8. PYHÄN YRJÄNÄN TAISTELU JÄTTILÄISTÄ VASTAAN.
Kun jättiläinen, seurassaan velho, jota kuolevaisten kesken sanottiin tohtoriksi, huomasi tuon kummallisen tervetuliaistervehdyksen, jolla hänen linnavoutinsa ja hovimestarinsa Ramström otti hänet vastaan, aavisti hän pahaa ja ryntäsi portaita ylös niin kiireesti, ettei hänen vieraansa mitenkään jaksanut ehtiä jäljestä. Kohtalo satutti silloin niin kummallisesti, että häntä vastaan yläportailla tuli Rebekka, joka juuri edellisenä silmänräpäyksenä oli käännetty ympäri ja sysätty ulos ovesta kuin tykin suusta. Siitä syystä kapteeni harppaili kolme porrasta kerrallaan ja oli vähemmässä kuin puolessa minuutissa Vernan etuhuoneessa, ja hänen takanaan tuli Rebekka ja vähän jäljempänä tohtorikin.
Siinä oli siis tämän kertomuksen päähenkilöistä koossa kokonaista viisi toisiaan vastaan taistelevina valtoina, jättiläinen, prinsessa, velho, lohikäärme ja Pyhä Yrjänä-ritari. Kohtaus oli odottamaton. Tyttönen oli, riemuissaan ensi voitosta, mikä oli saatu hänen kauhistavasta vartijastaan, melkein kaatunut Yrjön jalkain juureen ja katsellut häntä ihmettelevin silmin. Yrjö oli vetänyt pois kätensä, jota orjatar Verna oli ihastuneena tahtonut suudella, nostanut tytön ylös ja katsellut häntä kaksikymmenvuotiaan silmin. Muutaman sekunnin se vain kesti, tuo katseleminen, mutta jo kukoisti kevään Verna, ja hänen vapauttajansa tunsi saaneensa kylliksi muistoja elääkseen pitkänkin iän.
Jättiläinen astui sisään.
Ota toisaalta kaikkea kaunista, suloista, lämpöistä, viatonta, kaikki, mitä rakkaus lisää elämän värivälkkeeseen — ja toisaalta kaikki pimeä, katkera, jääkylmä, kuolemaa ja turmiota tuottava, mikä piilee vihassa ja kostossa — sovita kaikki se tauluksi, pane kehykseksi kesäkuun taivas ja kirjoita nimeksi: Yöjärvi. Vastakohtien mestari Victor Hugo olisi ollut riemuissaan moisen taulun maalaamisesta, mutta sitä ei tarvitse kaukaa hakea, näkeehän sen luonnossa ja ihmiselämässä joka kerta, kun synkkä ukkospilvi pimittää viheriöitsevää kevättä.
Jättiläinen pysähtyi ovelle kuin kynnykseen kiinni naulittuna. Kummallinen hämmennys näytti vallanneen hänet, mutta ei mitään kiivautta, ei mitään rajua liikutusta ilmennyt hänen kasvonpiirteissään. Ennemmin saattoi sanoa jäädyttävän kylmän kangistuttaneen hänen jäsenensä. Hän katsoi nuoria niinkuin valkohuippuinen lumivuori katselee laakson kukkia.
Verna ensimmäisenä huomasi pitkän, mustan miehen kynnyksellä. Hän ei paennut, ei kääntänyt pois silmiään, seisoi vain liikkumatta, ja tuskin huomattava väristys ilmaisi hänen äkillistä kauhuaan. Yrjössä liikkuivat toiset tunteet. Tekisimme hänelle väärin, jos sanoisimme hänen tunnettaan peloksi, mutta tavattoman hämillään hän oli, niinkuin olisi hänet tavattu vääryydenteosta; ääneti hän odotti, mitä oli tuleva.
Tämä vaitiolon lumous, joka sulki kaikkien suut, keskeytyi vasta portailla kömpivän tohtorin äänestä.
— Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te olette rakennuttanut portaanne siivellisiä olentoja varten, esimerkiksi kanoille. Posito — uh, vielä neljä astuinta! — olettakaamme, sanon minä, että jonakin päivänä syttyy tulipalo; mihinkä silloin pääsette tuossa mutkikkaassa korkkiruuvissa, jota te, antakaa anteeksi suoruuteni, suvaitsette sanoa yläkerran portaiksi. Olettakaamme, että kaappi, piironki, sänky, joita koetetaan pelastaa, putoaa portaihin ja sulkee tien; mihin silloin pääsette? Perdu, hyvä kapteeni; nahkanne on vaarassa, lopetatte kunniakkaan elämänne asphyxiaan.
Näitä sanoja seurasi lyhyt äänettömyys, jonka keskeytti omituinen napsaus. Kapteeni, ehkäpä ajattelemattaan, veti vireeseen sen pistoolinsa, joka hänellä vielä oli ladattuna vyössä.
Yrjön korva, joka oli tottunut moisiin ääniin, ymmärsi heti napsauksen merkityksen. Se palautti entiselleen hänen rohkeutensa ja puhekykynsä. Hän lähestyi kapteenia käsi miekan kahvassa ja lausui kohteliaasti, mutta kylmästi kumartaen:
— Luullakseni on minulla kunnia puhua tämän talon isännälle. Nimeni on Ros, olen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen rakuunaväen luutnantti. Minun ja kumppanini täytyi turvautua teidän vieraanvaraisuuteenne, kun metsässä ratsastimme eksyksiin. Univormuni pitäisi todistaa, etten minä ole ryöväri enkä varas, kuten teidän emännöitsijänne kohteliaasti uskoi, ja sentähden, suvaitkaa minun sanoa, on pistooli tarpeeton.
Silloin kapteeni astui kahta askelta likemmäksi, katsoa tuijotti Yrjöön hurjasta kiihkosta hehkuvin silmin ja huusi:
— Te ette ole Ros. Nimenne on Sundhagen. Te olette tullut tänne viettelemään tytärtäni, ettekä nyt elävänä pääse täältä.
— Hyvä herra — vastasi Yrjö, hämmästyen vastoin tahtoansakin — en tiedä, mikä…
Hän ei saanut lopettaa lausettaan. Kapteeni kohotti pistoolia, mutta epäilemättä hän muisti samassa sankkiruudin olevan märkää, sillä heti senjälkeen hän singautti aseensa ulos ikkunasta, niin että ruudut helisivät. Sen sijaan hän sivalsi huotrasta pitkän, hirmuisen miekkansa.
Yrjö ei myöskään vitkastellut, vaan tempasi puolustuksekseen sapelinsa. Verna syöksähti hänen eteensä ja pidätti hänen käsivarttaan, mutta kaatui samassa tunnotonna lattialle.
Juuri sinä hetkenä oli tohtori, kelpolailla sysäisten ovessa seisovaa
Rebekkaa, raivannut tien huoneeseen ja kysyi, mitä oli tekeillä.
— Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö kääntämättä silmiään uhkaavan miekan kärjestä.
— Ros! Iloinen, kunnon ystäväni Ros! huudahti tohtori vuorostaan. — Mitä tämä merkitsee? Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te tänään olette kirotun pahalla tuulella. Olkaa hyvä, pistäkää rautanne tuppeen. Minä takaan pojan kuin olisi hän oma poikani.
Mutta kapteeni, joka ei mitenkään ollut hillittävissä, tuli päinvastoin yhä hurjemmaksi.
— Tohtori, tunnetteko hänet? No, sittenpä myöskin tiedätte, että eilen … ei, toissapäivänä … ei, kaksikymmentä vuotta sitten… Ja nyt hän taas tulee viett… Pois! Pois! Hänen verensä taikka minun!…
Ja kiihkosta tuijottavin silmin, kuin olisi haamua ahdistellut, kapteeni tähtäsi nuorukaiseen hirveän iskun, jonka Yrjö vain hädintuskin sai vältetyksi.
— Henkesi tähden, Yrjö, hyppää ulos ikkunasta, mies on mieletön! kuiskasi tohtori.
— Jättäisinkö hänet, tuon tytön … en koskaan!
— Minä suojelen häntä.
— Mies tappaa hänet…
— Poika, ellet nyt juokse, tapahtuu tässä murha. Tahdotko tapella hullua vastaan?
Nämä nopeat sanat vaihdettiin raivoisan kapteenin yhä hurjemmin ahdistellessa. Yrjö tajusi ystävänsä olevan oikeassa, peräytyi taistellen parvekkeen ovelle, syöksähti äkkiä siitä ulos ja hyppäsi reippaalla ponnahduksella alas puutarhan ruusujen keskelle, tällä kerralla kuitenkaan saamatta mitään vahinkoa.
Kapteeni jäi parvekkeelle. Hän oli menettänyt kaiken malttinsa, hampaat kiristyivät vastakkain, käsi puristi suonenvedontapaisesti miekan kahvaa.
— Pääsikö hän vielä kerran käsistäni! hän ärjäisi ja katsoa tuijotti pakenevaa nuorukaista.
Tohtori yritti lähteä rauhoittamaan mieletöntä, mutta Rebekka pidätti häntä.
— Älkää sanoko mitään; te vain saatte hänet pahemmaksi. Katsokaa ennemmin tuota lasta; minä ymmärrän paremmin kapteenia. Tiesinhän kyllä, että hän taas saisi tuon kohtauksensa. Mutta niin hurjana minä en ole häntä pitkään aikaan nähnyt.
Sitten hän meni kapteenin taa, löi häntä olkapäälle ja virkahti ihan hänen korvaansa:
— Sundhagen on kuollut.
Jättiläinen kääntyi kuin unenhorroksissa.
— Niin, toisti Rebekka, tiedättehän, että Sundhagen on kuollut.
— Mutta hän oli täällä… Minä näin hänet, vastasi kapteeni epäröiden.
— Te petyitte. Sundhagen on kuollut. Hän kaatui jo kymmenen vuotta takaperin Länsi-Indiassa taistellessaan englantilaista merirosvolaivaa vastaan.
— Kummallista! jatkoi musta mies, huomattavasti tyynemmin. — Minä olin kuitenkin…
— Niin on kuin minä sanon. Nyt pitää teidän, kapteeni, heti paikalla paneutua levolle. Minä kyllä tiedän, mitä moisista kujeista seuraa. Sitä paitsi ratsastitte koko yön sateessa. Teidän täytyy pysyä hiljaa ainakin kolme päivää, kapteeni.
Niin sanoen hän talutti äsken vielä varsin hirveän miehen vastarinnatta alakertaan johtaville portaille. Hänen liiaksi kiihoittunut hermostonsa oli äkkiä veltostunut, pitkä, laiha vartalo oli luhistunut kokoon, kuin horjuva sairas hän antoi taluttaa itseään, mutta mutisi lakkaamatta valittavasti:
— Kummallista! Minä olin näkevinäni hänet täällä…
Tohtorin oli sillä välin onnistunut saada Verna tuntoihinsa. Tytön arka katse etsi Yrjöä ja tiedusteli äänettömän kaunopuheisena hänen kohtaloaan. Hyväntahtoinen tohtori selitti viittauksin nuorukaisen paenneen puutarhan kautta.
— Lapsiparka! mutisi hän itsekseen. Isä hullu … niin, ei ole epäilemistäkään, että mies sairastaa monomania tautia, vieläpä hyvin pitkällekin kehittynyttä … ja lapsi itse kuuromykkä … hm … lapsiraukka!
Ekströmer oli tuommoinen ystävällinen, vanhanaikainen lääkäri, joka aina piti karamelleja taskussaan, antaakseen niitä lohdutukseksi itkeville lapsille ja saadakseen heidät ystävikseen, kun kova välttämättömyys pakotti nykäisemään pois maitohampaan tai antamaan pahanmakuista rohtoa. Hyvää tarkoittaen hän ojensi Vernallekin yhden noista viattomista lahjomisvälineistään. Tyttö otti sen vastaan kuin lapsi, mutta osoitti puutarhaa ja lausui omituisella tavallaan entisen, ainoan sanansa:
— Veli!
Tohtori Ekströmer ei olisi enemmän kummastunut, jos kivi olisi puhunut hänen jalkojensa juuressa, kuusi laulanut hänen vieressään, koko tieteen järjestelmä pudota romahtanut hänen päähänsä.
— Velikö? hän toisti. — Häh? Kuinka se oli?
— Verna, vastasi tyttö. Hän arvattavasti ymmärsi väärin lääkärin kummastuksen.
— Lempo vieköön, puhuuhan tyttö! Ja isä kun sanoi…
Ahaa, sekin oli siis vain monomaniaa. Mutta kun ajattelen, että voi myöskin papukaijoja, harakoita ja kottaraisia opettaa lörpöttämään jonkin tolkuttoman sanan… Olipa tuo merkillinen tapaus. Ehkä akka voi minulle antaa joitakin viittauksia.