9. LOHIKÄÄRME TUNNUSTAA VELHOLLE OSAN LUMOTUN LINNAN SALAISUUKSIA. |

Jos edellinen luku oli suosiollisen lukijan mielestä liian julma soveltuakseen tämmöiseen pohjolan lumotun linnan viattomaan kertomukseen, niin pyydämme häntä vain katsahtamaan velhoon, tohtori Ekströmeriin, kun hän tunnin kuluttua äskeisestä jyräkästä rauhallisena ja ujostelemattomana istuu alakerran salissa hyvinvarustetussa aamiaispöydässä, joka tarjosi Geneven viiniä, tuoretta lohta munakäristeineen, mansikoita ja kermaa, paistettuja kananpoikia muurainhilloineen ja kurkkuineen sekä portviiniä — silloinpa kaikki ikävät muistot, joita lukijalla ehkä on jättiläisen hullutuksista, varmaankin haihtuvat sen iloisen myötätunnon tieltä, jolla lukijakin moista näkyä katselee. Me vain sydämestämme surkuttelemme, etteivät ystävämme, Yrjö- ja Jaakko-ritarit, jotka paastoten olivat kokeneet niin monia seikkailuja, saaneet olla mukana noiden viehättävien aamiaisvarojen kimpussa, vaan arvattavasti samana hetkenä harhailivat taaskin autiossa seudussa etsien torpanpahaista, joka voisi tarjota heille kahta kaivattua herkkua, talonpoikaisjuustoa ja kuoripiimää.

Tohtori ei ollut koko yötä turhaan ratsastanut salojen halki. Tyhjennettyään lohiastian, puhdistettuaan mansikkavadin ja kermakannun sekä passitettuaan kolme, neljä viatonta kananpoikasta niiden oikeaan määräpaikkaan, alkoi hän tuntea taipumusta katsella entisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta lempeämmin silmin. Hän täytti tyynenä kuin filosofi neljännen viinilasinsa, kääntyi juuri sisään tulleen Rebekan puoleen, avasi suunsa ja sanoi:

— Nukkuuko sairas?

— Kapteeni hikoilee, kuului vastaus.

— Hyvä on. Silloin saatamme toivoa, että veren tunkeutuminen aivoihin menee ohi pahemmitta seurauksitta. Entä pikku mamselli yläkerrassa?

— Neiti on hiljaa.

— Kuulkaas, hyvä matami — ja tohtori pyyhkieli ruokaliinalla suutaan — luullakseni kapteeni Mörk ei ole aatelismies, nimestä päättäen. Mutta ehkäpä olenkin erehtynyt?

Rebekka ei vastannut. Ei hän myöskään mennyt pois; hän odotti nähtävästi saadakseen korjata pois ruoan tähteet, ja hänen terävä silmäyksensä näytti kysyvän: etkö vielä ole syönyt kylliksesi, ahmatti?

Tohtori ei ollut kokematon taloudellisen elämän valtioviisaissa tempuissa.

— Tahtoisinpa sanoa, että teillä on varsin erinomaista lohta, hyvä matami. Onkohan se saatu Anjalasta? Toden totta, parempaa en ole syönyt Halmstadissakaan. Entä mansikat sitten! Oikein herkulliset!

Rebekka oli vaiti.

— Mitä kananpoikiin tulee … lempo vie, lihavampia ei tarjota Tukholmassa Malmin kellariravintolassakaan. Oma kanatarha, eikö niin? Terveydeksenne, matami! Portviini on varmaankin kuninkaan hovimestarilta saatua; tunnustakaa vain, että teillä on omat hankkijanne kuninkaan keittiössä. Mutta sanokaapas, miten kumman tavalla te olette saanut salaa tuoduksi tämmöistä viiniä tänne … niin, enhän toden totta vielä tiedä tämän talon nimeäkään.

— Yöjärvi.

— Yöjärvikö? Kapteeni Pimeä Yöjärvellä? Täytyypä minun tunnustaa, että välistä tapaa kummallista yhdenmukaisuutta. Yöjärvikö siis? Olkoon minun puolestani, varsinkin kesäiseen aikaan ja hyvän aamiaisen ääressä. Mutta syksyllä täällä lienee hieman koleaa, eikö totta? Surkuttelen teitä, kunnon ystäväni… Teidän isäntänne ei aina näytä olevan parhaimmalla tuulella. Arvattavasti ovat siihen syynä nuorena kärsityt onnettomuudet ja loukkaukset?

— Onnettomuudetko? Mahdollisesti.

— Niin, niin, eihän sitä huvikseen vain tule noin kummalliseksi. Ei sitä ihan päähänpiston tähden vain asetuta näin keskelle erämaata. Missä kapteeni asui ennen tänne muuttamistaan?

— En tiedä.

— Häh? Mutta se Sundhagen, joka oli merirosvo … ja se, mitä tapahtui kaksikymmentä vuotta takaperin…

— En tiedä.

— Vai niin, älkää pahastuko! Mutta, muistaessani, nuo kananpoikaset … minä en voi unohtaa teidän kananpoikianne ja minä ylistän niitä koko kuninkaallisen armeijan kuullen. Ruokitteko niitä kaurapuurolla ja perunajauhoilla? Suokaa anteeksi, että näin kyselen, mutta uskaltaisinpa melkein panna pääni pantiksi, että te olette niille antanut hienoksi survottuja pomeranssinkuoria.

Rebekka hymyili, tosin kylmästi kuin helmikuun päivä, mutta hyvä merkki se sittenkin oli.

— Se ei koskaan ole juolahtanut mieleeni, vastasi hän.

— Mutta miksette tunnusta totuutta? Te olette aivan varmaan käyttänyt uutta ranskalaista tapaa niitä ruokkiessanne. Ikäänkuin en minä huomaisi paistista, että olette niille antanut pomeranssinkuoria. Ah, minä ymmärrän, ehkä onkin nuori neitinne niitä ruokkinut? Jos olisin viittätoista vuotta nuorempi, niin kosisin häntä vain sentähden, että hänellä on ollut niin oivallinen keittotaidon … ja kanainkasvatuksen opettaja.

— Jos olette poikamies, niin kosikaa, hyvä herra! Minusta ei vastusta olisi. Niin pääsisin minä…

— Mistä pääsisitte?

— En mistään.

— Minä todellakin ajattelen asiaa. Ellei vain tyttöparka olisi kuuromykkä…

— Kuuromykkäkö? Kuka sen on sanonut?

— Häh? Luuletteko siis, että hän todellakin kuulee?

— En minä sitä ole sanonut.

— Mutta luuletteko sitten hänen puhuvan?

— En minä sitäkään ole sanonut.

— Mutta ellei hän kuule eikä puhu, niin onhan hän kuuromykkä.

— Eipähän, eipä ole.

— Tämäpä vasta on eriskummallinen tapaus. Ellei hän kuule eikä puhu eikä myöskään ole kuuromykkä, niin mikä hän sitten on? Olisinpa utelias tietämään sen.

— Mitä te, herra, sanotte sitten kuuromykäksi?

— No, lempo vie, semmoista olentoa, joka syystä tai toisesta syntyy kuurona eikä siis voi oppia puhumaan.

— No niin, herra, siispä saatte huoletta kosia Vernaa. Ei hän ole sen enempää kuuromykkä kuin te, herra, tai minäkään.

— Sepä perhanaa. Kuinka sen voitte todistaa?

— Ettekö kuullut hänen puhuvan?

— Niin, tosiaankin, oikeassa olette. Hän sanoi kaksi sanaa.

— Ei, kolme sanaa hän puhuu. Kolme sanaa, eikö siinä ole todistusta kylliksi, ettei hän ole kuuromykkä? Kosikaa huoletta!

— Kuulkaahan nyt, hyvin kunnioitettava matami, joka kasvatatte sangen herkullisia kananpoikia; koska te näytätte olevan järkevä ihminen ja harrastavan talon etua, niin en huoli salata teiltä, että kapteeni Mörk etsi minut eilen Loviisasta käsiinsä ja kutsui tänne parantamaan tytärtään. Tosinhan hän puhui vähän epäselvästi … ymmärrättehän … vähän hämärästi taudin nimeämisestä… hän ei tahtonut ilmaista kuin puolen totuutta. Mutta niin paljon olin minä ymmärtävinäni, että hänen tyttärensä oli kuuromykkä. Minä sanoin hänelle suoraan, ettei lääkintätaidolla ole siinä mitään tekemistä; mutta tyytyikös hän siihen? Hän lorusi sinne tänne, niinkuin hän ei aivan varmaan olisi tiennyt, oliko neiti todellakin kuuromykkä, vai oliko koneistossa jokin muu koukku, ja kun minulla sattumalta oli joutoaikaa, taivuin minä lähtemään hänen mukanaan tänne. No niin, nyt kun olen tutustunut teidän kananpoikiinne, annan hänelle mielelläni anteeksi kamalat katajikoissa retustamiset. Luuletteko siis todellakin, että tyttö ei ole kuuromykkä?

— Siihen voitte luottaa, herra.

— Hm … tyttö miellyttää minua. Minä olen varakas poikamies parhaassa iässä, tuskin kahdeksanviidettä; sanoittepa sanan. Mutta jotakin täällä on nurinpäin, ja se on ensin saatava korjatuksi. Ymmärrättehän te hyvin, että jos lääkärin pitää parantaa jokin vamma, olipa se minkälaatuinen hyvänsä, niin pitää hänen ensinnäkin tietää, missä vika on. Teidän on sanottava minulle, mikä tyttöä vaivaa ja miten hän on sellaiseksi tullut. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?

— Kyllä. Jos niin on, että te, herra, olette lääkäri ja voitte saattaa kuntoon sen kohdan, joka parannusta tarvitsee, niin täytyneehän minun sanoa, mitä en muuten koskaan olisi sanonut. Vanhainkin hampaitten takana voi kieli pysyä lukittuna.

— Kyllä uskon, kyllä uskon, hyvä matami. Mutta palataksemme asiaan, niin mitä sanoittekaan? Tyttö kuulee eikä kuule, puhuu eikä puhu, on kuuro eikä ole kuuro, on mykkä eikä ole mykkä. Jos se kaikki on totta, niin myöntäkää ainakin, että sitä ei ole varsin helppo tajuta.

— Kenties ei, mutta niin asia kuitenkin on. Ettekö huomannut hänen lausuvan nuo sanansa oudolla tavalla kuin olisitte kuullut pienen lapsen puhuvan.

— Niin todellakin. Minä olin huomaavinani jotakin sentapaista.

— No, siinähän se on koko arvoitus; ettekö arvaa?

— En: niin totta kuin olen sitoutunut Eskulapiuksen, Hippokrateen sekä Turun ja Upsalan lääkeopillisten tiedekuntain palvelukseen; moista tapausta ei meidän farmakopeassamme ole arvattu sattuvaksi.

— No, niinpä minä sanon teille jotakin, jota ei ole luettavana kirjoissa. Verna syntyi niin terveenä ja vilkkaana ja niin tervein korvin kuin kuka muu ihmislapsi tahansa. Hän oli niin kiltin kiltti lapsi, ja vuoden vanhana hän jo sanoi mamma — sillä hänellä oli äiti — mutta isäänsä hän pelkäsi eikä koskaan taipunut lausumaan sanaa, jota isä niin mielellään tahtoo kuulla, jos hän muuten on sellainen kuin isän tulee olla. Sen ensimmäisen sanan jälkeen oli puhevarasto kauan kasvamatta; kului lähes puoli vuotta tytön oppimatta yhtään sanaa. Luulenpa, että niin käy useimmille lapsille. Mutta tehän olettekin poikamies, herra…

— Saattaa käydä, saattaa käydä. No, entä sitten…

— Sitten hän oppi nopeasti kaksi sanaa: veli — sillä hänellä oli veli — ja Verna, joita usein tavasimme hänelle, ja me jo iloitsimme, että hän kohta rupeaisi puhumaan kuten lapset ainakin sen ikäisinä, jolloin he enimmin ovat Jumalan enkelien kaltaisia. Niin, silloin hän oli niin kaunis ja kultainen, — ja Rebekka pyyhkäisi silmiään esiliinansa nurkalla — että harvoin hänen kaltaistaan näkee, ja kaikki, jotka hänet näkivät, sanoivat, ettei mikään kuninkaankaan lapsi saattanut olla ihanaisempi. Sitten äkkiä…

— No? Sitten äkkiä…

— Hän sairastui.

Tohtori pani nuuskaa nenäänsä. Se ei näyttänyt hänestä ollenkaan kummalliselta.

— Tuhkarokkoonko? hän kysyi.

— Hän sairastui ja menetti kuulonsa. Sitten hän ei enää koskaan oppinut enempää kuin nuo kolme sanaa. Ja arvattavasti hän olisi unohtanut nekin, ellen minä niitä lakkaamatta olisi tavannut hänelle hänen pienenä ollessaan, sillä minusta tuntui kuitenkin hyvältä kuulla hänen sanovan jotakin. Hän katsoi minun huuliani ja lausui sen mukaan, mitä ennestään taisi. Mutta muuta hän ei voinut oppia. Kaikki muu täytyi meidän selittää hänelle merkeillä.

— Hm, hm … tämä on todellakin ensimmäinen tämänlaatuinen tapaus, mikä minulle on sattunut. Se lienee ollut ankara tauti, luultavasti tulirokko. Se se useinkin jättää jälkensä silmiin ja korviin.

— Pahempi se oli. Jumala näki maailman tulleen uudeksi Egyptiksi, ja sentähden hän lähetti uuden murhanenkelin, joka siihen aikaan ei säästänyt ylhäistä eikä alhaista. Ja ne, joiden hengen hän säästi, ne hän jätti raajarikoiksi ja rumiksi, sokeiksi, kuuroiksi tai hupakoiksi ja kaikenlaiseen kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Mutta merkillistä oli, tyttö ei saanut ainoatakaan arpea kasvoihinsa…

— Hm … tauti oli siis…

— Niin, tauti oli isorokko.