7. JÄTTILÄINEN PALAA, VELHO MUKANAAN.
Olisi vastoin kaikkea oikeutta ja kohtuutta, jos vielä kauemmaksi aikaa jättäisimme Jaakko-ritarin vankeudessaan kiusaantumaan, ottamatta selkoa hänen myöhäisemmistä vaiheistaan. Jos jonkun on rakastuneiden aseveljien huonon muistin tähden kuoleminen nälkään, niin on ainakin kohtuullista, että jälkimaailma saa sen tietää, voidakseen pystyttää hautakiven ystävyyden uhrauksille.
Hetkisen koeteltuaan voimiaan horjumattomaan oveen, päätti urhoollinen ritari katsella asiaa tyynesti ja odotella parempia aikoja. Kohtahan tietysti oli Yrjö rientävä häntä vapauttamaan, ellei — mikä olisi pahin kaikista — uskollinen kumppani itse ollut yhtä pahassa pulassa. Jaakko ei ollut luultavasti koskaan elämässään tuntenut edes rakkauden liekkien käryäkään. Kun siis Yrjö viipyi, alkoi Jaakko epäillä, etteivät olleet oikein aseveljen asiat, ja sitä ajatellessaan oli hänellä hyvä halu lyödä kova kovaa vastaan ja puskea päänsä läpi paksun oven. Tarkemmin mietittyään hän kuitenkin heittäytyi oljille ja nukkui toistamiseen.
Ukonilma oli lakannut, mutta synkkiä pilvenmöhkäleitä yhä vielä vieriskeli järeän tykistön tavoin kesäkuun taivaalla. Päivänpaiste ja sadekuurot vaihtelivat kuin ihmiskohtalot. Luonnonvoimat eivät vielä olleet loppuun asti raivonneet eivätkä päässeet lepoon; ne vetivät henkeä syvään niinkuin meri laajoin mainingein vierii rantaan myrskyn jälkeen.
Jaakko nukkui niin sikeästi, ettei hän huomannut, mitenkä ulkosalpa vedettiin pois ovelta ja vastikään saapunut henkilö astui riiheen Martti-rengin opastamana, joka piteli suitsista kahta vaahtoista ratsua. Se henkilö oli — sanoaksemme totuuden heti koko kamaluudessaan — lumotun linnan hallitsija, jättiläinen itse. Jättiläiseksi häntä syystä saattoi sanoa, sillä hän oli ainakin päätänsä pitempi muita ihmisiä. Hänen vartalonsa oli hienon miehen vartalo, synkkä kuin syksyinen yö. Tuo mies oli varmaankin nuorena ollut kaunis, mutta kaunis siten, että se vaikutti pelkoa. Nyt hän oli vanha, pitkät viikset olivat teräsharmaat, ryhti voimakas ja suora, mutta jäykkä ja luotaan työntävä. Tuuheain kulmakarvain alta silmät katsoivat niin terävinä ja synkkinä, että ensi silmäyksellä niistä tunsi miehen ihmisvihaajaksi, ellei juuri ihmissyöjäksi. Puku oli ruumiinmukainen ja kauttaaltaan musta: Aadolf Fredrikin aikainen hännystakki ja pitkä liivi, polvihousut ja säärykset, tekotukka kankipalmikkoineen ja kolmikulmainen hattu; vyössä oli pitkä lyömämiekka, pari pistoolia ja hartioilla sadevaippa.
Sellainen oli se mies, joka astui riiheen ja huomasi Jaakko-ritarin pitkänään oljilla. Jos katse, jonka hän nukkujaan loi, jo oli oikea jättiläisen katse, niin seurasi sitä heti sen mukainen työkin. Jättiläinen tarttui oikealla kädellään ritaria kiinni kauluksesta, nykäisi hänet voimakkaasti tempaisten ilmaan ja — söi hänet suihinsa, ajattelee kai hämmästynyt lukija? Ei, jättiläinen ei syönyt onnetonta ritaria, heitti hänet vain rentona kuin säkin ulos ovesta, ja ennenkuin Jaakko ehti herätä, oli hän pitkällään vesilätäkössä riihen edustalla.
Aivan hämmentyneenä ja unenpöpperössä kömpi hän varsin surkuteltavana seisoalleen ja katsoi jättiläiseen tuijottavin silmin. Mutta herra ei pitänyt häntä senkään arvoisena, että olisi hänelle edes sanaakaan virkkanut; hän meni vain renkinsä luo ja jakeli hänelle käskyjään. Sillä aikaa ehti jo toisen kerran niin pahoin kohdeltu kornetti herätä — johon aina kului hyvä hetki — ja suutahtaa, mihin meni vieläkin pitempi aika. Luultavasti oli hänellä vielä muistissaan lohikäärmeen hurja käytös, sillä muuten olisi vaikea käsittää, kuinka niin rauhallinen sotilas saattoi siihen määrin raivostua, että hän juoksi jättiläisen luo ja hyvin tajuttavasti kiroten tähtäsi hänen päähänsä niin hirmuisen korvapuustin, että metsän honkakin olisi vähemmästä kaatua kellahtanut.
Tarinain mukaan, kuten tunnettua, ovat jättiläiset olemassa vain kaatuakseen vaeltavain ritarien miekkaan. Mutta tämä tekotukkainen jättiläinen ei näyttänyt niin käsittäneen tarkoitustaan, sillä hän kallistui ripeästi sivulle, ettei isku häntä tavannut, tempasi vyöstään pitkän pistoolin ja laukaisi sen hyvin välinpitämättömästi Jaakko-ritaria kohden, tuskin kyynäränkään päässä hänen vasemmasta korvastaan.
Siihen aikana ei tunnettu nalleja eikä sytytysneulapatruunia, vaan käytettiin ainoastaan varsin epäluotettavia piilukkoja; ilman tuota uudenaikaisten aseiden puutetta ei urhoollisella Jaakko-ritarilla enää olisi ollut suuriakaan toimitettavana tässä maailmassa. Saattoipa vielä vaikka vannoakin, ettei tuo jättiläinen koskaan ollut liikkeellä pitämättä teräviä piikiviä pistooleissaan; mutta sateen ansiosta oli sytykeruuti kastunut, eikä pistooli siis lauennut.
Jaakko oli haistellut ruutia Pommerin sodassa. Hän ei kovinkaan säikähtänyt, astui vuorostaan pari askelta taapäin, sivalsi sapelinsa ja hyökkäsi rajusti pitkän, mustan miehen kimppuun.
Hänkin samassa silmänräpäyksessä paljasti suuren miekkansa ja torjui taitavalla kädellä toisen iskut. Jaakko oli tavannut tavattoman voimakkaan ja taitavan vastustajan, joka oli sitä vaarallisempi, koska hänen kylmäverisyytensä oli hänelle ehdottomasti eduksi ritarin raivon rinnalla. Taistelu oli kiivas, mutta lyhyt. Muutamain hurjien iskujen jälkeen oli Jaakon sapeli lyöty hänen kädestään kauas märkään ruohikkoon; jättiläinen kohotti lyömämiekkansa ja…
Mutta kukapa koskaan on jättiläisten ja lumottujen linnain saduissa nähnyt, että rehellinen ritari on niin kurjasti surmattu, aina jonkun hyväätekevän haltijahengen oikeana silmänräpäyksenä asettamatta taikasauvaansa hänen ja varman turmion väliin. Me rikkoisimme kaikkea romanttista soveliaisuutta vastaan, jos todellakin antaisimme niin ennen kuulumattoman asian tapahtua; älköön siis kukaan katsoko epätodenmukaiseksi tai kummalliseksi, että tällöinkin ilmestyi tilaisuuteen sopiva hyvä haltija, esiintyäkseen ratkaisevan hetken tullen pelastavana enkelinä.
Tämä kelpo haltija, joka tietysti ei voinut olla kukaan muu kuin tällaisissa kertomuksissa välttämätön velho, ei ilmaissut läsnäoloaan haltijattaren kilisevällä lasiharmonikalla, vaan kuolevaisen miehen vähän sorahtavalla äänellä, joka portilta huusi jättiläiselle:
— Ei, malttakaahan herra kapteeni, älkääkä olko hullu! Tuohan on vanha häränpää Peura eli Petronius, vai miksi hän itseään sanoo, kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisia rakuunoita. Tunnen hänet kuin viisi… Kova pää, herra kapteeni, puupää epäilemättä, mutta rehellisempää simppua ei koskaan ole uiskennellut Loviisan ja Suursaaren välillä. Kas niin, olkaa järkevä, pistäkää rauta tuppeen ja tarjotkaa, luvallanne, ennemmin meille Geneven viiniä aamutuimaan! Tämmöinen yöratsastus, hyvä kapteeni, voi kyllä soveltua poikanulikoille, mutta ei miehelle, joka on kuninkaalliselta majesteetilta ja kollegium medicumilta tottunut saamaan kolmen hevosen kyydin ja päivärahat, mieluimmin in natura. Ja te, hyvä Pumponius, oletteko hutikassa, kun alatte tapella kunnioitettavan ja kelpo kapteeni Mörkin kanssa hänen omassa pihassaan? Pölyttäkää toki edes vähän järkeä esiin paksusta kallostanne! Ryyppy jäähtyy, ja mitä sanookaan Livius? Insuperabilis Alpium transitus, jonka minä kääntäisin näin: lempo kuivin suin ratsastakoon metsien läpi.
Se henkilö, joka niin sopivaan aikaan pani kaunopuheisen sanansa vaakaan, missä Jaakko-ritarin kohtalo kiikkui taivaan ja maan välillä, oli hyväluontoisen ja leikkisän näköinen herrasmies, jolla oli yllä pitkä ja hyvin kiinni napitettu päällysnuttu ja jonkinmoinen reuhka vedettynä huolellisesti varjellun hatun ja valetukan suojaksi, sanalla sanoen, lukijalle jo Loviisan vastaanotoissa esitetty tuttu, tohtori Ekströmer. Hänen uusi Liviuksen käännöksensä lienee hänestä itsestään tuntunut erittäin onnistuneelta, sillä hän ei sitä jättänyt säestämättä niin äänekkäällä naurulla, että isohko vatsa koetteli päällysnutun nappien lujuutta. Sitä vähemmän, valitettavasti, vaikutti Livius molempiin taistelijoihin. Mies, jota sanottiin kapteeni Mörkiksi, pidätti kyllä iskuun kohotetun miekkansa, mutta koki yhä vain lävistää vastustajansa jättiläiskatsein, samalla kuin Jaakko, jonka raivo oli lentänyt metsään sapelin mukana, seisoi uhmaisena, leveine rintoineen aivan alttiina kohotetun miekan iskulle.
Tohtori pahastui ja astui taistelijain väliin.
— Herra kapteeni, sanoi hän, ja te, Petrus eli Peuronius, minä olen nähnyt enemmän verta kuin te, ja olen valmis, jos suvaitsette, sahaamaan poikki teidän neljä raajaanne, kuin olisivat ne makkaratikkuja. Mutta huonoa pilaa minusta on kahden kunniallisen miehen, joina minä teitä pidän, pistää toisensa kuoliaaksi tyhjänpäiväisen riidan tähden. Tiedättekö te, herra kapteeni, että lääkärillä on valta käskeä silloinkin, kun kuninkaallakaan ei enää ole mitään sanomista. Te haitte minut tyttärenne luo: pitääkö minun nyt sitten heti paikalla taas ratsastaa tieheni?
Se naula veti. Kapteeni pisti hitaasti miekan huotraan, mutisten jotakin anteeksipyynnön tapaista, kääntyi selin Jaakkoon ja tarjosi käsivartensa tohtorille saattaakseen hänet asuinhuoneeseen.
Tohtori Ekströmer oli kuitenkin liian suuressa määrin seuraelämän mies, voidakseen laiminlyödä kohteliaisuuden vaatimuksia.
— Kuulkaas — hän sanoi kornetille, jota oli niin tylysti kohdeltu — kuulkaahan nyt, hyvä Parhasius eli Perkelius — kuka lempo jaksaa muistaa niin mutkikasta nimeä? — minä vain tahdoin sanoa, hyvä Pultronius, että te arvattavasti tulette meidän kanssamme saadaksenne ryypyn ja voileivän aamukylmään. Voin vakuuttaa teille sillä tekevänne kunnon isännällemme erittäin mieliksi, eikö totta, herra kapteeni? Kertokaapas sitten, miten tulitte tänne, vaikka minä teidät vielä eilen näin puolenpäivän aikaan ilmi elävänä Loviisassa. Ilmatietä, luulen mä, sillä mitä minuun tulee, näette tässä vain puolet minun henkilöäni; toinen puoli jäi männynkantoihin ja katajapensaihin riippumaan. Teidän onneksenne jätin minä kenttäapteekkini Porvooseen. Saatte olla ihan rauhassa, Pontonius: ei mitään mikstuuria niinkuin viime kerralla, kun paransin teidät vilutaudista. Miten sanookaan Cicero? Molestia et voluptate vita mixta, iloinen pitää olla niin kuivassa kuin märässäkin. Joutukaamme nyt jo kuivalle taas!
Näin laverreltuaan hilpeä tohtori pyörähti kantapäällään ja kiipesi ripeästi portaita ylös, kun taas Jaakon mielessä, hänen siinä viipyessään nyreänä ja äänettömänä, kävi ankara taistelu suuttumuksen ja nälän välillä. Suuttumus voitti, ja niin monen armottoman kohtalon vainoama Jaakko ei ollut kuulevinaankaan kutsumusta.
Portailla tervehti isäntää ja hänen vierastaan hovimestari Ramström kumarruksin, jotka kapteenin synkistä silmäyksistä tulivat yhä syvemmiksi ja epävakaisemmiksi. Syy oli selvä. Janoinen, vanha palvelija oli niin taitavasti käyttänyt hyväkseen emännöitsijän poistumista kaappien lähettyviltä, että sekin vähäinen voima, joka hänellä vielä oli jäljellä vanhoissa jaloissaan häähumalan jälkeen, kokonaan petti, kun hän odottamattaan ja kauhukseen näki isäntänsä tulevan. Muutaman silmänräpäyksen tavoitteli hän tasapainoa, mutta painolait saivat voiton, ja hovimestarin viimeinen kumarrus muuttui kuperkeikaksi, joka vei hänet alas jyrkkiä portaita.