12. ARVOITUKSIA JA SELITYKSIÄ.
Jo samana iltana Yrjö Ros ratsasti Jaakon ja kahden rakuunan seurassa tietä, joka Artjärveltä johtaa etelää kohti Laptreskiin ja Loviisaan päin. Heti, kun hän ehti kääntää selkänsä Salmelan talolle ja kylälle, alkoi Vernan hahmo liihotella kasteessa hänen edellään kuusien ja koivikkojen yläpuolella, alinomaa osoittaen vasempaan päin erämaita kohti. Nuori sotilas ratsasti hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja ääneti; hän oli tehnyt päätöksensä, mutta sotasuunnitelma ei vielä ollut valmiina. Kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut siitä miehestä, joka sadussa esitti jättiläisen osaa, ei suonut hänelle mitään valitsemisen varaa. Hänen täytyi pelastaa Verna tuon hirviön vallasta; miten, sitä hän ei vielä tiennyt, mutta seuraavan aamun auringon piti nähdä joko Verna vapautettuna tai Yrjö kuolleena.
Ajatuksissaan hän pisti kätensä rintataskuun katsellakseen Vernan ruusua, joka hänellä oli lompakossaan. Silloin hän löysi karkean, keltaisen paperilipun, joka oli pantu taskuun. Hän aukaisi sen ja luki:
"Ratsasta Vilppulaan, joen rannalle, neljänsadan askelen päähän pohjoiseen lautasta. Suuri punaisenruskea kivi, hevosen muotoinen; sen vieressä pienempi kivi, harmaa, valkeapilkkuinen. Vieritä paikoiltaan pienempi kivi. Se maksaa kyllä vaivan."
Ei mitään nimeä alla.
Mitenkä paperi oli joutunut Yrjön univormun taskuun? Hän ojensi sen ääneti Jaakolle, joka sen välinpitämättömästi luettuaan pisti poveensa, sanoen:
— Se koskee nimismies Kalliota.
Jaakolla oli jotakin muuta mielessä vastoin hänen hiljaista tapaansa.
— Mitäpä maksaisi vaivaa puhua siitä hevosesta, joka taittoi jalkansa kaksikymmentä vuotta takaperin? alkoi kornetti ikäänkuin itsekseen ääneensä puhuen.
— Mistä hevosesta? kysyi Yrjö.
— Tuomaasta. Nuoremmasta Tuomaasta. Hänestä, jonka piti periä Salmelan talo.
— Sitä minä en ole koskaan kuullut. Mitä hänestä?
— Tuomas oli vikurivarsa. Hänen piti saada kaikki, päästä valtiopäivämieheksi niinkuin isänsäkin, vieläpä tulla suuremmaksikin mieheksi. Kun hän joutui kahdeksantoista ikään, piti hänen naida rikas Viljamaan Hetta Orimattilasta. Silloin isä antoi hänelle Salmenaitauksen tilan. Siitä hän otti nimen Sundhagen. Mihinkä ruotsalainen upseeri olisi päässytkään suomalaisine nimineen?
— Niin, mitenkä suomalainen nimi Peura kelpasi pappi Peuroniukselle?
Mutta Sundhagen? Missä minä olenkaan kuullut sen nimen? Sundhagen?…
Eikö juuri se Yöjärven hullu kapteeni sanonut minulle: te ette ole Ros,
vaan Sundhagen?…
— Tuomas oli minun ikäiseni. Ennen sinun aikaasi. Kaunis mies, huikentelevainen, uhkarohkea; tahtoi päästä eteenpäin maailmassa. Sen sijaan, että hän olisi naimisilla hankkinut Viljamaan talon, karkasi hän Porvooseen ja otti pestin merimieheksi. Hänessä oli auttamattomasti sellainen taipumus, että hän tahtoi nähdä vähän maailmaa. Eno raivostui. Antoi tilan Matille. Hetta meni sitten Kekälän Rietrikille, joka ajoi Villikanjärvellä heikkoon jäähän, jättäen Hetan ja yksitoista lasta jälkeensä.
— Yksitoistako vain? Minä luulin niitä olleen kaksitoista. Mutta mitenkä kävi sitten Tuomaan?
— Hänellä oli hyvä pää niinkuin isälläänkin. Luki meritiedettä, tuli kapteeniksi. Rupesi sotalaivaan palvelukseen. Joutui huonoon seuraan. Alkoi remuta. Hänen täytyi erota palveluksesta. Kuljeksi ympäri maailmaa. Hukkui, hirtettiin tai kuoli vaivaishuoneessa, ei kukaan tarkoin tiedä. Mitä sinun tarvitsi penkoa vanhoja ruuhkia? Eihän kukaan sano sille, jolta on käsi murskautunut myllynrattaassa: mihin olet unohtanut toisen rukkasesi?
Yrjö pysäytti äkkiä hevosensa. Oli juuri tultu kapean metsäpolun kohdalle, joka johti Yöjärven saloille ja jolta ratsastajat olivat lauantaiaamuna tulleet maantielle.
— Jaakko — keskeytti Yrjö puheen — lähdetkö kanssani?
— Mitä nyt? Tuonneko sinä ratsastat?
— Niin. Kello on nyt kymmenen. Aikaa on meillä kaksitoista tuntia. Kello yhden aikaan olemme Yöjärvellä. Kello neljäksi tai viideksi ehdimme takaisin Artjärvelle ja jätämme Vernan enosi huostaan. Kello kuusi lähdemme taas matkaan ja kello kymmenen huomenna aamupäivällä annamme raportin Loviisassa.
— Hm, mutisi Jaakko. Hyvin aprikoitu. Ei säästä miehiä eikä hevosia.
Mitä hyötyä siitäkin olisi?
— Olethan kuullut kapteeni Mörkin ansiot. Jollen minä pelasta Vernaa, niin se peto hänet surmaa. Tahdotko olla mukana kunnon työssä?
— Laki tietää toisen nimen moisille teoille. Laki sanoo sitä kotirauhan rikkomiseksi, murtovarkaudeksi, naisenryöstöksi. Ehkäpä muuksikin, en minä niin tarkkaan tunne lakia.
— Mahdollista. Minä pelastan hänet.
— Kuulehan nyt, Yrjö, todista, että hän tahtoo tappaa tytön! Ellet voi todistaa sitä, sanotaan: sisäänmurto, ryöväys; henkensä menettäköön.
— Vai niin? Intätkö vastaan? Pelkäätkö kaulaasi? Mene lemmolle, mies, ja vie rakuunat kanssasi! Minä lähden yksin Yöjärvelle.
— Minusta meidän tiemme käy etelään päin.
— Sinun tiesi, mutta ei minun. Minä olen sinun esimiehesi, minä ratsastan Elimäelle ja käsken: mars Loviisaan!
— Kapinoimista, luutnantti. Patti tulkoon hevoseeni, jos se rohkenee nostaa jalkaansa toiselle tielle kuin sinun ratsusi. Olenko koskaan luopunut sinusta, Yrjö?
— Kas vain moista uppiniskaista veitikkaa! Totta on, että kun olin neljän vuoden vanha, löysit minut yksinäni itkemästä Helsingin kadulta.
— Sinä et tiennyt mitään asuntoa, et mitään nimeä muuta kuin omasi. Sellainen pikku raukka! Äidistäsi tiesit ainoastaan sen, että hän itki usein.
— Sitten otit sinä minut haltuusi kuin oman poikasi, veit minut Salmelaan ja niin edespäin. Mutta nyt olen minä sinun esimiehesi ja komennan: mars Loviisaan! Olisipa tuhat tulimmaista, jos en saisi sinua tottelemaan.
— Yrjö, se on poikain kujeita se. Käännä pois hevosesi, niin minä kyllä tottelen sinua kuin koira.
— Jaakko, kunnon poika, sinä olet kelpo rakuuna ja tunnet palvelusohjeitten joka kohdan, mutta sydämen asioissa olet kuitenkin oikea rintalapsi. Anna minun mennä, anna minun kaatua, jos on kaaduttava. Olenpahan silloin tehnyt jotakin hyvää hyödyttömällä elämälläni.
— Sinun kaatua? Loruja! Sinä olet syntynyt kenraaliksi, eikä sinulla ole oikeutta karata palveluksesta. Jaakko Peura on syntynyt sukimaan hevosia.
— Etkö siis tottele käskyä?
— Siitä ei puhettakaan, sanoi mylläri rehellisyydestä.
— Mars! komensi luutnantti, ja kaikki ratsastivat metsätielle.
Etäälle he eivät ehtineet, kun jo kaksi ratsastajaa Elimäeltä päin tuli vastaan. Epävarmoja olivat ajajat, yö oli pimeä ja metsät täynnä molemmista sotajoukoista karanneita luopioita. Kummallakin puolen ratsastajat pysähtyivät ja virittivät pistoolinsa.
— Tunnussana! huusi suuremman joukon päällikkö.
— Kustaa! vastasi tuttu ääni heikompivoimaiselta puolelta.
— Tie auki! kajahti taas nuoren luutnantin ääni, ja hänen väkensä sai käskyn päästää tulijat ohitse.
Vastaantulijat lähestyivät sormi pistoolin liipasimessa. Toinen oli sininuttuinen herrasrenki, toinen muodoton olento, jolla oli yllä tarkasti kiinni pantu päällysnuttu, jalassa huopasaappaat, satulassa tyyny ja pieni, sievätekoinen pullontuppi riippumassa satulannastasta.
— Lurjus! kuului Jaakon käheä ääni iltahämärästä. Kornetilla oli monien hyvien ominaisuuksien ohella myöskin se paha puoli, ettei hän aivan helposti voinut unohtaa loukkauksia. Hän oli tuntenut miehen, joka oli ollut hänen vastustajanaan Yöjärven kahakassa, kierosuisen Martin.
— Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö yht'aikaa, yhtä hämmästyneenä.
— Hammastauti minut periköön, ellei siinä ole kuin olekin Yrjö Ros. Ja te, hyvä herra, hätyytätte rauhallisia matkustajia kuin kasakka! Käännös oikeaan, mars, tämä tie viepi noli me tangere'en, joka minun latinassani merkitsee: älä loiki sinne, Wetterblom!
— Seis, pojat! komensi luutnantti. Minulla on vähän puhumista tohtorille.
— No, mitä nyt? alkoi ilomielinen tohtori, kun he olivat ratsastaneet niin etäälle muista, ettei puhetta kuulunut — Verna voi hyvin ja pyytää päästä kaikesta sotilaallisesta kunnioituksesta. Yöjärvi on varustettuna, parvekkeen ovi on hyvin teljetty, ja sankkiruuti on ehtinyt kuivua.
— Tuletteko siis Yöjärveltä? Ja eikö hän ole vielä tappanut tyttöä?
— Vielä mitä! Minä lähdin sieltä kello seitsemän illalla ja olisin nyt jo Laptreskissa, ellei tuo anatominen epäsikiö olisi vienyt minua väärälle tielle. Mutta puhukaamme nyt järkevästi. Luulenpa, että sinä, nuori herraseni, aiot vielä kerran uskaltaa lapsen säälinesi kapteenin pitkää miekka vastaan.
— Naurakaa te vain, tohtori! Niin, minä aion todellakin pelastaa onnettoman tytön. Jaakolla on eno Artjärvellä; tyttö viedään sinne turvaan.
— Vai niin, vai on Petroniuksella eno. Siinä oli todellakin enemmän ymmärrystä kuin hänestä luulin. Mutta, nuori herraseni, mitenkä on oman järkesi laita? Onpa se merkillinen paikka tuo Yöjärvi. Hyvät ateriat, huono yö-rauha. Ilma on niin hourupäisyyden kyllästyttämä, että jos kuka hyvänsä järjeltään tavallinen ihminen sitä hengittää edes kaksi tuntia niin hän jo ehdottomasti tuntee itsensä hupsuksi. Olettakaamme, että onnellisesti selviät kaikista kuivista pistooleista, kaikista hullun miehen lyömämiekoista, vapautat isän tyttärensä huolehtimiselta ja pakenet hänen kerallaan eno Pomponiuksen luo: mitä luulet Kaulbarsin siitä sanovan? Ja jos käännyt Armfeltin puoleen, jolla kyllä on ollut lemmenseikkailunsa, niin muista, että me täällä emme ole vihollisen alueella. Kansa nurisee, täytyy pitää yllä sotakuria. Siis poikaseni, tänään seikkailuja, huomenna sotaoikeus. Ei itse kuningaskaan silloin voisi auttaa sinua, ja minä saisin vain kunnian todistaa, että henki on mestauksessasi kunnolleen lähtenyt.
— Siitä minä vähät huolin.
— Kuulepas tuota! Ja uskallanko kysyä, kuka sinulle, hyvä herra, antaa luvan pelastaa toisen miehen morsiamen?
— Morsiamenko? Kukapa menisi kihloihin kuuromykän lapsen kanssa?
— Kukako? Esimerkiksi eräs, joka toivoo saavansa tytön parannetuksi.
Diagnoosi antaa kyllä syytä sellaiseen toivoon.
— Olisitteko todellakin? virkahti Yrjö hämmästyneenä.
— No lempo, tahdotko kuulla sen uudestaan? Yrjö, minä en huoli vaatia sinua kaksintaisteluun, paransinhan minä sinut keuhkokuumeesta, ja lääkärit ovat sellaisten potilastensa ystäviä, jotka ottavat kuullakseen järkisyitä. Mutta niin paljon sanon minä sinulle, että asia päätettiin tänä aamuna. Jos minä nimittäin saan tytön kuulemaan ja puhumaan, mikä on mahdollisuutena kahdessa tapauksessa kolmesta. Ymmärrätkö nyt, minkätähden olen kuluttanut kallista aikaani siellä huuhkajan pesässä, jossa ihminen todellakin tarvitsee kunnollista kananpoikapaistia ja oikeata portviiniä, jos hänen mieli saada säilytetyksi se rahtunen tervettä järkeä, joka hänellä onneksi vielä on varastossa. Vai onko mielestäsi vielä liian aikaista minun kerrankin päästä naineeksi mieheksi?
Yrjö kannusti hevostaan ja tempasi samassa niin kiivaasti ohjaksia, että hevonen nousi pystyyn.
— No, jatkoi tohtori, ratsasta nyt matkoihisi; mikset lähde jo?
Maljasi, urhoollinen luutnantti!
Niin sanoen avasi tohtori hienon pullokotelon, täytti kaksi hiottua lasia ja ojensi ystävälleen toisen varjeluslääkkeeksi yökylmää vastaan.
Veri kiehui nuoressa sotilaassa, mutta hän ei voinut olla huomaamatta asemaansa naurettavaksi, ja naurulle hän oli hyvin arka. Vastaamatta ja juomatta hän pyörsi ympäri hevosensa, komensi joukkonsa seuraamaan ja ratsasti täyttä laukkaa takaisin maantielle.
Tohtori Ekströmer, vaikka olikin taitava ratsastaja, ei tuntenut halua poiketa mukavista tavoistaan rakkauden hullutuksien tähden. Hän jatkoi levollisesti matkaansa Laptreskiin päin ja saapui sinne puolen yön aikaan. Hän pysähtyi hyvään kestikievariin ja lepäsi rauhassa matkan vaivoista.
Seuraavana aamuna kello kuusi Yrjö seisoi hänen vuoteensa vieressä.
Rakuunat olivat havainneet parhaaksi levähtää samassa kylässä.
— Tohtori — sanoi Yrjö, tällä kertaa jo melkoista levollisempana — älkää panko pahaksenne eilisiltaista kiivauttani. Te olette aina osoittanut minulle ystävyyttä, ja uskokaa, en minä ole kiittämätön.
— Sinäkö se oletkin, yökuljeksija? No, iloista nähdä, että olet parantunut hupsuudestasi. Mitä sanookaan Tibullus: fova consilia nox, aina on viisainta nukkua asian selvikkeeksi. Käy istumaan, poikaseni, tutki tuolla seinällä olevia maaherran mielenkiintoisia tiedonantoja sillä aikaa, kun minä puen ylleni arvokkaamman hahmon. Matkapulloni on tuossa nokisen uunin vieressä. Kaada siitä itsellesi se lasi, josta et eilen huolinut; moista viiniä juovat vain kuninkaat ja hullut. Minä en suinkaan jättänyt täyttämättä pulloani Yöjärvellä.
— Te mainitsitte eilen — jatkoi Yrjö, kun tohtorin vitkallinen pukeutuminen päättyi — te lausuitte pari sanaa likeisestä liitosta, minkä olitte solminut yöjärveläisten kanssa. Sopisikohan teidän antaa minulle joitakin tietoja siitä perheestä.
— Olemmeko taas siinä asiassa? Annapas, kun koettelen suontasi!
Yrjö ojensi hänelle hymyillen kätensä, ja tohtori huomasi suonen tykinnän tyydyttäväksi.
— Hyvä, hän sanoi, ja lupaatko, kun uudestaan satuloit hevosesi, olla eksymättä noihin kelvottomiin Elimäen katajikkoihin?
— Kello kymmenen tänään aamupäivällä pitää minun antaa raportti matkastani kenraali Kaulbarsille.
— Hitto, silloinpa meillä ei olekaan pitkää aikaa loruilla. Minä koetan puhua niin lyhyesti kuin mahdollista. Näitkö ehkä siellä marakatin, Rebekka-nimisen?
— Olihan minulla se kunnia.
— Minä olen tottunut seurustelemaan kaikenlaisten hirviöiden kanssa. Olipa siinä vähän vaivaa; mutta kun ensiksi oli kyseissä tytön parantaminen ja sitten naiminen, niin tipahteli vähitellen salaisuus toisensa perästä esiin kuin herneet haljenneista paloista. Kapteeni Mörk … se on tulevan appeni nimi…
— Niin, sen tiedän. Jatkakaa!
— Hän palveli Ruotsissa, mutta muutti sitten Suomeen kaksintaistelujensa tähden, kuten luultiin. Henki enemmän tai vähemmän on mitätön asia moisten herrojen mielestä. Jollakin ulkomaanmatkalla hän nai italialaisen oopperalaulajattaren Teresia Balbi'n. Voithan arvata jutun jatkon. Sillä naisella oli ollut monta ihailijaa. Tarvitaanko muuta, jotta Desdemona ja Othello olisivat valmiit?
— Oliko hän mustasukkainen?
— No, niinkuin afrikkalainen. Hän oli mustasukkainen sekä eläville että elottomille. Rouva rakasti kukkia ja soittoa. Mörk ei kärsinyt, että hän olisi rakastanut mitään muuta kuin yksin häntä, murskasi kitaran ja viskasi kukka-astiat ulos ikkunasta. Yöjärvi rakennettiin autioon metsään, jotta siellä olisi ollut helpompi vartioida rouvaa. Ei kukaan saanut nähdä häntä, ei kukaan käydä häntä tervehtimässä. Moinen tietysti ärsyttää naista. Muista se, Yrjö, kun nait!
— Tappoiko hän vaimonsa?
— Maltahan; niin hullu hän ei ollut tieten tahtoen. Kunniattomalla hirmuvallalla on aina seurauksensa; sen voi laskea kuin kuuluisi se matematiikkaan. Kielletty hedelmä houkuttelee… Kuvittelehan mielessäsi etelämaalaista naista, joka on kokoonpantu vain ruusuista ja tulesta! No niin, vähän aikaa hän sieti sitä kärsien, mutta sitten hän alkoi vihata. Varo, Yrjö, naista, joka vihaa!
— Tuliko vaimo uskottomaksi?
— Tuli eikä tullut; sitä en todellakaan tiedä. Mutta hän petti miestään. Jos mies oli mustasukkainen, niin oli vaimo viekas. Mörk pani rautaristikot hänen ikkunoihinsa ja asetti vuoteensa yöksi hänen ovensa eteen, ja kuitenkin vaimo petti hänet. Yrjö … tyhmää on naida ollenkaan. Luulenpa olevan viisainta aina pysyä naimattomana.
— Eikö hänellä sitten ollut mitään todistuksia?
— Ei, ei mitään todistuksia, vaikka olikin vanginvartija. Hän rakasti ja raivosi kuusi tai kahdeksan vuotta. Vihdoin katkesi heikko side; voisipa ankkurin touvikin katketa vähemmästä. Unohdin sanoa, että Anckarströmillä oli kaksi lasta.
— Anckarströmilläkö?
— Tulinko sen nyt sanoneeksi? No niin, minä aioin jättää sen sanomatta, koska lupasin. Mutta mitäpä vahinkoa siitä on, vaikka sinä tiedätkin hänen oikean nimensä? Yrjö Anckarström, luultavasti sen puolihullun kaartinluutnantin Jaakko Juhana Anckarströmin setä. Suku polveutuu vallonilaisista vuorimiehistä; heissä on rautamalmia, vuoriruutia ja kaivosten pimeyttä. Heillä oli, kuten sanottu, kaksi lasta, oikeaa toivotuista, poika ja tyttö. Poika oli lähes neljän vuoden, tyttö puolentoista vanha. Isä ei voinut kärsiä poikaa erään samannäköisyyden tähden. Voinhan sanoa sen sinulle. Siellä oli Tukholmassa ollut meriväenluutnantti nimeltä Sundhagen…
— Sundhagenko? Oletteko siitä aivan varma?
— Aivan varma. Kaunis mies, reipas ja iloinen; oli palvelemalla kohonnut arvoonsa halvasta merimiehestä, matkustellut paljon ja ollut signoran suosikki jo Neapelissa. Sanalla sanoen, syystä tai syyttä, isä ei voinut kärsiä pikku Yrjöä…
— Yrjöäkö? Sanoitteko Yrjöä?
— Niin, siihen aikaan oli monen tapana antaa lapselleen nimi Englannin kuninkaan mukaan. Eräänä päivänä rakenteli poika sulkuja puroon…
— Rakenteliko sulkuja puroon?
— Ja läiskytteli vettä ylöskäärityin paidanhihoin. Silloin tulee isä sinne ja näkee punaisen merkin pojan oikeassa käsivarressa.
— Punaisen merkinkö oikean kyynärpään alapuolella?
— Mahdollista kyllä; ei mikään ole tavallisempaa kuin moiset ihopilkut; minä kerron toiste, mitenkä ne syntyvät. Kapteeni oli kerran joutunut riitaan Sundhagenin kanssa joissakin naamiaisissa ennen pojan syntymistä; tietysti mustasukkaisuudesta. Miekat olivat paljastuneet, Sundhagen saanut naarmun käsivarteensa, ja naiset olivat sitoneet sen. Voitpa arvata, miten kapteeni hurjistui, kun hän näki verisen naarmun pojan käsivarressa. Ellei Rebekka olisi sattumalta ollut puutarhassa, ei poika olisi päässyt elävänä purosta.
— Ja Rebekan onnistui silloin saada kapteeni taipumaan, niin että hän lähetti pojan pois kaljupäisen miehen kanssa?
— Aivan oikein, vanhan Ramströmin kanssa. Kuka sen on sinulle sanonut!
— Jatkakaa! kuiskasi Yrjö melkein kuulumattomasti.
— Sinä olet kalpea, poikaseni, olet ratsastanut liian tuimasti ja valvonut kuin huuhkaja. No niin, kertoakseni edelleen, signora joutui aivan suunniltaan, kun hän kuuli pojan pois viedyksi, kirosi kauniin äänensä, joka hänelle ensin oli hankkinut hirmuvaltiaan rakkauden, ja rukoili raivoissaan, että hänen tyttärensä tulisi mykäksi, päästäkseen kerran kokemasta samaa kuin hänen äitinsä. Verna oli jo silloin puhunut muutamia sanoja, mutta hän sairastui sitten isoonrokkoon, menetti kuulonsa ja lakkasi puhumasta.
Yrjö oli vaiti. Yksi ainoa kyynel vierähti hänen silmänsä kätköistä salaa lattialle.
— Siitä päivästä asti — tohtori jatkoi — oli viimeinenkin onnen pilkahdus kadonnut tuosta onnettomasta talosta. Jonkin ajan kuluttua sai kapteeni kuulla tai muuten kuvitteli mielessään Sundhagenin näyttäytyneen Yöjärven tienoilla. Eräänä syysyönä, kun mustasukkainen mies tapansa mukaan vartioi ase kädessä talon edustalla — hän ei enää koskaan nukkunut öisin — hän näki viittaan kääriytyneen olennon hiipivän puutarhan lehdettömien pensasten takana. Hän luuli tuntevansa sen Sundhageniksi…
— Jo riittää. Minä en halua enää tietää enempää.
— Ei haittaa, poika; siitä opit vain, että jos onnettomuudeksesi joskus naitkin, sinusta ei koskaan pidä tulla uutta Othelloa. Sanalla sanoen, kapteeni laukaisi ja osasi maaliinsa, ei kuitenkaan Sundhageniin, vaan omaan vaimoonsa.
Yrjö kääntyi poispäin.
— Niin, niin hulluksi mies voi tulla mustasukkaisuuden kuvitteluista! Asia salattiin, mutta siitä hetkestä asti kapteeni alkoi vihata ihmisiä. Puolihullu hän oli jo ennenkin, ihan raivohullu tuli hänestä senjälkeen. Hänellä oli enää tyttö, ja jotakinhan täytyy aina rakastaa. Hän tuhlaamalla tuhlaili hänelle kukkia ja kalleuksia, tytön piti oppia maalaamaan ja soittamaan kitaraa… Ramström opetti häntä koskettelemaan kieliä, joita hän ei kuullut … mutta hän ei ollut pettävä isäänsä, niinkuin äiti oli tehnyt, hän ei ollut koskaan isänsä tietämättä näkevä ketään vierasta, ja vähimmästäkin vapauteen pyrkimisestä suljettiin hänet pimeään vankilaan. Siinä on Vernan kasvatuksen arvoitus… Mutta mikä sinua vaivaa, poika? Oletko hullu? Katsohan tuota, itkeä nyyhkyttää kuin koulupoika saatuaan pari tusinaa kämmenilleen!
Yrjön hillitty mielenliikutus oli viimeinkin päässyt puhkeamaan. Hän kätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut.
— Ai, hitto! huudahti tohtori, luullen äkkiä keksineensä tuon tavattoman tunteidenpurkauksen selityksen. — Kukapa olisi luullut armollisen rouvan ritarin olleen kolme päivää rakastuneena vialliseen tyttöön?… Yrjö … reipas, kunnon Yrjö, katso ylös, ole mies! Joutavia suret, ei ole niin mitään syytä itkeä tillittää. Minäkö olisin kihloissa, minä Ekströmer, joka tunnen joka ainoan lihaksen, joka hermon, jokaisen hysteerisen veren kuohahduksen tuossa heikossa astiassa, jota sanotaan naiseksi! Minäkö, joka joka päivä parannan moisia hämähäkin verkkoja päänkivistyksestä, hammastaudista, madoista, värveistä ja niin edespäin ja niin edespäin, minäkö naisin? Vielä mitä! Joutavaa lörpötystä se oli, jottet sinä olisi ajaa karauttanut suden suuhun hulluuden pesään Yöjärvelle. No, tahdotko tytön? Minun puolestani kernaasti. Ota hänet, suutele hänet kuoliaaksi, syö hänet kurkkujen ja puolukkahillon höystämänä kuin olisi hän paistettu peltopyy. Minä tulen häihinne sulhaspojaksi, parannan pikku rouvalta päänkivistykset ja määrään oikeita prinssintippoja ensimmäiselle pojalle, kun se alkaa saada hampaita.
Jos tohtori oli odottanut päivänpaistetta, ilon huudahduksia ja syleilyjä palkaksi tästä jalomielisyydestään, niin kohta hän huomasi siinä perin pettyneensä. Yrjö hillitsi liikutuksensa, katsahti häneen vielä kyyneleisin silmin, pudisti hänen kättään ja sanoi:
— Kiitoksia, kyllä ymmärrän. Mutta te erehdytte, tohtori. Jos hetkisen olinkin heikko, niin ei ollut siihen syynä kihlauksenne ettekä te. Tehkää niinkuin oma velvollisuutenne ja omatuntonne vaatii. Minä olen taas sama kuin kolme päivää takaperin … rikkaampi tai köyhempi, miten asiaa katsoo … mutta valmiimpi kuin milloinkaan heittämään pois elämäni kuin ammutun etupanoksen. Jääkää hyvästi… Missä hevoseni, Jaakko! Ei ole monta minuuttia menetettävänä.
Tohtori Ekströmerin alahuuli venyi melkoisesti ylähuulta pitemmälle.
— Mikä pojalle tuli? toisti hän, pannen nuuskaa nenäänsä. — Onpa oikein riivattua, että vanhain naisten jälkeen ei ole mitään nuoria miehiä juonikkaampaa tässä maailmassa.