14. JAAKKO RATSASTAA LÄHETIN TOIMISSA.
Kun kenraali Kaulbars lähti matkalle hyökätäkseen Kaipiaisiin, jätti hän Kouvolaan everstiluutnantti Leijonhufvudin ja kaksi eskadroonaa Uudenmaan rakuunoita sekä vähän tykistöä vartioimaan kylää, jos vihollisia ilmestyisi hänen selkänsä taakse. Jaakko Peura ja hänen uusmaalaisensa eivät siis saaneet olla osallisina heinäkuun 15. päivän kunniassa eikä tappiossa.
Heinäkuun 16. päivänä aikaisin aamulla seisoi Jaakko vahdissa, kun voitetun sotajoukon etujoukkoja alkoi näkyä Utin tieltä. Ne olivat itägötiläisiä, ripeätä väkeä, joiden hän paria päivää ennen oli nähnyt marssivan matkaansa uusin univormuin, kiväärit kiiltävinä, nauraen ja laulaen, voiton varmuus uljaassa käynnissä, kun he astuivat taistelutannerta kohti. Jaakko heitä tuskin tunsi, hän ei ollut uskoa silmiään. He palasivat epäjärjestyksessä, kalpeina, repaleisina, likaisina, laahustavin askelin, horjuvin polvin, muutamat kiväärittä, toiset hatutta tai haavoitetun päänsä ympäri kiedotuin käärein, äänettöminä, monet niin uupuneina, että he saapuessaan majapaikkoihinsa kylään eivät edes huolineet ottaa viimeisiä askelia päästäkseen tupaan, vaan heittäytyivät rentonaan kasteiseen ruohoon portaiden viereen. Ei kenenkään tarvinnut kysyä taistelun tulosta; tappio oli painanut selvän leimansa näihin urhoollisiin miehiin, jotka olivat viettäneet täysissä aseissa edellisen yön, marssineet aamun, taistelleet lakkaamatta kaksitoista tuntia ja vihdoin vihollisen takaa-ajamina viime yönä peräytyneet vähääkään levähtämättä neljä penikulmaa taistelukentältä.
Tuimana ja kärsivällisenä Jaakko odotteli esikunnan tuloa, mutta ennen esikuntaa saapui tykistö, joka ensin oli saatettava turvaan, ja sen suojelusväestä oli jäljellä ainoastaan noin viisitoista rakuunaa. Heiltä Jaakko sai kuulla enemmän kuin halusikaan. Vastoin tapaansa hän teki ripeän päätöksen, ratsasti kenraalin luo, ennenkuin hän edes ehti laskeutua satulasta, teki kunniaa ja kysyi:
— Entä luutnantti Ros?
— Kaatunut, kuului yhtä yksitoikkoinen vastaus.
— Ehkä pahasti haavoittunut? Sanotaan monen haavoittuneen makaavan kankaalla.
Sitä ei kenraali kiireisen peräytymisen aikana ollut ehtinyt ajatella. Hän oli sellaisella mielellä kuin voitettu päällikkö ainakin, eikä kornetin tungettelevaisuus suinkaan tehnyt häntä iloisemmaksi. Mutta Kaulbarsilla oli inhimillisiä tunteita; hän muisti ajutantin iloisen rohkeuden ja vastasi sotilaan tapaan kiroten:
— No, kornetti, mitä tulimmaista minun sitten pitää tekemän?
Jaakko nosti taas käden kunniantekoon ja vastasi:
— Pitäisi saada lähetti hautaamaan kuolleita ja auttamaan haavoitettuja.
— Ratsastakaa! sanoi kenraali vähän mietittyään. — Ottakaa mukaanne torvensoittaja ja välskäri.
— Määräys?
— Tässä on. Ja kenraali kirjoitti, käyttäen nojanaan satulan kaarta, käskyn lyijykynällä.
Jaakko sai mukaansa torvensoittajan ja välskärin tarpeellisine siteineen, valmistui neljännestunnissa ja ratsasti matkaansa Kaipiaisiin päin.
Haavoittuneita hevosia ja sotamiehiä oli kummallakin puolen maantietä. Siellä täällä särkynyt kuormavaunu, pois viskattu patruunatasku, olkavyö tai katkennut säilä näyttivät, mistä voitettu joukko oli äsken kulkenut.
Mutta Jaakko ei ehtinyt pitkälle, ennenkuin hän tapasi kasakoita. Silloin sai torvensoittaja tehdä tehtävänsä; mukaan otettu valkoinen lippu ilmoitti heidän asiansa. Käskykirje oli tarpeeton, sillä kasakat eivät osanneet lukea.
He tyytyivät ottamaan aseet lähetiltä ja lähettämään hänet vartioituna joukkonsa päällikön luo, jonka Jaakko tapasi Utin länsipuolella. Se oli itse kenraali Michelson, joka äsken oli saapunut Savosta, ja hänellä oli mukanaan tulkkikin.
Michelson oli hyvin hyvillä mielin saavutetusta voitosta, tarkasti lähetin valtakirjan, tarjosi hänelle ryypyn ja kysyi, miten kenraali Kaulbars voi.
— Hän on valmis ensi kerralla onnistumaan paremmin, vastasi kornetti topakasti.
— Hauskaa kuulla, nauroi kenraali. Myöntäkää kuitenkin, että hänelle eilen tarjottiin lämpimäisiä aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi. Minulle kerrottiin, että teillä oli uljas mies rakuunainne joukossa. Hän oli vähällä valloittaa meidän keskimmäisen varustuksemme.
— Oli meillä montakin uljasta miestä, vastasi Jaakko, mutta itsekseen hän mutisi: Yrjö!
— Kas, tässä määräykseni varustusten luona olevalle kapteeni Lubomirskille. Teillä on lupa haudata kuolleenne, haavoitetut saatte sitoa kentällä, jonka jälkeen ne viedään vankeina Viipuriin.
Kenraali ratsasti edelleen lopettamaan voittoaan, ja kornetti saatettiin Kaipiaisiin varustuksien luo, missä hänen yhä vartioituna sallittiin alkaa surullinen työnsä venäläisten sotamiesten, välskärien ja lisäksi kutsuttujen talonpoikien avulla, jotka jo olivat ryhtyneet korjaamaan lähinnä makaavia.
Leveä hiekkaharjanne, missä nyt rautahevot puhkivat rauhallista höyryään, oli 16. päivänä heinäkuuta 1789 verinen näöltään. Tie oli jo raivattu puhtaaksi kaikesta, mikä saattoi estää sotajoukkojen marssia, mutta se oli tykistön syvälle uurtama, kun se siinä oli vaihdellut lämpimiä kohteliaisuuksia, ja paikoittain punertava kaatuneitten verestä. Molemmilla rinteillä sen sijaan oli kaikki niinkuin edellisenä päivänä — hevosia ja miehiä, kuolleita, puolikuolleita, silvotuita, haavoitettuja — kanervikko, katajapensaat, kuusenoksat, kannot ja kaatuneet puunrungot olivat osaksi luotien raatamia, osaksi niljakkaina hyytyneestä verestä; yksin kivien sammalkin näytti huokaavan ja vuotavan verta. Raskas sateensumu peitti seudun, korpit lentelivät ilmassa, kuolleitten yläpuolella, sudenjälkiä näkyi siellä täällä soisessa mudassa, ja pystyyn jääneestä puusta kuului harakan käheä nauru, jolla se pilkkasi tuota kurjuuden näyttämöä.
Kuolleiden hautaaminen tapahtui yksinkertaisesti. Kaivettiin pitkät, yhteiset haudat ystäville ja vihollisille molemmille puolin harjua; venäläinen pooppa ja Valkealasta kutsuttu suomalainen pappi lukivat vuorotellen siunauksen näille haudan sovussa yhtyneille vihollisille. Sillä aikaa etsittiin vielä elossa olevia, jotka makasivat janosta nääntyvinä kostealla kankaalla. Jaakon välskäri, nuori mies nimeltä Bäck, oli varustuksesta saanut avukseen vanhan saksalaisen parturin. Heidän ahkerasti harjoittaessaan ammattiaan ratsasteli kornetti kanervikkoa pitkin toisen kaatuneen luota toisen luo. Siinä niitä makasi hajallaan mitä erilaisimmissa asennoissa, muutamat suoriksi ojentautuneina niin levollisina kuin olisivat yöuneen vaipuneet, toisten kasvot olivat tuskasta vääristyneinä, kädet raastamassa veristä ruohoa, pää tungettuna kosteaan sammalikkoon. Tuntematta taistelun vaiheita oli Jaakko alkanut etsimisensä itägötiläisten puolelta harjua. Kaatuneita oli siellä hajallaan lähes puolen penikulman alalla, niin että etsimiseen meni aikaa, ja aurinko lähestyi jo laskuaan, kun kornetti turhasta etsinnästä uupuneena tuli pohjoiselle rinteelle, missä helsingeläiset olivat, vaikka onnistumatta, koettaneet kiertää venäläisten varustuksia.
Kaksi pitkää hautaa, joissa kummassakin oli tilaa sadoille vainajille, oli jo peitetty umpeen. Jaakon uskollinen sydän oli jähmettyä kauhusta, kun hän ajatteli tulleensa liian myöhään, niin myöhään, että nuo synkät hiekkaläjät jo kattoivat kaiken sen, mitä hänellä tässä maailmassa oli kalleinta ja rakkainta. Mutta vielä oli korjaamatta hävityksen viimeinen sato lujimman varustuksen sivulta ja takaa. Siellä oli viimeinen hauta jo saanut asukkaansa, lapiot viskoivat kiviä ja maata noitten kalpeitten vainajain peitteeksi, joita äiti tai puoliso ei enää koskaan ollut näkevä. Jaakko oli menettänyt viimeisenkin jäännöksen suomalaisen kärsivällistä, juroa tyyneyttä; hän ei enää ollut entinen Jaakko, hän syöksyi kuin raivopäinen kummastelevia työntekijöitä vastaan, tempasi lapiot heiltä käsistä ja heittäytyi suin päin puoleksi täytettyyn hautaan, tallaten siinä makaavia vainajia. Missä hän näki käsivarren, missä jalan, missä rikkiammutun pään: hän etsi tuttua univormua, muistamatta, että jos siitä jotakin olisikin ollut jäljellä, se jo yöllä olisi joutunut ryöstäjien saaliiksi. Hän nosteli hiekasta noita puolialastomia, surullisia jäännöksiä, peläten ja toivoen vihdoin löytävänsä rakkaat kasvot, mutta turhaan; hän saattoi tuskin enää erottaa ystävää vihollisesta.
— Työntäkää syrjään tuo hullu mies tai haudatkaa hänet muiden mukana! käski malttamattomana venäläinen aliupseeri.
Väsyneinä ja hurjina haudankaivajantoimestaan tottelivat sotamiehet jälkimmäistä kehoitusta. Lapiot alkoivat taaskin liikkua, hiekkaläjä toisensa jälkeen putosi Jaakon selkään, mutta hän sitä tuskin huomasi, hän oli löytänyt käsivarren, jossa oli punainen naarmu kyynärpään alapuolella ja hienompi käsi kuin tavallisen sotamiehen. Se käsi täytyi hänen tutkia. Hän kumartui ja nosti ylös nuoren sotilaan raskaan, hengettömän ruumiin, joka jo oli ollut puoleksi maan peittämä, ja sitä taakkaansa kantaen ponnisteli hän, joka itse jo oli vähällä joutua haudatuksi, ylös elävien ilmoille.
Siellä kohtasi häntä vastustus ja vihaiset sanat. Pitikö antaa hullun miehen riistää kuollut haudastaan? Hurja sotilasluonne kuohahti; kymmenkunta kättä tarttui Jaakkoon ja aikomuksena oli ilmeisesti heittää hänet saaliineen takaisin hautaan, jota hän niin julkeasti oli häväissyt.
Jaakon onneksi muuan upseeri saapui varustuksesta paikalle tuona arveluttavana hetkenä. Lähetti sai näyttää valtakirjansa, ja upseeri kutsutti Jaakon pyynnöstä välskärin tutkimaan kuollutta.
Veri ja hiekka tekivät tuntemattomiksi nuorukaisen surkeat jäännökset, nuorukaisen, joka vielä eilen oli säteillyt nuoruutta ja elinvoimaa. Mutta Jaakko oli tuntenut hänet; se oli hänen poikansa, hänen ystävänsä, hänen kaikkensa, se oli Yrjö Ros.
— Kuollut on, sanoi välskäri hätäisesti tutkittuaan ruumista ja naurahti samalla halveksivasti, kun muuta oli saatettu edes ajatellakaan.
— Samapa se, sanoi Jaakko yhtä halveksivasti, vaikka kaikki veri hänen suonistaan syöksyi sydämeen. — Hän on suomalainen upseeri; minä pyydän kenraalin käskyn mukaan saada itse haudata hänet.
Sitä ei voitu häneltä kieltää. Mutta sen sijaan, että hän, niinkuin ympärillä seisovat odottivat, olisi heti osoittanut maanmiehelleen viimeisen palveluksen, hankki hän talonpoikaisrattaat ja vei haudasta saamansa saaliin kylätietä syrjäiseen metsätorppaan Valkealaan, penikulman päähän taistelukentältä. Välskäri Bäck ja torvensoittaja seurasivat velvollisuutensa mukaisesti kornettia.
— Nyt — sanoi Jaakko jurosti nauraen, kun kuollut oli pantu vuoteelle ja torpparin vaimo oli huolellisesti pessyt ruumiin puhtaaksi — nyt olemme pettäneet ryssät. He olivat haudata hänet, ja kas, nyt he eivät edes saa viedä häntä vankinaan Viipuriin! Hän on heille liian viisas, hän on pettänyt heidät kuin mies, tuo kunnon poika.
— Mitä tarkoitatte, kornetti? kysyi välskäri, alkaen luulla, että hänen kumppaninsa oli surun ja ponnistuksen johdosta menettänyt järkensä.
— Mitäkö minä tarkoitan? Minä tarkoitan, että Yrjö tahallaan tekeytyi kuolleeksi, pettääkseen vihollisen.
— Sitä minä epäilen, sanoi välskäri säälivästi.
— Kylläpä kuuluu, hyvä Bäck, miten vähän te tunnette Yrjö Rosia. Hän oli seitsemän- tai kahdeksanvuotias poikanulikka, kun hän kerran sai osakseen sen harvinaisen ilon, että pääsi Salmelan kanssa nuotalle Pyhäjärvelle. Tiellä hän sai lasipalasen paljaaseen jalkaansa, mutta luuletteko hänen palanneen kotiin? Ei, puolen päivää hän astui lasipala jalassa, eikä antanut sitä kenenkään huomata, jottei häntä olisi lähetetty pois kotiin. Se poika sietää jotakin; ei hän kuollut ole, hän on vain olevinaan kuollut. Mutta jopa on aika sitoa hänen haavansa.
— Se on tuskin tarpeen. Eiväthän ne vuodakaan enää.
— Mitä te sanotte, Bäck? Eivätkö vuoda? Sepä kummallista; täytyyhän niiden vuotaa. Tutkikaamme tarkemmin. Sapelinhaava vasemmassa käsivarressa. Se on joutava naarmu. Painetinpistos vasemmassa olkapäässä. Se on luiskahtanut syrjään olkaimesta. Ei kissakaan kuolisi moisesta piirrosta. Ei, hän luulee vielä olevansa vihollisen kynsissä ja on olevinaan kuollut. Mutta miksi hän oli niin verinen, kun pää ja rinta ovat ihan vahingoittumattomat?
— Veri on juossut tuosta vasemmasta korvasta. Hän on saanut kuolettavan iskun jostakin tylsästä aseesta, luultavasti pyssynperästä. Aivot ovat musertuneet, kaikki on lopussa.
— Menkää metsään pyssynperinenne! tiuskasi kornetti kiivastuen ja kuitenkin vavisten. — Paitsi pientä korvanjuuressa olevaa naarmua, ei päässä ole haavan merkkiäkään. Luuletteko puhaltamalla saatavan kuoliaaksi niin ripeätä poikaa? Minä olen nähnyt hänen putoavan kahdentoista jalan korkeudelta kivikkoon, ja neljännestunnin kuluttua hän jo lateli koreuksia neitoselle.
— Minä en todellakaan löydä ainoatakaan mustelmaa, virkkoi välskäri kummastuneena, kun hän oli tarkemmin tutkinut ruumista.
— Enkö sitä jo sanonut? Katsokaahan häntä; näyttääkö hän kuolleelta! Oletteko, Bäck, koskaan nähnyt kauniimpaa poikaa nukkumassa? Hänkö olisi kuollut! Vielähän hän on ihan lämmin!
Vastaamatta mitään välskäri jatkoi yhä kummastuneempana tutkimustaan. Hän oli löytävinään heikon, tuskin huomattavan elinlämmön-jäännöksen sydämen tienoilta. Hän piti kuolleen nuorukaisen kättä tulta vasten, ja sormet näyttivät vielä vaaleanpunaisilta, puoleksi läpinäkyviltä, eikä tuhkanharmailta, mikä osoittaa veren jähmettyneen ja kuoleman varmaan tulleen. Sydämen tykintää ja hengitystä ei ollut nimeksikään, mutta kun torpparin vaimo etsi mökissä harvinaisen korukalun, särkyneen pellinpalasen, ja sitä pidettiin kuolleen suun edessä, syntyi lasiin hienon hienoa sumua.
— Hän elää! huudahti nuori välskäri iloisen hämmästyneenä.
— No, enkö sitä sanonut! Mitäpä hän muuta kuin eläisi, yhtyi hänen sanoihinsa kornetti, tällä kertaa vähän tapaillen sanoja.
Oikea suomalainen ei pelästy, ennenkuin vaara on ohitse, mutta silloin sattuu, että hän äkkiä joutuu aivan ymmälleen. Kun nuo sanat oli lausuttu, oli myöskin lopussa kornetti vanhuksen rohkeus. Maailma musteni hänen silmissään voimat pettivät, ja hän vaipui tainnoksiin Valkealan torpan lattialaudoille.