut hänelle Fantin uudet yleisen historian luennot, Rousseaun Emilen, muutamia matkakertomuksia ja — Lidnerin runoelman "Viimeinen tuomio". Ne olivat käsittämättömiä arvoituksia kuuromykälle lapselle. Mutta Rebekka oli antanut hänelle Raamatun; sitä hän luki mieluimmin ja ymmärsikin siitä milloin jonkin kertomuksen, milloin jonkin kohdan, jossa puhuttiin Jumalan äärettömästä rakkaudesta. Puhumisen taidon hän luuli ymmärtävänsä, sehän oli vain huulien liikuttamista erikoisella tavalla tai merkkien tekemistä käsillä. Koira, linnut, puut, ruusut, puro, ukkospilvi, kaikki nekin osasivat puhua; sen hän arvasi niiden liikkeistä, ja hän ymmärsi niiden kielen. Mutta ääni, laulu, sävel, mitähän niillä tarkoitettiin? Olikohan sekin jotakin, jota hän saattoi nähdä, haistaa tai ottaa käteensä? Hän päätti kysyä.
Eräänä päivänä Rebekka tapasi hänet miettimästä Raamattunsa ensimmäistä sivua, ja hänen hämmästyksekseen kysyi tyttö:
— Mitä merkitsee se, että Jumala sanoi: tulkoon valkeus? Liikuttiko
Jumala huuliaan vai tekikö hän merkkejä käsillään?
— Jumala ajatteli — Rebekka vastasi nopeasti — ja se oli sama kuin
Jumala sanoi.
— Onko sitten ajatteleminen samaa kuin sanominen? Kuinka sinä ymmärrät minun ajatukseni, ellen minä niitä merkeillä ilmaise.
Rebekka ei osannut vastata.
— Tässä on kolmannessa luvussa — Verna jatkoi — että ihmiset kuulivat Jumalan äänen käyskentelevän puutarhassa. Näkivätkö he äänen ja saattoiko ääni astuskella? Oliko ääni eläin?
— He näkivät puutarhan puiden kumartavan Luojalleen ja ymmärsivät silloin, että se oli Jumalan ääni, vastasi Rebekka hämillään, keksimättä äkkiä selvempää selitystä.
Vernasta se oli hyvin uskottavaa, mutta hän pudisti tyytymättömänä mustakiharaista pikku päätään.
— Jotakin sinä salaat minulta, hän sanoi. Miksi teet merkkejä minulle, mutta et isälle? Kaikki muut ymmärtävät sinua, kun liikutat huuliasi, mutta minua he eivät ymmärrä ilman käsien apua. Eräs ei ymmärtänyt käsieni liikkeitäkään.
— Isäsi lähtee pois ja tahtoo sanoa sinulle jäähyväiset, vastasi
Rebekka, päästäkseen vaarallisesta puheenaiheesta.
Kapteeni oli viime päivinä saanut jonkin huolettavan tiedon. Hän ei uskaltanut maata öisin, hän poltti koko joukon papereita ja näytti valmistautuvan pitkänlaiselle matkalle. Hän odotti maltittomasti tohtori Ekströmeriä, mutta häntä ei kuulunut.
Kun Verna astui isänsä huoneeseen, oli isä lataamassa pistoolejaan, ja kun se näytti pelästyttävän Vernaa, kätki hän kiireesti aseet vyöhönsä.
— Ei se mitään ole, selitti hän, ainahan täytyy olla aseita ryövärien varalta mukana. Lapsi … rakastatko minua?
Orjatar Verna seisoi kädet ristissä ja maahan katsoen pelättävän miehen edessä, jonka näkeminen ei ollut koskaan voinut herättää hänessä muita tunteita kuin vavistusta.
— Lapsi, rakastatko minua? kysyi hän toistamiseen kiivaasti, liikkein, joissa oli hänen luonteensa hurjuutta.
Mutta epäilemättä hän muisti samassa, miten tohtori ankarasti oli määrännyt, että sairaan piti saada osakseen lempeää levollisuutta, sillä hän hillitsi mielensä ja pyysi viitaten häntä istuutumaan viereensä sohvalle — jota kunniaa hän ei ollut koskaan ennen osoittanut ainoalle lapselleen.
— Voi sattua, että minä lähden pois joksikin ajaksi, hän jatkoi tehden merkkejä niin lempeästi kuin saattoi. — Minä tahtoisin mieluimmin viedä sinut kanssani, mutta sinun pitää hoitaa terveyttäsi. Älä ajattele Ekströmeriä; minä kyllä lupasin sinut hänelle, mutta ainoastaan kannustaakseni häntä tekemään sinut terveeksi. Semmoisia ovat lääkärit ja semmoisia ovat kaikki ihmiset; maksutta he eivät koskaan tee hyvää työtä. Sinä et saa rakastaa ketään muuta kuin minua … ymmärrätkö? Et koskaan ketään muuta kuin minua … isääsi, suojelijaasi, joka on sinulle kaikki kaikessa!
Ja taaskin hurjistuivat mustan miehen kasvot, mutta jälleen hän hillitsi itsensä ja jatkoi, tytön istuessa vastaamatta ja vavisten hänen vieressään.
— Tarvitsenhan minä rahtusen rakkautta, yhden ainoan olennon, joka rakastaa minua valehtelematta. Älä vastaa, että onhan minulla Kaaro! Niin, Kaaro ei petä minua, mutta suo minulle vähän enemmän kuin on koiran rakkaus! Sinun pitää rakastaa minua, sinun, ei minulla ole ketään muuta. Jos sinä et rakasta minua, lapsi, niin minä surmaan sinut … sinut ja itseni! Miksikä et rakastaisi minua? Vai rakastatko häntä … häntä … Sundhagenia? Vastaa, rakastatko häntä?
Lausuessaan tuon vihatun nimen, joka häneltä tuli päässeeksi vastoin hänen tahtoaan, kapteeni hypähti kaikista hyvistä päätöksistään huolimatta pystyyn vihan vimmassa, otti lujasti kiinni tyttärensä molemmista käsistä ja katsoa tuijotti häneen mustilla, palavilla silmillään kuin tahtoen tulisoihduin valaista hänen sielunsa salattuja syvyyksiä. Mutta nähdessään hänen kauhusta kalpenevan hän muisti vielä kerran lääkärin määräykset, löi otsaansa, soitti rajusti ja käski sisään tulevan Rebekan viedä pois tytön.
— Joko nyt taas tuossa pahoine tuulinenne peloitatte lasta? torui emännöitsijä äreästi. Katsokaa tuota raukkaa, onhan hän enemmän kuollut kuin elävä. Mitä tohtori nyt sanoo? Mitäpä auttaa aamusta iltaan laastaroiminen ja lääkitseminen, varpaillaan astuminen kissan tavoin ja onnettomalle lapselle mieliksi oleminen, kun hänen oma isänsä repii rikki kaikki, mitä muut vaivoin ovat saaneet rakennetuksi! Te olette sairas, kapteeni, käykää nyt heti paikalla nukkumaan. Ja moista kurjuutta pitää tässä kärsiä vuodesta vuoteen!
— Ymmärränkö minä tuommoisia arkoja höpelöitä! vastasi kapteeni huomattavasti hämillään. — Mene tiehesi!
— Niin, kyllä minä menen; mutta jos ette ole järjellisemmin, niin menenkin kokonaan. En minä kauemmin kestä tämmöistä elämää.
Jättiläinen, joka oli jälleen muuttunut lapseksi, heittäytyi mitään vastaamatta väsyneenä sohvalle. Rebekka koetti kaikin mahdollisin tavoin rauhoittaa suojattiaan, vei hänet puutarhaan, näytti hänelle äsken puhjenneen ruusun ja antoi hänen juoda vettä purosta. Verna pysyi hiljaisena, mutta oli väsynyt ja ajatuksiin vaipunut. Hänen tilassaan oli odotettavissa taudinkäänne, jota ei kukaan osannut edeltäkäsin arvata.
Seuraavana aamuna oli kapteeni poissa. Ei ollut lainkaan tavatonta, että hän ratsasti pois öiseen aikaan, mutta tällä kertaa huomasi Rebekan tottunut silmä, että myöskin matkalaukku sekä muutamia alus- ja pitovaatteita, joita hänen isäntänsä ei muuten ottanut yöllisille retkilleen, oli poissa.
Puolenpäivän aikoina selvisi tuo nopea lähtö odottamattomalla tavalla. Joukko ratsumiehiä lähestyi taloa ja asetti vartijoita kaikille porteille. Huomattiin, että joukossa oli nimismies Kallio, muassaan aliupseeri ynnä kuusi henkirakuunaa, jotka piirittivät Yöjärven.
Kruunun mahtava käskynhaltija vaati sisäänpääsyä kuninkaan nimessä, ja vastaansanomatta häntä toteltiinkin. Tarkka tutkimus toimitettiin kaikissa huoneissa, nurkissa ja piilopaikoissa, ja kun talon herraa ei löydetty, otettiin ensin takavarikkoon kaikki hänen paperinsa, ja sitten nimismies ryhtyi majoittamaan väkeään taloon epämääräiseksi ajaksi odottamaan isännän palaamista.
Tuona pulmallisena hetkenä saapui tohtori Ekströmer palvelijoineen ratsastaen mukavaa tasakäyntiä pitkin rannan kapeata polkua.
Portilla Rebekka otti hänet vastaan helpotuksesta huoahtaen.
— Kuinka täällä jaksetaan? huusi tohtori hänelle jo kaukaa. Toivoakseni nuori äänetön ystäväni voi hyvin ja hänen oivallinen isänsä on kohtalaisen hullu, minkä enempää ei ole kohtuullista odottaakaan. Tahdotteko olla niin rakastettava, että tuotte tuopin sokerijuomaanne, mutta hyvin kylmänä; onpa tämä oikein janoa tuottava tie, minä esitän sen kollegium medicumille pettämättömänä keinona huonoa ruoansulatusta vastaan. Mutta mitä näenkään? Sodanjumalan poika tämän hulluuden rauhoitetun majan ovella. Eihän vain urhoollinen Pyhä Yrjänä ritarini liene uudestaan ryhtynyt ryntäämään tähän lumottuun linnaan?
Rebekka kiirehti pelastamaan hänet nopeasti siitä erehdyksestä ja kertoi uhkuvassa puhetulvassa kapteenin lähdön ja kruunun lähettilästen epäilyttävän tulon. Tohtori unohti sokerijuomansa, hänen oppinut otsansa vetäytyi yhtä synkkiin ryppyihin kuin jalansahauksen edellä, ja hän lähti suoraan kruunun nimismiehen luo saamaan tarpeellisia tietoja. Vastaus poisti kaikki epäilykset siitä, mikä oli ylhäisen kruunun Yöjärvelle tulon tarkoituksena. Kapteeni Mörkiä syytettiin salaisista vehkeilyistä ja edellisen vuoden salaliiton osallisuudesta. Hänen oli onnistunut päästä pakoon, häntä ajettiin parhaillaan takaa ja tahdottiin vartioida taloa, koska hän ehkä uskaltaisi palata sinne.
— No — huudahti tohtori — niin hulluksi minä häntä en kuitenkaan luullut! Mutta kuinka on saatu vihiä moisesta konnuudesta? Minä luulin Anjalan asian jo olevan menneen talven lunta.
— Minä sain osoituksen kornetti Peuralta, joka tuli päämajaan hakemaan lääkäriä eräälle haavoittuneelle. Joen rannalla oleva kivi oli hänen ja vihollisen välisen salaisen kirjeenvaihdon piilopaikkana. Minä ratsastin Vilppulaan, löysin kiven ja sen alta majuri Klickille osoitetun kirjeen, tiedättehän, hänelle, joka pakeni Venäjän puolelle. Yöt ovat nyt pimeitä, me vartioimme paikkaa ja saimme kiinni erään veitikan, joka souti Venäjän puolelta sinne hakemaan kirjettä. Kirje oli kapteeni Mörkiltä.
— Hm … vai niin, vai niin. Mutta kukapa olisi Pumponiuksesta uskonut, että hän on niin viekas veitikka, moisesta sarvikuonosta? Onnittelen häntä ja teitä, hyvä nimismies, virkaylennys on kyseessä. Te puhuitte jotakin haavoittuneesta. Eihän se liene vain ollut luutnantti Ros. Missä Petronius näyttää puupäätään, sieltä on harvoin se reipas poikakaan kaukana.
— Sitä minä en tiedä. Rosko? Minä muistelen kuulleeni, että eräs Ros on kaatunut Kaipiaisissa.
— Hänkö, lempo soikoon! huudahti tohtori, osoittaen niin paljon inhimillistä osanottavaisuutta kuin sodan jokapäiväisiltä verisanomilta vielä oli jäänyt jäljelle. — Sanokaa joku Grönros tahi Rosengren. Semmoista kanuunanruokaa on meillä yltä kyllä Ruotsin armeijassa. Mutta Rosko? Menkää männikköön! Jo neljä viikkoa on pyhä Yrjänä-ritarini ollut seikkailuilla. Eikä mitään päiväilmoitusta… Hm, siinä nyt ovat seuraukset siitä hänen majesteettinsa armollisesta tavasta, että hän ilmoittaa yleisölle pelkkiä voittoja. Mutta Rosista, kun on puhe … täällä on nuori neito, joka ei ole salaisissa tekemisissä minkään muun vihollisen kuin rokon jälkijoukkojen kanssa. Minä pyydän, ettei häntä häirittäisi.
— Olen käskettävissänne, herra tohtori, vastasi kruunun innokas asiamies, kumartaen niin vaikutusvaltaiselle henkilölle kuin hän tiesi tohtori Ekströmerin olevan, henkilölle, joka oli saanut kultarasian kuninkaalta.
Tohtori meni sairaansa luo ja löysi hänet siinä tilassa, mikä oli seurannut isän käytöstä. Hän oli väsynyt, välinpitämätön ja tunteeton, sanalla sanoen, tilassa, mikä voi saattaa lääkärin epätoivoon.
— Matami! huusi tohtori.
Rebekka tuli.
— Minun mieleeni johtuu jotakin. Oletteko ilmoittanut tytölle, mitä häneltä puuttuu? Tietääkö hän olevansa kuuro ja mykkä?
— Jumala varjelkoon, kuinka minä olisin sitä hänelle sanonut! Sehän hänellä on ollut lohdutuksena, ettei hän ole sitä tiennyt. Sentähden häntä juuri on pidetty erillään muista ihmisistä.
— Mutta nyt tahdon minä, että hänen pitää saada tietää se.
— Mitä ihmeitä? Tahdotteko, tohtori, tehdä lapsiraukan kahta vertaa onnettomammaksi kuin hän jo on?
— Myönnän kyllä, että vaara on tarjona, jos se ei meille onnistu. Mutta onko meillä sitten valinnan varaa? Te ette sitä ymmärrä, mutta koetan selittää sen niin tarkkaan, että kananpoikasiennekin pitäisi se käsittää. Parannuskeino on valmistettu, tyttö on tullut tunteellisemmaksi ulkoa päin tulevia vaikutelmia kohtaan. Minä toivoin, että kaikki kävisi itsestään, että vaikutelmat leviäisivät muista hermosäikeistä kuulohermoon. Ettekö ole huomannut hänen alkavan aavistaa puutteellisuuttaan?
— Kyllä, Jumala paratkoon, kyllä hän on aavistanut ja viimeksi eilen.
— Hyvä. Nyt on tullut käännekohta, jota emme ole voineet edeltäpäin arvata. Koko tuo heikko hämähäkin verkko, jota sanotaan hermostoksi, on nyt ikäänkuin rampautunut, ja jos sitä jatkuu, saattaa tyttö vähitellen tulla aivan tylsämieliseksi. Meidän täytyy keksiä keino, joka varovasti elvyttää häntä ja samalla kääntää aivojen toiminnan suoraan kuulohermoon — vai niin, se kaikki on ehkä latinaa teidän kananpoikasillenne. Samapa se, potilaan tulee tietää, ettei hän kuule … se herättää hänet… ja se, että hän on jälleen saava kuulonsa, se luo häneen rohkeutta. Tänään on jo liian myöhäistä. Huomisaamuna varhain menemme Vernan kanssa puutarhaan, ja silloin sen pitää tapahtua, käyköön sitten syteen tai saveen.