13. KAIPIAISISSA.
Kesällä 1789 oli Suomessa yhtä vähän kuin muussakaan maailmassa aikaa omistaa sydämen hellille tunteille. Yrjö Ros oli antanut raportin väentarkastuksesta ja illalla käynyt tervehtimässä suosijaansa, kenraalinrouva Kaulbarsia. Rouva oli leikillä kysynyt, joko hänen oli onnistunut suorittaa ritarikoetuksensa ansaitakseen Cecile Almsköldin hansikkaan. Yrjö oli vastannut hieman entistä tapaansa vakavammin, että hän todellakin oli rynnännyt linnaan, löytänyt lumotun prinsessan, voittanut lohikäärmeen ja taistellut jättiläistä vastaan, mutta ei vielä ollut saanut vapautetuksi kaunista prinsessaa. Silloin oli suosija, keveästi lyöden häntä viuhkallaan, kehoittanut häntä edelleenkin pysymään uskollisena ritarinvelvollisuuksilleen ja täydelleen suoritetun koetuksen jälkeen tuomaan vapautettu vanki hänen luokseen, saadakseen palkintonsa — jos hän sitä silloin enää halusi. Siihen Yrjö oli vastannut, että armollinen rouva saattoi kyllä luottaa hänen uskollisuuteensa, sillä hän oli mahdollisesti pyrkivä vapautetun ystävyyteen, mutta ei kosiva häntä.
— Minä luotan teihin, urhoollinen ritari — oli silloin kenraalitar vastannut katsahtaen lämpimästi ja vakavammin kuin ennen — ja todistukseksi olen toimittanut teidät mieheni, kenraalin, ajutantiksi. Teidän tulee tietää, hyvä ystävä, että Kaulbarsilla on vihollisia, jotka kaikin voimin koettavat saada kukistetuksi hänet ja riistää häneltä kuninkaan suosion. Hänen asemansa vahvistuu ainoastaan, jos hän sodassa saavuttaa menestystä; tappio olisi hänen varma kukistumisensa. Sentähden minä, hyvä luutnantti, haluan koota hänen ympärilleen luotettavia ystäviä. Onnea ei kukaan voi kiinnittää lippuunsa, mutta kunnian voi aina. Mieheni ei ole pettävä velvollisuuttaan; ja minä toivon, että uskolliset ja urhoolliset sotilaat auttavat häntä voittamaan. Mutta kaikissa tapauksissa, luutnantti, lupaatteko pitää päällikkönne kunniaa yhtä kalliina kuin olisi se omanne?
— Lupaan, armollinen rouva — oli Yrjö vastannut — minä olen ylpeä tästä luottamuksesta. Minä ymmärrän, että siinä on henki kyseissä; olen käytettävissänne.
Kenraalitar oli silloin puristanut hänen kättään, Yrjö oli kunnioittavasti nostanut hänen kätensä huulilleen, jonka jälkeen he olivat eronneet; kerran he vielä tapasivat toisensa aivan toisenlaisissa oloissa. Naisen itsekkäisyyttä, mutta ylevää itsekkäisyyttä oli tuon hengenvaarallisen tehtävän, päällikkönsä kunnian suojelemisen uskomisessa nuorelle ajutantille.
Sota oli parhaassa vauhdissa. Se ei leimahdellut korkeina, tuhoisina liekkeinä, vaan räiskähteli kuin metsäpalo milloin siellä, milloin täällä rajaseuduissa. Kesäkuun 3. päivänä lähti kuningas Tukholmasta, ratsasti kyytihevosella Ahvenanmaan halki ja saapui 5. päivänä kesäkuuta pikku veneessä Turkuun. Kohta sen jälkeen oli hän päämajassa Porvoossa. Hänellä oli kolmetoistatuhatta miestä Kymin rannalla, lähes kuusituhatta Stedingkin johdolla Savossa ja yhtä monta Suomen saaristolaivastossa. Niillä yhdeksällätoistatuhannella maasotajoukon miehellä hän aikoi valloittaa Savonlinnan, Haminan ja Viipurin, ja sillä aikaa piti laivaston anastaa tai hävittää Kronstadt. Vaikka edellisen vuoden toiveet olivatkin julmasti pettäneet, oli Kustaa III:lla kuitenkin vielä rohkeutta uneksia nopeita voittoja. Hän ei ollut hylännyt itseään, kuten kaikki muut näyttivät hänet hylänneen. Kun Suomi tuntui horjuvan hänen jalkainsa alla, oli hän paennut Ruotsin syliin, eikä ollutkaan siinä pettynyt. Nyt hän tunsi Suomenkin mantereen olevan allaan lujana kuin harmaakivikallion; nyt kannettiin häntä eteenpäin kansan hartioilla. Uskollisuus oli korvaava, mitä kavallus oli rikkonut.
Valtiomies, joka oli saanut aikaan yhdistys- ja vakuutuskirjan, runoilija, joka ihaili teatteria, oli olevinaan myöskin sotapäällikkö ja laski laskelmansa väärin, kuten hän tavallisesti teki, mutta vihdoin hänen onnistui kuitenkin saada voitot ja tappiot yhtä suuriksi. Hyvä syy on epäillä Kustaa III:n luvunlaskutaitoa, mutta ei ole mitään syytä epäillä hänen rohkeuttaan.
Suuri Venäjän valta halveksi vastustajaansa ja luuli nähtävästi, että sillä tälläkin kertaa oli vastustajana vuoden 1788 Ruotsi. Viiden- tai kuudentoistatuhannen miehen luultiin Viipurin tukemana riittävän torjumaan uutta rynnäkköä.
Mutta vaikka Venäjän sotavoimat olivatkin vähäiset, niin olivat Ruotsin ja Suomen voimat lamaannuksissa sisäisestä eripuraisuudesta. Koko tämän vuoden sotaretki jakaantui pieniksi, rikkonaisella, järvien paloittelemalla rajalla käydyiksi taisteluiksi. Porrassalmen kuolematon kesäkuun 13. päivän urotyö ei voinut estää venäläisiä tunkeutumasta etemmäksi Savoon. Kuningas päätti silloin kulkea venäläisen armeijan taakse Kymen yli Lappeenrantaan.
Jotkin viittaukset riittänevät valaisemaan rajakahakoiden näyttämöä 1789 vuoden sodassa.
Kymen rajajoki lähtee kuudennenkymmenennen ensimmäisen leveysasteen eteläpuolelta viimeisestä niistä monista ja suurista järvistä, joiden vedet se vie mereen, ja syöksyy sieltä pohjoisesta etelään, hieman kaartaen itään päin, kuudetta penikulmaa pitkän rinteen viettoa pitkin alas Suomenlahteen. Joen suuri vesimäärä on sentähden hyvin virtava ja muodostaa useita mahtavia koskia, joista Anjala on jyrkkä ja valtava, joskaan ei varsin korkea putous. Näiden koskien välillä on verraten tyyntä ja aluksin kuljettavaa vettä, joka sekin on nopeasti virtaavaa ja paikka paikoin täynnä saaria ja luotoja. Nuo vedet ovat nykyjään melkein koko kesän täynnä tukkilauttoja, jotka pitkin jokea uidessaan peittävät rannat koskien kuorimalla kaarnalla. Mutta tämän kertomuksemme aika oli vielä sahojen lapsuudenaikaa, ja suvannot sopivat paremmin kuin nyt kulkupaikoiksi joen yli rannalta toiselle mentäessä.
Lähes kahden penikulman päässä siitä, missä Kymi lähtee Pyhäjärvestä, murtaa joki itselleen tien Salpausselän poikki, ja siitä kiitävät meidän päivinämme höyryhevot rautasiltaa myöten Kymen aseman luona joen poikki, jatkaen matkaansa Viipuriin ja Pietariin pitkin leveää harjua ja pitäen päivällislepoa Kaipiaisten asemalla. Vuonna 1789 täytyi marssivien sotajoukkojen tyytyä maanteihin, ja ne päättyivät joen rantoihin niissä kohdin, missä suvantopaikat siltoineen tai lauttoineen tekivät ylitsepääsyn mahdolliseksi. Näitä strateegisesti tärkeitä paikkoja olivat pohjoisesta etelään lukien Vilppula, Värälä, Ummeljoki, Anjala ynnä monta muuta etelämpänä Ruotsin puoleisella rannalla olevaa, sekä Kouvola, Viiala ynnä muita Venäjän puoleisia. Kouvolasta meni suuri maantie itäänpäin Lappeenrantaan, Viialasta ja Anjalasta kaakkoa kohti Haminaan. Sekä puolustuksessa että hyökkäyksessä olivat siis nämä kohdat tärkeimmät joen pohjoisjuoksun varrella. Eteläiset Kymen suuhaarojen ylimenopaikat voimme tässä jättää mainitsematta.
Kesäkuun 18. päivänä marssi kaarti Loviisasta Elimäelle. 20. päivänä kesäkuuta muutettiin kuninkaan päämaja Porvoosta Peippolaan. Juhannusaurinko näki hänen menevän Kymijoen yli ja asettuvan leiriin vihollisen alueelle Kouvolan kylään, josta tie äkkiä jyrkästi kääntyy itäänpäin, kulkien sitten pitkin selännettä Lappeenrantaan. Siinä on taaskin sama Salpausselkä pidättämässä pohjoispuolella olevia sisämaan järviä kuin valli tekolammikkoa ja estämässä niitä tulvimasta Lounais-Karjalan hedelmällisille, alempana oleville vainioille. Tämä selänne, minkä poikki Kymi murtautuu ja missä rautatie nyt viivoittaa hiekkakankaita ikävillä ratakiskoillaan, on melkein tasainen, kahden- tai neljäntuhannen kyynärän levyinen harjanne, jonka kummallakin puolen on rinteiden alapuolella metsiä, järviä ja soita.
Siitä kulki kuningas rohkeasti tunkeutuakseen vihollisen sotajoukon taakse ja tapasi aamulla 28. päivänä kesäkuuta vihollisen sulkemassa tietä kuudella kanuunalla varustautuneena harjulla sijaitsevalla Utin kankaalla. Siitä tuli vähäinen, ripeä ottelu kahden nyrkkitaistelijan välillä kapealla porraspuulla; kummankin oli koetettava sysätä vastustajansa jyrkkää rinnettä alas järveen. Ruotsin armeija — joka oli enimmäkseen Ruotsin joukkoja — oli kuten tavallisesti hajallaan vartioimassa pitkää jokea, niin että tässä kahakassa oli tuskin kahtatuhattaviittäsataa miestä, venäläisiä tuskin kahtatuhatta. Tykistö eteni tietä myöten, jalkaväki kiersi rinteitä pitkin vihollisen aseman taa, ja vilkkaan, ankaran molemminpuolisen ammunnan jälkeen pakotettiin vihollinen peräytymään Kaipiaisiin. Tästä iloisesta taistelusta "sotilaspoika" laulaa:
Utilla eestä Kustavin mun ukkon uupui verihin.
Mutta vaikka Kustaa-kuningas osasikin voittaa, ei hän osannut käyttää hyväkseen voittoaan. Nopea Lappeenrantaan marssiminen olisi yksimielisten todistusten mukaan antanut sotaretkelle ratkaisevasti onnellisen käänteen, koska siten olisi Savoon tunkeutunut venäläinen joukko erotettu Viipurista. Mutta voittaja peräytyi, marssi takaisin Kouvolaan, edelleen Viialaan, josta hän pelkäsi vihollisen pyrkivän joen yli, ja sieltä kaakkoon päin Liikalaan, tehdäkseen turhan retken Haminaa vastaan. Sinne hän, karkoitettuaan jonkin vihollisen osaston, jäi kolmeksi viikoksi toimettomana majailemaan soveliaimpana vuodenaikana.
Yrjö Ros oli seurannut Kaulbarsin osastoa Heinolaan, kohtaamatta vihollista; siellä sai päällikkö kuninkaalta käskyn marssia taas etelään päin ja karkoittaa vihollisen Kaipiaisista, jossa sen pelättiin uhkaavan Ruotsin armeijan vasenta siipeä. Kaulbars saapui 13. päivänä heinäkuuta kaksinetuhansine miehineen Kouvolaan, ja hänelle luvattiin, että puolitoistatuhatta miestä oli tuleva lisäksi Friesendorfin johdolla Liikalasta, ja hän marssi seuraavana päivänä Uttiin samaa tietä, jolla kuningas oli voittanut ja peräytynyt kaksi viikkoa ennen. Se tapahtui samana päivänä kuin Ranskassa rynnättiin Bastiljiin.
Heinäkuun 15. päivän aamulla oli Kaulbars Kaipiaisten edustalla Utin itäpuolella samalla leveällä, lampien ja soitten ympäröimällä harjulla. Mutta venäläisillä oli täällä lujempi asema kuin Utin-nummella; he olivat hakanneet maahan metsän rintamansa edestä ja rakentaneet tykkivallituksia harjun poikki. Kaulbars ei kuitenkaan epäillyt hetkeäkään, vaan hyökkäsi heti. Hänen tykistönsä eteni tietä myöten ja alkoi ankaran ammunnan; vasemmalla rinteellä olevat helsingeläiset, oikealla seisovat elfsborgilaiset ja itägötiläiset koettivat, alttiina vihollisten tulelle, kiertää venäläisten siipiä.
Se oli rohkea ja verinen taistelu. Venäläisten luodeilla oli esteetön tie; ne murskasivat kantoja, lakaisivat kanervikkoa ja kaatoivat hyökkääjistä miehen toisensa jälkeen, kun he milloin kontaten, milloin juosten, milloin kompastellen kiviin ja puihin lähestyivät hajanaisin joukoin. Kerta toisensa jälkeen täytyi heidän peräytyä tai heittäytyä maahan. Vihollinen näki sen, marssi esiin varustuksistaan ja alkoi vuorostaan hyökätä.
Yrjö Ros oli milloin kuumimmassa kahakassa, milloin päällikön rinnalla ottamassa vastaan ja toimittamassa perille hänen käskyjään. Puolenpäivän aikaan oli jo kaksi hevosta kaatunut hänen altaan, ja hän itse nousi vahingoittumattomana kolmannen selkään, kun Kaulbars sanoi:
— Tästä ei tule mitään. Frisendorfia ei kuulu. Itägötiläisiä ahdistaa liian ylivoimainen joukko. Ratsastakaa oikealle sivustalle ja käskekää peräytymään.
—- Teidän ylhäisyytenne — sanoi ajutantti kunniaa tehden — antakaa minulle kaksikymmentä rakuunaa tykistön suojelusväestä, niin minä kyllä toimitan itägötiläisille hengähdysvuoroa.
— Ottakaa ne! sanoi Kaulbars, joka hetki tähystellen kiikarillaan metsää kohti oikealle päin, mistä ikävöidyn avun piti saapua ratkaisemaan taistelun.
Yrjö hyökkäsi ahdistavan vihollisen kimppuun kaksinekymmenine rakuunoineen. Luoti haavoitti hänen kolmannen hevosensa jalan, hänen nahkahaarniskansa repäisi painetti auki, neljä rakuunaa syöksyi satulasta, mutta itägötiläiset saivat aikaa hengähtää ja alkoivat taaskin marssia eteenpäin.
— Hyvä tulee! huudahti hän takaisin ratsastaessaan ja jo kaukaa tervehtien päällikköä.
— Lempo siitä tulee, herra! huusi päällikkö suutuksissaan hänelle vastaukseksi. — Puoli tykistöämme on kelvottomana eikä Friesendorfia kuulu.
— Tuo kaksitoistanaulainen on menettänyt pyöränsä; sen voi korjata! vastasi ajutantti, sai muutamia miehiä avukseen ja pani rikkiammutun pyörän sijaan uuden, lujan, toisista kelvottomiksi ammutuista vaunuista ottamansa pyörän. Kohta kuului vaienneen kanuunan ääni jälleen iloisesti yhtyvän leikkiin, ja sen ensimmäinen kuula lakaisi pois kokonaisen plutoonan vihollisten jalkaväkeä, joka yritti marssia esiin.
— Hyvä tulee! virkkoi Yrjö taaskin päällikön rinnalla seisten. —
Vihollinen peräytyy!
— Herra — vastasi päällikkö nuoren sotilaan rohkeuden liikuttamana — teissä olisi miestä yksinännekin ryntäämään vihollisen varustuksiin. Mutta kohtapa olettekin yksinänne. Vasemmalla sivustalla olevat helsingeläiset eivät kauempaa kestä, eikä Friesendorfia vieläkään kuulu. Ratsastakaa tuonne alas ja käskekää peräytymään!
— Ei peräydytä, teidän ylhäisyytenne! huudahti ajutantti iloisesti, mikä hänen sanoistaan poisti tottelemattomuuden julkeuden. — Vielähän tuossa on kaksikymmentä tykistön suojelusväen rakuunaa käytettävänä; antakaa ne minulle, niin minä kyllä vastaan helsingeläisistä.
— Ottakaa ne! vastasi päällikkö toivon, epätoivon, ihailun ja suuttumuksen tuntein.
Hän pani siten alttiiksi tykistönsä, jos vihollinen olisi äkkiarvaamatta marssinut eteenpäin tietä myöten. Mutta vielä viime hetkenäkin odotteli hän onnetonta Friesendorfia ja tarttui halukkaasti kiinni jokaiseen keinoon, millä hän saattoi pitkittää taistelua avuntuloon asti.
Yrjö kannusti hevostaan; haavoitettu eläin vaipui maahan taakkansa painosta. Irrallinen rakuunahevonen, jonka ratsastaja oli kaatunut, juoksi arkana tiepuolessa. Se otettiin kiinni. Yrjö nousi taas satulaan ja ratsasti kahdenkymmenen uuden rakuunansa kanssa kanervikkoon harjun pohjoisrinteelle.
Kaulbars, jota enää ympäröivät vain palvelijat ja harvalukuinen esikunta, näki nuorukaisen katoavan ruudinsavuun ja mutisi itsekseen:
— Vaimoni oli oikeassa. Tuo poika kelpaa muuhunkin kuin gavottia johtamaan.
Etäältä vasemmalta sivustalta kaikuvat hurraahuudot ja kiihtyvä kiväärien pauke saivat kenraalin heti aavistamaan, että helsingeläiset pitivät hyvin puoliaan, jopa pääsivät eteenpäinkin. Taistelu horjui puoleen ja toiseen, kiivaana ja itsepintaisena, kumpaisenkaan saamatta ratkaisevaa menestystä. Hetket kuluivat, ilta joutui, eikä pelastavia pistimiä ruvennut näkymään oikeanpuoleisesta metsästä. Silloin vihdoin alkoi ensin uupunut oikea siipi ja kohta myöskin yhtä äärimmilleen väsynyt ruotsalaisten vasen sivusta peräytyä. Ruudin savusta nokisina, verisinä, katajikossa rääsyiksi repeytynein univormuin palasivat ruotsalaisen jalkaväen harvenneet rivit maantielle, jossa ne järjestettiin tällöin jo aivan välttämättömään peräytymiseen.
— Missä on luutnantti Ros? kysyi kenraali niiltä harvoilta rakuunoilta, jotka palasivat vasemmalta sivustalta.
— Kaatunut, vastasi joku.
— Haavoittunut, virkkoi toinen.
— Hän kaatui, kun koetimme vallata keskimmäistä varustusta, kertoi kolmas rakuuna käsi otsalla.
Kenttäsairaalat olivat tämän sotaretken aikana vielä hyvin vaillinaisessa kunnossa; ei kellään ollut aikaa ajatella haavoittuneita eikä kuolleita. Hyökkäys oli torjuttu, voitto menetetty, ja illalla kello yhdeksän ajoissa lähdettiin peräytymään. Koko yön häiritsivät marssia takaa-ajavat viholliset, ja kenraali Kaulbars piti itseään onnellisena, kun hän 16. päivänä heinäkuuta kello kuusi aamulla jälleen pääsi voitettuine joukkoineen Kouvolaan. Ruotsalaiset olivat menettäneet taistelukentällä kaksisataa kuusikymmentäviisi miestä sekä sitä paitsi joukosta hajaantuneita ja lievästi haavoittuneita, jotka metsien halki myöhemmin saapuivat pataljooniinsa.
Arvoituksen kaltainen tapaus on liittynyt tämän ruotsalaisten tappion muistoon, tappion, jota ei niinkään suuri urhoollisuus ollut voinut torjua. Everstiluutnantti Friesendorf oli lähtenyt puolentoistatuhannen miehen kera auttamaan Kaulbarsia. Hän kulki tiettömiä seutuja, mikä viivytti marssia, mutta ehti kuitenkin määrättynä päivänä Enäjärvelle puolen penikulman päähän eteläänpäin Kaipiaisista. Mutta silloin hän sai käskyn kääntyä takaisin, ja hän kääntyi todellakin. Kuka antoi hänelle sen käskyn? Sitä ei tiedetä. Näyttääpä siltä, että kenraalitar Kaulbarsin pelko salaisten vihamiesten suhteen ei ollutkaan ihan tuulesta temmattu.
Kaulbarsille oli tappiosta surulliset seuraukset. Kouvolassa uhkasi häntä venäläisten päävoima kenraali Michelsonin johdolla, niin että hauen täytyi väistyä vihollisen alueelta ja mennä Värälässä joen yli. Siellä otettiin häneltä pois helsingeläiset ja elfsborgilaiset, ja kun voimakkaampi vihollinen hätyytti siten heikontunutta kenraalia, täytyi hänen 21. päivänä heinäkuuta peräytyä etelään päin pitkin joen oikeaa vartta Ummeljoelle.
Kustaa-kuningas julmistui kovin tästä peräytymisestä, joka jätti paljaaksi hänen vasemman sivustansa, koska ei enää mikään estänyt vihollista Värälässä menemästä joen poikki ja tunkeutumasta Ruotsin alueelle. Ainoastaan nopeasti marssimalla Liikalasta Anjalaan, jossa hän meni Kymen yli, saattoi hän säilyttää tämän paluutien. Michelson marssi jäljestä ja alkoi Anjalassa joen vasemmalta rannalta ampua ruotsalaisten leiriä. Seurauksena oli, että tuo Ruotsin armeijan vihollisen alueelle tekemä ylpeä hyökkäys torjuttiin ja armeija pakotettiin puolustamaan itseään omalla alueellaan.
Eversti Hamilton lähetettiin heti Ummeljoelle Kaulbarsia erottamaan ja hoitamaan päällikkyyttä. Mutta eipä siinä kyllin; Kaulbars vaadittiin sotaoikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Hamilton, urhoollinen sotilas, ja Klingspor — sama Klingspor, joka yhdeksäntoista vuotta myöhemmin oli sangen turmiollinen Suomelle — pääsivät kenraalimajureiksi, viimeksimainittu ainoastaan sentähden, että hänen oli onnistunut pelastaa Anjalassa olevat armeijan varastoaitat.
Kaulbarsia kohdanneen epäsuosion ja ankaran tuomion syyt eivät ole selvillä. Hän oli hyökännyt Kaipiaisissa vihollista vastaan odottamatta apua; mutta olihan apua luvattu hänelle, ja hän taisteli kaksitoista tuntia sitä odotellen. Miksi hän sai turhaan odotella? Miksi otettiin häneltä pois kolme pataljoonaa niin tärkeässä paikassa kuin Värälä oli, jossa vihollinen joka hetki oli odotettavana? Ja vihdoin, miksi piti hänen niin vähällä miesvoimalla vallata sama Kaipiainen, johon kuningas itsekään ei ollut tahtonut tai uskaltanut hyökätä kahta viikkoa aikaisemmin?