11. SALMELAN TALOSSA.
Onnellinen kahdenkymmenen vuoden ikä, jolloin nuorukainen nähtyään kaksi kaunista silmää voi unohtaa kaikki, elääkseen vain mitättömässä sekunnissa ja hälvetäkseen rakastetun olemukseen kuin tulisoihtu auringonvaloon! Onnellinen aika, jolloin itsekäs ihmishenki voi kokonaan uhrautua kaikkine kunnian- ja onnenvaatimuksineen, jolloin koko ääretön maailma mahtuu niihin ahtaihin rajoihin, joiden sisäpuolella rakastettu asuu, ja kaikki kirjavat, myrskyiset, häilyvät ajatukset sulautuvat yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, josta yksin luminen lappalaispoikakin laulaa yksinäisellä matkallaan tuntureilla kiitäessään:
Sinut nähtyäin tuhat mietettä joka hetkenä liikkuu mielessäin, sittenkin yks' vain: oisit armahain!
Älä sano noita tuhatta yhdeksi ainoaksi kokoontunutta ajatusta lyhytaikaisimmaksi kuplaseksi, mitä koskaan on kohonnut olemassaolon valtamerestä — ettei tuolla sekunnilla ole mitään jälkimaailmaa ja itsensä kieltämyksellä mitään huomispäivää. Jokainen nouseva aurinko tekee maailman uudeksi, kukapa sinä hetkenä muistaisi, että aurinko on jälleen menevä mailleen ja hautaava maailman yöhön? Nopeaan rientävät kahdetkymmenet vuodet päivän hetkien mukana ja muuttuvat neljäksi-, kuudeksi-, kahdeksaksikymmeneksi; ja kuitenkin valaisee niitä aina sama nouseva aurinko, kuitenkin pysyy himmentymättä niiden iloinen elämänkatse, niiden unelmat pysyvät ainiaan samana, niiden ihmeellinen kaiken uhraamisen kyky kaiken voittamiseksi on ainiaan muuttumaton. Kahdetkymmenet vuodet ovat vieneet maailmaa eteenpäin ja tehneet sen, mitä historiassa on parasta, juuri tuon oman ehdottoman innostuksensa avulla ja sentähden, ettei mitään suurta eikä ylevää saata tapahtua ilman uhrautumista. Mikä eräänä päivänä tarkoittaa vain yhden sydämen valloitusta, tarkoittaa seuraavana päivänä taistelua isänmaan puolesta ja sitä seuraavana ihmiskunnan hyväksi saavutettavaa voittoa. Juuri on aina sama; kaksikymmenvuotiaan rakkaus on vain sen elämänpuun ensimmäinen lehti, jonka on vast'edes kohottaminen latvansa taivasta kohden. Monesta elämänehdosta sitten riippuu, saattaako ja millä tavoin se ollenkaan kasvaa rungoksi ja latvaksi; varmaa on vain, että hongan lentävän siemenen täytyy uhrata itsensä hongan hyväksi. Joka henkensä säilyttää, hän kadottaa sen; joka sen kadottaa, hän saa sen rikkaampana jälleen.
Ketään ei kummastuttane, että nuorella vaeltavalla ritarilla, jonka oli onnistunut voittaa lohikäärme, mutta jonka sadun jättiläinen oli ajanut pakoon, kaikki tuhannet ajatukset olivat hänen lähtiessään Yöjärven kartanosta kokoontuneet yhteen ainoaan polttopisteeseen: Vernaan. Ennen sitä ei Yrjöllä ollut mitään päämäärää eikä jalansijaa; hän oli koditon, kaikkien tuulten mukana lentelevä hongansiemen, joka kyllä etsi juurtumispaikkaa, mutta ei ollut sitä löytänyt. Miksikä hän ei niinkuin moni muu olisi voinut pitää elämää leikkinä vain ja tulevaisuudesta huolehtimatta nauttia nuoruuden iloja? Miksi ei hänellä niinkuin tuhansilla nuorilla sotilailla ollut tarpeeksi onnea ensimmäisestä olkaimesta, ensimmäisestä urotyöstä, viimeisestä tanssiaislemmitystä tai sodan tuottamista ylennyksen ja kunnian houkuttelevista toiveista? Niin, hän oli monesti itsekin uskonut niin olevan ja huolettomana kuin perhonen nauttinut kukista ja keväästä, mutta siinä ei ollut kylliksi, hän ei siitä löytänyt hengelleen kiinnikettä. Keskellä tuota huoletonta rauhaa kohosi toisinaan sydämen salaisista syvyyksistä sumu himmentämään hänen keveän sotilaselämänsä kaunista maisemaa; se muuttui autioksi ja tyhjäksi, hän levitti sylinsä, mutta ei tuntenut kenenkään sydämen tykkivän hänen sydäntään vasten; hän ikävöitsi jotakin päämäärää, jonka hyväksi kannatti taistella ja elää. Äkkiä se ilmestyi hänen näkyviinsä onnettoman lapsen hahmossa, viattomana vankina, puhtaana, rakastettavana, ihmisten sortamana olentona: kevään Vernana ja Verna orjattarena. Siitä hetkestä alkaen oli hänellä jotakin, jonka hyväksi hän saattoi elää ja kuolla: Vernan vapauttaminen oli tuleva hänen elämänsä päämääräksi.
— Jaakko — hän sanoi uskolliselle kumppanilleen, joka kärsivällisesti ja paastoten odotteli häntä satuloituine hevosineen Yöjärven puutarhanmuurin ulkopuolella — mitä sinä neuvot tekemään? Pitääkö meidän heti tunkeutua sisään ja vapauttaa tyttö, vai odotammeko tulevaa yötä?
Jaakko omilla jaloillaan seistessään oli aivan kuin muutkin ihmiset, ei lainkaan vapaa inhimillisistä heikkouksista, mutta kun Jaakko kerran pääsi satulaan, oli hän rakuunaa kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut suinkaan jäänyt osattomaksi yön seikkailuista, mutta siitä, mitä sisällä oli tapahtunut, ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta; hän siis vastasi niinkuin jok'ainoa rakuuna hänen sijassaan olisi vastannut:
— Meillä on sotaväentarkastus Artjärvellä.
— Mars! komensi Yrjö.
Sotaväentarkastus oli kuin viileä suihkukylpy äkkiä palauttanut Yrjön unelmien valtakunnasta todellisuuteen.
Auringon asennosta saattoi arvata kellon olevan seitsemän paikkeilla. Nälän, janon, yövalvonnan ja väsymyksen, kaikkien täytyi väistyä virkavelvollisuuksien tieltä. Ratsastajat olivat metsäseudussa Elimäen kirkon länsipuolella, ja luultavasti oli heillä vielä matkaa ainakin kaksi penikulmaa Artjärvelle. He sattuivat tapaamaan paimentytön, joka kaitsi talon lehmiä, ja saivat häneltä tietää lyhimmän määräpaikkaan vievän tien. Yhtä tuntemattomat kuin Yrjölle olivat nuo Elimäen puolen metsät, yhtä tarkoin hän tunsi viehättävän Artjärven. Sinnehän hänen ystävänsä Jaakko oli hänet pienenä lapsena vienyt enonsa, entisen suuresti arvossapidetyn valtiopäivämiehen ja herrastuomarin Tuomas Salmelan turviin. Siellä vuorisilla, kaskien hävittämillä Vilikanjärven rannoilla taikka kirkonmäellä, sinervän Pyhäjärven seuduilla — jolla on monta kaimaa täällä Suomessa — siellä oli Yrjö nelivuotiaasta kymmenen vuoden ikään rakennellut puroihin myllyjään ja ratsastellut satulatta varsain selässä niitä laidunhakaan viedessään; siellä hän oli kuorinut nauriita ja nakellut maahan pihlajanmarjaterttuja, noukkinut männynneulasia paljaista jalkapohjistaan ja pitänyt pientä, karkeata paitaa ainoana vaatekappaleena, minkä oikea vapaaherra tarvitsi kesällä, kunnes hänet lähetettiin Porvooseen kouluun, jossa vapaaherra pakotettiin käyttämään housuja ja kenkiä. Vielä latinakoulustakin hän oli lupa-aikoina kävellyt sarkanuttuisena tuttua tietä Artjärvelle, mutta kadettikoulussa menivät lomat sotaisiin vakoilu- ja aseharjoituksiin. Yrjö unohti talonpoikaiset tapansa, muuttui herrasmieheksi, upseeriksi ja salonkisankariksi; seitsemään vuoteen hän ei ollut nähnyt yksinkertaista lapsuutensa kotia, ja ehkäpä häntä hävetti sen mainitseminenkin aatelisnuorukaisten seurassa. Tällä kertaa palvelus jälleen vei hänet niille seuduin, hän itse oli pyytänyt sitä määräystä, ja se olisi tuottanut kunniaa hänen sydämelleen, ellei vanhaan tuttavuuteen olisi sekoittanut hieman turhamaisuutta se ajatus, että nythän vanhat leikkitoverit Ilta ja Helka saavat ihmetellä ja kummastella.
Aina siihen kohtaan asti, missä kapea metsäpolku yhtyy suureen maantiehen Artjärven kylän lähistöllä, oli Vernan solakka lapsenvartalo lakkaamatta seurannut Yrjöä, milloin istuen hänen edessään satulan kaarella, milloin liihotellen ilmassa, milloin koivujen huojuvilla oksilla, milloin harsontapaisena sumuna puoleksi palaneen metsän nokisten, aavemaisten runkojen takana. Vasta tuttujen peltojen luona, missä jokainen aidanseiväs toivotti hänet tervetulleeksi, ja kylän näkyvissä, missä jokainen harmaa päätyseinä kehoitti häntä särkemään ampiaisenpesiä, vasta silloin haihtuivat hänen silmistään Vernan viehkeän vartalon utuiset piirteet ja katosivat vihdoin vanhan kirkon taakse. Ratsastettuaan Salmelan pihaan ja sidottuaan hevosensa korkeihin, kattoa vasten pystyssä oleviin tikapuihin, joita myöten hän usein oli kiivennyt ylös tähystelemään Myrskylän kirkontornia, tunsi hän taaskin olevansa kymmenvuotias, omissa valloissaan ja vapaa kaikista rakkauden houreista.
Hän juoksi suureen tupaan ja tapasi talonväen, isännän, sukulaiset ja palvelijat parhaillaan päivällisellä. Valtiopäivämiesvanhus oli entisellään, hänen kaunis, pitkä tukkansa oli harmaa, parta valkoinen, iho ehkä vähän kellertävämpi ja otsan rypyt vähän syvemmät kuin ennen, mutta vielä oli hän ihmeen voimakas ja suoraryhtinen ikäisekseen, viidenkahdeksattavuotiaaksi. Siinä istui myöskin komea, ainoastaan muutamia vuosia nuorempi emäntä Briitta Salmela, ympäristön kaikkien talonemäntäin kaunistus, hän joka ennen kukoistusaikanaan kolmenkymmenen iässä oli seurannut miestään Tukholmaan, ollut siellä hoviinkin kutsuttuna ja saanut pudistaa Fredrik-kuninkaan kättä, kun Salmela muiden valtakunnan säätyjen jäsenten kera oli perintöruhtinaan kummina. Siinäpä olivat myöskin talon pojat, entiset nuorukaiset, Matti ja Lauri, voimakkaina miehinä vaimoineen ja lapsineen, ja Yrjö aavisti, että ne kaksi kaunista, iloista tyttöä, jotka juuri kantoivat padasta hyvää puuroa suurissa vadeissa päivällispöytään, eivät olleet ketään muita kuin hänen entiset punanenäiset leikkikumppaninsa, Matias Salmelan valkotukkainen tytär Ilta, joka mielellään näytteli valkoisia hampaitaan, ja talon ottotytär, tummasilmäinen, vallaton Helka. Joukko lapsia ja uusia palvelijoita oli tullut lisäksi kuluneina seitsemänä vuonna; lasten joukossa oli pieni, kuuromykkä poika Sikku (Sixtus), Matias Salmelan lapsi. Yrjö ymmärsi hänen onnettomuutensa, otti hänet polvelleen ja antoi hänen ihmetellä kelloaan. Olipa nuorten joukossa myöskin ammoisilta ajoilta säilynyt vanha ystävä, talon kunniavieras, yhdeksänkymmenenikäinen loinen ja kaarlelainen, Posti-vanhus, joka ennen oli ollut pisin mies pöydässä ja nyt vuosien painon koukistamana istui vanhalla paikallaan isännän vieressä matalan ikkunan kohdalla. Ainoastaan ruotimummoa Sipuri Saaraa ei näkynyt entisellä määrätyllä paikallaan pöydän alapäässä, eikä myöskään koko kylässä varsin hyvin tunnettua Zefanias-kerjäläistä eli Sehvaa ollut istumassa pölkyllä uunin luona. Jotakinhan oli noiden seitsemän vuoden pitänyt korjata pois maan päältä, ja ne olivat olleet sääliväisiä, korjanneet ainoastaan joutavat lastut, mutta jättäneet hirret valmistumaan Herran elonaikaan asti.
Jos Yrjö oli kuvitellut, että nuoren upseerin sisäänastuminen oli herättävä suunnatonta huomiota yksinkertaisessa talonpoikaistuvassa, niin huomasi hän siinä perin pettyneensä. Ei kukaan liikahtanut paikaltaan eikä antanut häiritä ruokarauhaansa; ainoastaan Ilta, joka liikkui edestakaisin askareissaan, teki tulijalle tilaa tulisijan viereiselle penkille. Upseerin näkeminen ei enää ollut mitään harvinaista Artjärvellä.
— Kiitoksia viimeisestä, isä Tuomas! virkkoi Yrjö hilpeästi ja ojensi kätensä vanhalle isännälle. — Jumala siunatkoon teitä, äiti! Aina vain olette yhtä muhkea kuin ennen kuninkaalle niiatessanne. Tuossa Helkan vieressä minun paikkani ennen oli, ja eiköhän teillä nytkin ole mujetta jäljellä nälkäiselle pojalle?
Emännän terävä silmä tunsi heti entisen huimapään.
— Yrjö se on, hän sanoi ukolleen, mutta muisti samassa kohteliaisuuden, jonka oli oppinut Tukholmassa, ja lisäsi: Yrjö-herra.
Yrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että emäntä silmäili häntä kummastunein katsein, mikä melkein muistutti Yöjärven kohtauksen lohikäärmettä.
— Ei mitään herraa täällä, jatkoi hän samaan iloiseen tapaan ja antoi kättä lapsuudenystävilleen. — Kas, vanhaa Postia, kun vielä taistelee viimeiseen mieheen asti! Ja Mattia! Ja Lauria! Ja Annikka yhtä nuori kuin seitsemän vuotta sitten! Ja Ilta … ei Helka … ei Ilta… Hitto vieköön, tytöt, miten olette tulleet pitkiksi ja soreiksi! Muistatko, miten raavit minua, kun nokesin riepunukkesi riihessä! Ja muistatko, kun putosin kaivoon, ja te kahden hinasitte minut ylös kaivonkipassa kuin sammakon.
Vanhat muistot ja hyvä pila löytävät tien harvasanaisen, umpimielisen suomalaisenkin sydämeen. Vastaanotto muuttui ystävälliseksi ja niin kursailemattomaksi, että Yrjö kohta nälkäisenä vieraana istui muikkujen ja puuron ääressä. Jaakko astua kopisteli sisään, häntä ei tarvinnut esitellä eikä syömään kutsua; hän tuskin malttoi toivottaa Jumalan rauhaa, kun jo istahti jymähtäen penkille pöydän ääreen. Tarvittiinkin oikein Salmelan padat ja vadit, jos mieli vieraanvaraisen emännän suoriutua pulaan joutumatta kahden moisen retkeilijän nälkää sammuttaessa, retkeilijäin, jotka olivat paastonneet, valvoneet ja kokeneet metsässä seikkailuja koko vuorokauden.
Iltapäivällä alkoi äsken tulleiden rekryyttien tarkastus, ja sitä kesti vielä seuraavanakin päivänä. Yrjö oli milloin katselmusherrana, milloin poikaveitikkana. Jos joku entinen leikkikumppani uskalsi hutiloida harjoituksissa kuultiin: vääpeli, anna hänelle parikymmentä selkään! Tarkastuksen päätyttyä kuuluivat sanat: kas, tässä tupakkaa poskeesi, ole taas iloinen, Pekka! Muistatko, kun me ennen varastimme nauriita Peltosen mäestä? — Ei kukaan poika voinut silloin eikä myöhemminkään saada päähänsä, että nauristen ottaminen olisi kuulunut seitsemännessä käskyssä kiellettyihin asioihin.
Toisen päivän eli lauantain iltana päättyi tarkastus ja korpraali Hägg sai käskyn viedä rekryytit Elimäelle, missä heidät piti kirjoittaa sotilasluetteloihin. Talonväki oli kokoontunut yhteiseen iltarukoukseen; isäntä oli sydämensä pohjasta lausunut rauhanrukouksen ja Jaakko kaiuttanut soinnutonta ääntään virttä veisattaessa. Yrjö tunsi sydämensä niin kummallisen lämpimäksi. Olipa siitä jo aikaa, kun hän viimeksi kuuli rauhan sanaa muitten kuin sotilassaarnaajan suusta, joka varsin sirosti ja kauniisti saneli läksynsä jumalanpalveluksissa.
Ilta oli joutilas. Jaakko käytti tupakkaa kaikenmuotoisena, mihin hieno Yrjö-herra ei mitenkään saattanut tottua, ja oli tarjonnut enolleen valtiopäivämiehelle piipun täyden "viiden sinisen veljeksen" lehtiä, jotka siihen aikaan olivat harvinaista ylellisyystavaraa. Istuttiin ulkona penkillä portaitten vieressä. Kesäkuun ilta oli kasteinen ja kirkas, kaikki viikon työ oli päättynyt, käki kukkui laidunhaan koivikossa, ja Pyhäjärven kirkkaalla pinnalla suorivat joutsenet valkoisia siipiään illan rauhassa.
— Mikä on tuo uusi lisä ullakon päässä? Onko se asuinhuone? kysyi Yrjö, kiinnittäen huomionsa kaikkiin muutoksiin, joita talossa oli tapahtunut.
— On, kuului lyhyt vastaus.
— Ja kuka siinä asuu? Minä luulin nähneeni kalpeiden, parrakasten kasvojen katselevan pikku ikkunasta rekryyttien marssia.
— Eräs sairas herra, vastasi valtiopäivämies yhtä lyhyesti ja äänellä, joka katkaisi kaikki kyselemiset.
Mutta Yrjö oli puheliaalla tuulellaan. Hän oli kestinnyt Salmelan emäntää kaikella, mitä tämä vain halusi kuulla hänestä, ja vähän enemmälläkin. Hän oli uudistanut kaikki vanhat tuttavuudet ja tehnyt uusiakin ystävyysliittoja. Hän oli puhellut Posti-vanhuksen kanssa, tämän sitoessa nuotankiveksiä, kaarlelaisten sotatavoista ja varsinkin siitä heidän kuuluisasta taidostaan, että he urheasti rynnäten vihollista vastaan ratsastivat kumoon sekä miehet että hevoset. Hän oli houkutellut Illan ja Helkan taaskin näyttämään välkkyviä hampaitaan heidän nauraessaan oikeaa raikasta tytönnaurua, vieläpä oli hän koettanut, eikö talon juoksijahepo suuttunut rakuunan istuutuessa satulaan. Nyt hän oli päättänyt etsiä avaimen, jolla saisi auki valtiopäivämiesvanhuksenkin tarkoin suljetun puhearkun ja jatkoi niinkuin ei olisi huomannutkaan ynseää vastausta:
— Sairas herrako, sanotte? Vanha asessori Barkenfeltko? Hänen sanotaan muuttaneen johonkin maalle.
— Ei.
— Tuomas-taatto — sanoi luutnantti hetkisen vaiti oltuaan, vaihtaakseen puheenaihetta — älkää pahastuko, että yhä kyselen. Minä olen ollut kuin tämän talon lapsi; tunnenhan koko sukunne, paitsi vanhinta poikaanne, joka minun lapsuuteni aikana oli poissa ulkomailla. Vieläkö hän elää? Muistaakseni hänen nimensä oli Tuomas niinkuin teidänkin.
Jaakko iski merkitsevästi silmää luutnantilleen, ja kun Yrjö ei näyttänyt tajuavan tarkoitusta, huomautti kornetti hevosten päässeen äsken kylvettyyn ohrapeltoon.
— Ilta! huusi valtiopäivämies.
Kaksi reipasta tyttöä totteli kutsumusta lähtien oitis karkoittamaan murtovarkaita. Yrjö nousi. Hänen oli yhtä mahdotonta pysyä sitä nähdessään toimettomana kuin kalalokki voi välinpitämättömästi katsella salakan hypintää vedenkalvossa.
Salmela laski töykeästi hymyillen kätensä Yrjön olkapäälle.
— Tässä talossa eivät tyttäret tarvitse mitään apulaisia … eivätkä mitään koruja.
— Onpa tuo oiva raudikko, tuo tuossa, virkkoi luutnantti lähdöstä estettynä. — Minä sen hinnaksi arvaisin kahdeksankymmentä riksiä hyvää rahaa. Ettekö myy sitä kruunulle?
— Kruunu ottaa, mitä tarvitsee, kysymättä hintaa. Saammehan maksuksi paperilappuja.
— Oletteko kärsineet vahinkoa sodasta?
— Sota ei ole mitään lapsenleikkiä talonpojalle, vastasi valtiopäivämies kärsivällisesti. Jotakinhan tulee kestää. Minä olen syntynyt havumajassa Hietanan vuoren juurella Isonvihan aikana; isäni makasi voitettuna poltetussa kylässämme, äiti söi karpaloita ja jäkäliä erämaassa. Posti muistaa paremmin ne ajat. Kun minä pääsin parhaaseen ikääni, tuli ryssä maahan noina husaarivuosina; se ei sillä kertaa polttanut, vaan otti lehmät, hevoset ja lampaat, vaikka sekin tapahtui vastoin kenraalien tahtoa. Nyt on majoituksia ja kuormainkuljetuksia, kruunu ottaa heiniä ja eloa, hevosia ja miehiä. Voisipa olla pahempaakin. Laiho on hyvänlainen, kuningas on itse mukana sodassa. Jumala siunatkoon kuningasta ja pitäköön hänet vallassa vastoin aatelisherrojen vehkeitä. Talonpoika on hänen puolellaan.
— Tehän olitte leikissä mukana vapaudenaikana, vastasi nuorukainen lämpimästi. Myöntäkää, ettei kuningas saa koskea kansan lailliseen vapauteen. Olipa se ruma teko, mikä talvella tehtiin, se paperi, jota sanotaan yhdistys- ja vakuutuskirjaksi.
— Oliko? arveli valtiopäivämies järkkymättömän tyynesti ja koputteli lyhyttä visapiippuaan kiveä vasten. — Kyllä ymmärrän; herroille se ei ollut oikein mieleen. Ensin kuningas otti heiltä monta kiiltävää kultarahaa: ranskalaista, englantilaista ja venäläistä; olihan siihen aikaan lupa myydä valtakunnan menestystä. Sitten kuningas ei tahtonut hyvällä suostua eroamaan hallituksesta. Vihdoin hän otti herroilta vallan; niin, ajatteles, he kun eivät enää saa hieroa kauppoja vihollisen kanssa! Semmoinen kuningas hän on, että uskaltaa itse hallita. Se on herrain mielestä vastoin vapautta, mutta talonpojan mielestä se on niinkuin olla pitää. Olenpa minä ollut mukana jos jonkinlaisessa vapaudessa. Jos minun on valittava kuninkaan tai herrain hallituksen välillä, vastaan minä: kun kuningas hallitsee, saa talonpoika pitää omansa. Mutta herroilla on toinen mieli. Kysy Yöjärven kapteeni Mörkiltä, hän on oikea mies.
— Kapteeni Mörkiltäkö? Asuuko hän Yöjärvellä, idässä päin Elimäen metsässä? Tunnetteko hänet? kysyi Yrjö, jonka ajatukset äkkiä kääntyivät toiselle suunnalle.
— Kukapa ei olisi nähnyt huuhkajaa vuorenrotkossa? Jo siitä nyt on enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, kun hän muutti tänne, osti autiotilan ja teetti oman mielensä mukaisen huvimajan. Omituinen herra.
— Tiedättekö, onko hänellä lapsia ja mitenkä hän niitä kohtelee?
— En tiedä. Kirkonkirjoissa ei ole mitään muuta kuin, että vaimo haudattiin kolmetoista tai neljätoista vuotta takaperin. Hän kuoli äkkiä, sanottiin, ja haudattiin hyvin komeasti seuraavana päivänä. Se olikin ainoa kerta, jolloin on nähty kapteeni kirkossa… Yrjö … minä en ymmärrä hienoja puhetapoja, minä puhuttelen sinua, luutnantti, niinkuin olen tottunut…
— Kiitoksia siitä, isä Tuomas!
— No niin, Yrjö, johtuupa mieleeni jotakin. Onko sinulla puhtaat paperit Anjalan asiassa?
— Minut koroitettiin aivan äskettäin, vastasi luutnantti vältellen.
— Hyvä, uskomme siis, että täällä on selvää se, mikä muilla tahoilla on sumuista. Niinpä sanon sinulle, että jos marsseillasi tapaat kapteeni Mörkin, niin kannusta hevostasi äläkä katsahda taaksesi. Älä mene puolta penikulmaa lähemmäksi sitä miestä. Asialla on omat syynsä.
— Onko hän ollut sekaantuneena Anjalan juttuun.
— Ehkä, ehkä ei. Se on hengenrikos, selvittä todistuksitta. Nimismies Kallio on vaanimassa, ja täytyy varoa lausumasta mitään; luullakseni hän ei ole löytänyt mitään; mutta en minä antaisi nälkäistä hevoskoniakaan Yöjärven talosta. Milloinka palaat?
— Jo tänä iltana. Palvelukseni vaatii minua joutumaan Loviisaan.
— Huomenna on sunnuntai. Etkö tahdo kuulla meidän uutta pappiamme, Yrjö? Hän osaa opettaa niin nuorille kuin vanhoillekin kaksi hyödyllistä asiaa: pelkäämään Jumalaa ja kunnioittamaan kuningasta.
— Teidän sitä ei enää tarvitse oppia, isä Tuomas. Minä olen koulupoika. Jumala suokoon, että tietäisin, mitä varten minä elän.
— Sinun iässäsi on ihminen kuin heinäsirkka, Yrjö. Mutta ei ole aina kesää metsäisillä rinteillä. Tulee koota syksyksi hyvä omatunto ja rehellinen elämäntyö. Sinä olet sotilas, minä talonpoika. Sinä panet aidat minä kylvän pellon. Pane maan ympäri luja aita, että peltomies saa rauhassa kylvää!