10. VELHON KIUSAUS.
Niiden henkilöiden keskustelu, jota me olemme rohjenneet nimittää velhoksi ja lohikäärmeeksi, ehti juuri ratkaisevaan käännekohtaan, kun sen keskeytti kellon kilinä, jonka johto tuli kapteenin huoneesta eli — puhuaksemme entiseen tapaan — jättiläisen luolasta. Rebekka kiiruhti tiehensä, ja tohtori jäi yksin mietteihinsä.
Epäilemättä olisi ihmeellistä ja hyvin valaisevaa seurata lääketieteellistä epäilystä, fysiologisia, psykologisia, nosologisia, nosograafisia, diagnostisia, terapeutisia ja kaikkia muita raakalaisia vastaväitteitä, jotka tämän keskustelun johdosta kehittyivät korkeastioppineen ja paljonkokeneen lääkärin mielessä, joka oli jäsenenä Upsalan ja Turun lääkeopillisissa tiedekunnissa. Mutta kun on varsin luultavaa, että nuo äänettömät mietiskelyt, puettuina kun olivat niin monen syvällisen ja salaperäisen termin verhoon eivät olisi kovinkaan helposti tavallisten kuolevaisten tajuttavissa, niin saanee lukija kyllikseen lopputuloksestakin mikä oli, että kunnon tohtori päätti mitä tarkimmin "tutkia sairasta", saadakseen varmemman vakaumuksen niin tavattoman vian laadusta ja sen parantamisen mahdollisuudesta. Se päätös oli tuskin ehtinyt varmistua, kun tohtori kutsuttiin kartanonherran, kapteeni Mörkin, luo hänen makuuhuoneeseensa.
Kapteeni oli paljon tyynempi mieleltään ja istui puolipukeissaan puoleksi makaavassa asennossa, mustassa nahalla päällystetyssä sohvassa hämärässä huoneessa, johon valoa vain niukalti ja vaivoin pääsi paksujen tummien ikkunaverhojen lävitse. Huone oli kaikin puolin näöltään raskasta mielialaa herättävä, synkkä, kolkko ja pimeä. Sen ainoana koristuksena oli öljyvärein maalattu, luonnollisen kokoinen kuva, joka esitti ruotsalaista meriväen upseeria, mutta sen pää ja rinta olivat niin täynnä pieniä, pyöreitä reikiä, että jos se aikoinaan lienee ollutkin kuvatun näköinen, niin oli enää mahdoton siitä ketään tuntea.
— Teitä kummastuttaa, että hän on minun huoneessani, sanoi kapteeni,
huomatessaan tohtorin katselevan kuvaa. — Niin, eikö se ole omituista?
Mutta syynsä on silläkin. Tarvitseehan ihminen hiukan huvitustakin.
Minä toisinaan hauskuudekseni käytän tuota ampumataulunani.
— Tämä huone on liian pimeä ja synkkä, huomautti tohtori. Ilma ja valo ovat ensimmäiset ehdot, jos mielitte päästä terveeksi ja voimiinne jälleen.
— Älkää minusta huoliko, vastasi kapteeni halveksivasti. Minä haluan vain tietää, onko tyttäreni terve vai sairas.
— Epäilemättä — kuului vastaus — sairastaa hän kovaa ja pitkällistä kuuroutta, mutta voidaanko sitä parantaa, riippuu aivan kuurouden syistä ja laadusta. Jos se on elimellinen vika, paralysia tai kuulohermon lamaantuminen, niin ei mikään taito auta; cedamus naturae, hyvä kapteeni, vihellyksestä ei tule mitään, kun huuli on poissa. Jos sitä vastoin, niinkuin toivon mahdollisimman kauan, vika on syntynyt satunnaisista syistä, esimerkiksi kuulokanavan tukkeutumisesta … paransinpa kerran kuormapojan, joka oli ollut seitsemän vuotta kuurona korvapuustista … hän sai sen luutnantti Hammarilta, siltä turkulaiselta, oikean moukariniskun … niin, silloin koetamme, mitä tiede ja taito saa aikaan…
— En minä sitä tarkoita, keskeytti kapteeni taas maltittomasti. — Minä kysyn, onko hänen kuuroutensa teistä luonnollinen vai teeskennelty.
— Mitä? huudahti tohtori kummastuneena. Teeskenneltykö? Hyvä kapteeni, voitteko te kuvitellakaan?…
— Minä käsitän. Te ette siis ole huomannut mitään. En minäkään pitkään aikaan huomannut mitään, vaikka hän on minun tyttäreni. Mutta äskettäin … eräänä yönä … minä en saanut unta … silloin huomasin jotakin.
— Mitä te huomasitte?
— Mitäkö huomasin? En mitään. Toden totta, en mitään. Minäkö rupeaisin kuuntelemaan?
— Te kuulitte hänen puhuvan, eikö niin.
— Ahaa, tiedättekö sen? No niin, koska sen tiedätte, niin tunnustanpa teille, että minä todellakin kuulin hänen puhuvan. Silloin sanoin itsekseni: hän on äitiinsä. Ymmärtäkää sanani oikein: hän saattaisi olla äitiinsä. Tuo äänettömyys on teeskenneltyä, sanoin minä itsekseni … viidentoista vuoden teeskentelyä! Se on pitkä aika. Mutta tyttö puhuu yhtä hyvin kuin te ja minä.
— Voi peijakas, mimmoinen veitikka!
— Sattumalta kuulin kehuttavan teitä taitavaksi lääkäriksi. Silloin sanoin itsekseni: minä kutsun tohtori Ekströmerin, ja hän paljastaa tytön vehkeet. Ah, tohtori, minä olen nähnyt moisten naissilmien ennenkin teeskentelevän. Te sen tunnette ja voitte paljastaa hänet. Tohtori … tahdotteko ottaa tyttäreni?
— Mitä sanotte?
— Tahdotteko tyttäreni?
— Hyvä kapteeni, teidän kysymyksenne on niin odottamaton, niin imarteleva… Minä en tiedä, kuinka…
— Verna on viisas tyttö … vain liian viisas minulle … mutta ei teille, tohtori! Kaunis hän on, sen myöntänette, ja hyvä … uskokaa sanani, oikein hyvä! Myötäjäisiin olette oleva tyytyväinen; ainoa lapsi, ja enhän minä vuosisatoja elä. Ottakaa hänet, tohtori; naikaa hänet! Minä olen saanut kyllikseni naisten vartioimisesta.
— Mutta hän itse ehkä ajattelee toisin.
— Mitä? Oletteko te mies, kun puhutte naisen tahdosta? Luuletteko minun tyttäreni uskaltavan ajatella toisin kuin hänen isänsä?
— Hyvä, herra kapteeni. Teidän tarjouksenne on suureksi kunniaksi minulle, ja minä olen teille siitä kiitollinen. Minä toivon tulevani niin ansiokkaaksi, että ansaitsen semmoisen luottamuksen. Mutta sallikaa minun muistuttaa teille, että te itse nyt enimmin tarvitsette muutamien tuntien vahvistavaa unta.
— Paratiisissa saamme nukkua, herra tohtori. Menkää Vernan luo…
Sanokaa hänelle: isäsi antaa sinulle anteeksi, että olet äitisi tytär!
Sen sanottuaan kääntyi kapteeni seinään päin ja oli nukkuvinaan. Tohtori Ekströmer jätti hänet rauhaan, otti kultaisen nuuskarasiansa, jonka hän oli saanut Kustaa III:lta, pani melkoisen panoksen nenäänsä ja lausui:
— Mies on hullu. Tässä ei ole mitään tekemistä. Ptsi! Sen vahvikkeeksi minä aivastin.
— Minäpä menen tytön luo, hän jatkoi itsekseen pannen oitis päätöksensä toimeen ja lähtien nousemaan portaita ylös. — Jos tarkoin punnitsen, niin eipä olekaan liian aikaista minun naida. Voisinhan sitten lopultakin saada kunnon päivällisen kotona. Enpä saata nähdä kenttäkeittiötä tai poikamiehen ruokasäilykköä, menettämättä heti sitäkin vähäistä ruokahalua, jonka säännöllinen ruoansulatus minulle vielä toisinaan tuottaa. Ja millaisia ovat meidän ravintolamme täällä Suomessa? Kestikievareja, hollitupia; pihvipaistit rasvaiset, sopat mikä minkin verran samanlaiset kuin Turun ylioppilassopat, talikynttilällä hämmennellyt. Oletetaanpas, että saan potilaan parannetuksi? No, siinä tapauksessa en lainkaan näe, mikä estäisi ottamasta tuota nuorta naikkosta.
— Mutta — jatkoi hän taas — miksi häntä niin halukkaasti tarjoillaan? Olisikohan hän todellakin juonikas kapine?… Teeskentelyäkö?… Uskomatonta. Taaskin vain pinttynyt päähänpisto. Tyttö perii tilan; olisikohan tuo kiinnitetty? Otanpa selon siitä. Jos se on velaton, niin onhan se minulle sopiva neljänä kuukautena vuodessa, kun tahdon nauttia maalaisilmaa.
— Mutta — ja uusi epäilys syntyi — enkö omin silmin nähnyt hellää kohtausta? Olisikohan tuo rikkitikku Yrjö Ros leimahtanut palamaan? Tietysti … täksi päiväksi. Ja olisikohan tyttö hurmaantunut vaaleanruskeihin viiksiin? Tietysti myöskin… Ai, ai, pidä tarkoin varasi, hyvä Ekströmer! Pojan kyllä voi parantaa, mutta naisissa se pysyy kuin myski… Siitä tuntuu jälkiä vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua.
Nämä salaiset neuvottelut kestivät juuri niin kauan kuin mukavuuteen tottunut tohtori Ekströmer tarvitsi aikaa kiivetäkseen jyrkkiä portaita. Mitä lähemmäksi hän ehti matkansa päämäärää, sitä epäröivämmäksi hän kävi. Kukapa ei joskus ole seisonut kuten hänkin elämän kiertoportaissa, joissa joka askelelta leviää uusi näköala silmien eteen? — Ota hänet! sanoi ensimmäinen porras. — Varo! muistutti toinen. — Mutta varsin mielenkiintoinen taudintapaus! virkkoi väliin kolmas. — Onko lääkärin milloinkaan nähty naivan taudintapausta? kysyi neljäs porras. — Oh, joka päivähän sitä näkee, huomautti viides. — Mutta jospa häntä ei voikaan parantaa? väitti vastaan kuudes. — Kyllä se sinulle onnistuu, kehoitti seitsemäs. — Kaikissa tapauksissa joudut luutnantin kilpakosijaksi! huomautti taas epäilevästi kahdeksas. — Sinä vanha setä! pilkkasi yhdeksäs rikkiviisaasti. Ja kun tohtori oli ehtinyt kymmenennelle portaalle, tuntui se hänestä narisevan kuin nauruaan pidätellen. — Olisipa siinä sukkela juttu koko Ruotsin armeijalle! nauroivat kaikki seuraavat laudat hänen jalkainsa alla…
— Mitä lempoa minä ajattelenkaan? huudahti tohtori iloisimmalla tuulellaan ja astui kohtalonsa kanssa sopineena nuoren sairaan luo.