10. UUSI SEIKKAILU JA VANHA TUTTU.
Kun Eerikki Ljung vähän aikaa turhaan oli koettanut miettiä kummallisen matkansa tarkoitusta ja kyllikseen katsellut yön varjossa häämöttäviä, ohitse liukuvia rantoja, teki hän päätöksensä, kömpi erääseen tämän pienen palatsin huoneeseen ja oli kohta, lautan tasaisesti keinuessa ja airojen yksitoikkoisesti polskiessa, vaipunut sikeään uneen.
Hänen yösijansa ei ollut juuri tavallista laatua, mutta vielä kummallisempi oli hänen heräämisensä.
Hän oli nukkunut kauan ja makeasti, kun hän unenhorroksissaan alkoi tuntea jotakin pistävää, milloin toisessa, milloin toisessa korvassaan, milloin tukassa. Häntä kutkutettiin nenän alta, häntä häirittiin jaloista vetämällä, käsistä tempomalla, ja hänellä oli sekava tunne jonkinlaisesta ympärillä vallitsevasta melusta. Kun kaikki tämä alkoi käydä hänestä kovin kiusalliseksi, nousi hän istumaan, hieroi silmiään ja katseli kummastellen ympärilleen.
Hän oli isossa huoneessa, kohotetulla lattialla, tukassa hänellä oli kummallisia kukkakiehkuroita, vaatteissa lehtiköynnöksiä ja käsissä lehviä. Hänen ympärillään tanssiskeli seitsemän tai kahdeksan hillittömän iloista nuorta tyttöä, jotka nipistelivät hänen korviaan ja kutkuttivat heinänkorsilla hänen nenäänsä. Huoneen alemmassa osassa seisoi joukko ihmisiä, jotka näyttivät hänelle sydämensä pohjasta nauravan. Koko tämä joukko kiljui, nauroi, lauleli ja taputteli käsiään, keksien yhä uusia ilveitä, joiden esineenä tämä lukiolaisparka vasten tahtoaan oli.
Tämä suututti Eerikki Ljungia. Hän hyppäsi ylös, sysäsi lähinnä seisovat syrjään ja juoksi tiehensä kiusaajainsa seuraamana. Pakoonpääsy ei kuitenkaan ollut helppoa. Ovea ei ollutkaan niin helppo löytää. Kun Eerikki viimein näki kirkkaan aamuauringon paistavan jostakin kapeasta ovesta, oli hän jo ehtinyt kymmeniä kertoja ryntäillä seiniä vasten ja ryntäillessään kaadellut kumoon niitä, jotka sattuivat hänen tiellensä, ennenkuin pääsi ulkoilmaan. Mutta täälläkin ajeli häntä muuan pieni, ketterä ja itsepäinen olento. Se oli nuori tyttö, kaunis, mustasilmäinen ja hoikka kuin ruusun varsi, keveä kuin keijukainen ja puettuna haaveelliseen, Eerikille outoon pukuun. Kädessään hänellä oli pitkä tammen ja lehmuksen lehdistä tehty köynnös, jolla hän koetti pyydystää ja kietoa häntä. Mutta siihenpä ei Eerikillä ollut halua. Hän pakeni edelleen, tietämättä minne. Etäältä häämötti erään komean linnan pitkä pääty, mutta Ulriksdal se ei ollut. Kirkas vesisuihku ruiskusi ilmaan, aurinkoa vasten kimallellen. Eerikki vältteli näitä puiston osia ja pakeni ahtaimpia polkuja pitkin. Mutta turhaan hän koetti päästä pakoon; hänen vainoojansa oli alinomaa hänen kintereillään.
Silloin hän menetti malttinsa, kääntyi päin ja alkoi vuorostaan ajella tuota rohkeata keijukaista. Tämä tapahtui niin odottamatta, että hän oli juuri vähällä saada kiinni hänen liehuvasta vyöhiköstään, kun tyttö tarttui vanhan solmuisen tammen riippuvaan oksaan, keikahti sukkelasti kuin nuorallatanssija oksalle ja istui puussa, pilkallisesti uhaten häntä taitetulla oksalla.
Närkästyneenä ja vielä vähän unenpöpperössä istahti Eerikki puun juurelle hengähtämään. Mutta tuskin luuli keijukainen olevansa vapaa vainoojastaan, kun hän taas yhdellä hyppäyksellä oli maassa, mutta erehtyi hypätessään ja putosi ajelijansa syliin.
Se, joka nyt odottaa tässä hellää kohtausta, pettyy suuresti, sillä sen sijaan, että olisi onneensa tyytynyt — minkä ei olisi luullut olevan niinkään vaikeaa — käytti keijukainen kaikkia niitä aseita, joita luonto ja opittu taito oli hänelle antanut. Hän tappeli, kynsi, puri, kiljui ja koukerteli kuin ankerias irti päästäkseen. Mutta hän oli aivan liian kauan härsyttänyt vastustajaansa, päästäkseen hänestä niin helpolla. Tämän käsivarret likistivät häntä kuin ruuvipenkki vyötäisiltä, ja välittämättä sekä hampaista että kynsistä hän näytti hetken aikaa olevan kahdella päällä siitä, millä tavalla keijukaista olisi rangaistava — varsinkin kun muutkin hänen kiusaajansa riensivät keijukaisen apuun.
Polkua myöten tuli pitkä, komea upseeri kävellen. Hänet nähtyänsä huusi tyttö vieraalla kielellä: — Kreivi Bertelsköld! kreivi Bertelsköld! Pelastakaa minut tuon hävyttömän pojan käsistä.
Tämä pitkä upseeri — linnoitusväen eversti, ylimmäinen majoitusupseeri ja kuninkaan adjutantti — pysähtyi huudon kuultuaan ja komensi tuntemattoman nuorukaisen heti paikalla päästämään signora Morellin irti.
— Olkoon signora tahi mamselli, — vastasi Eerikki, joka erehtyi nimessä, — niin hän on ainakin puolen tunnin ajellut minua takaa ja hänellä on liian terävät hampaat saadakseen kulkea irrallaan ilman kuonokoppaa.
— Siinä tapauksessa tiedän vain yhden keinon rangaista tyttöä, — vastasi kreivi, ja surumielinen hymyily elähytti hetkeksi hänen vakaisia, miettiväisiä kasvojaan. Hän muisti kenties, kuinka hän itse kerran oli rangaissut erästä vallatonta tyttöä, ja vielä tänä päivänä oli hänellä vasemmassa poskessaan merkki siitä.
Niin vähän tunsi Eerikki näitä rangaistustapoja, että hän tuskin olisi ymmärtänyt hänelle annettua neuvoa, ellei signora Morellin päähän olisi pistänyt koettaa purra häntä. — Maltahan! — sanoi Eerikki, ja mäiskäytti tuota pikaa niin tukevan muiskun purevaan suuhun, että puistossa kajahti.
Samassa päästi Eerikki — itsekin hämmästyen suunnatonta rohkeuttaan — vangin irti. Mutta hän oli kostanut. Lähenevä joukko näki tytön tappion, ja kun oli monta, jotka kadehtivat signora Morellia, hovin ensimmäistä tanssijatarta, joutui hän nyt vuorostaan toisten naurettavaksi.
— Hyvä, hyvä! — huusivat katsojat käsiään taputellen.
Loukkautunut kaunotar loi uhkaavan katseen voittajaansa ja astua sipsutteli ylpeästi pois syrjäpolkua pitkin päästäkseen naurajain nähtäviltä ja kenties kyyneleitään salatakseen.
Liekö omain nuoruuden vaiheiden muisto vaiko jokin nuorukaisen kasvojen ilme vaikuttanut siihen, että kreivi Bertelsköld kysyi Eerikin nimeä.
Eerikki sanoi sen.
— Ljung? — toisti kreivi välinpitämättömästi.
— Isäni nimi oli Pietarinpoika, mutta minä olen ottanut oman nimen, — sanoi poika vähän hämillään.
— Ja mikä oli äitisi nimi? — kysyi kreivi taas.
Hän oli tuntenut erään Pietarinpojan, mutta sen nimellisiä oli niin monta.
— Äitini nimi on Maria, ja äitini isän nimi on Larsson, — vastasi
Eerikki.
Kummallinen salama leimahti kreivi Bertelsköldin kauneissa silmissä. Nyt ymmärsi hän, minkätähden tämän tuntemattoman pojan kasvon piirteet olivat niin suuresti hänen huomiotaan herättäneet. Ester Larsson oli aina muistuttanut paljon orpanaansa Mariaa.
— Seuraa minua! — sanoi hän.
Eerikki seurasi kreiviä hänen eräässä linnan sivurakennuksessa olevaan huoneeseensa. Siellä hän sai vastata moneen kysymykseen, ja kun hänellä ei ollut mitään salattavaa, teki hän tarkasti selkoa kaikista elämänsä vaiheista aina siihen saakka, kunnes oli joutunut seikkailuunsa Ulriksdalissa ja niin odottamatta tullut tänne tuoduksi. Enimmin kumminkin miellytti hänen ylhäistä kuuntelijaansa se, mitä nuori Eerikki tiesi kertoa Vaasan Larssonin perheestä. Että vanha porvariskuningas oli toiminut niin, että oli jälleen päässyt jotenkin varakkaaksi; että hän jo oli vanhentunut; että hänen kankea selkänsä oli koukistunut niiden kahdeksankymmenen kuuden vuoden taakan alla, joita hän niskoillaan kantoi: että hänen vanhin poikansa hoiti kauppa-asioita; että vanhin tytär Veronika oli mennyt manalle ja että nuorempi, Ester Larsson oli hylännyt kaikki kosijat ja pysynyt naimatonna vanhaa isäänsä hoitaaksensa; tätä kaikkea kreivi Bertelsköld kyseli ja kuunteli. Paljon olivat olot muuttuneet kahtena- tai neljänätoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, jolloin hän viimeksi oli ollut tekemisissä tuon suomalaisen porvarisperheen kanssa. Monet tunteet olivat hänen sydämensä täyttäneet, iloja oli hänen rinnassaan asunut, mutta vielä enemmän suruja. Kreivin tukka oli alkanut harmaantua, vaikkei hän vielä ollut neljänkymmenenkään vanha; hänen kauneilla miehuullisilla kasvoillaan oli hymy harvinainen vieras, mutta totisuus sitä enemmän kotiutunut. Tämä kyllä voi pikimmältään väistyä hovissa esiintyessä, mutta astui heti taas sijalleen yksinäisinä hetkinä. Tämä hovimies erosi muista siinä, ettei hän sallinut tukehduttaa sydämensä tunteita ja luonteensa itsenäisyyttä. Mutta koska hänen, tarvittaessa kylläkin lannistumaton luonteensa, oli lempeä, hento ja harvoin särmikäs muita kohtaan, niin ei kreivi Bertelsköldillä ollut paljon kadehtijoita, jotka eivät olisi hänelle hyvää suoneet. Hän oli tähän saakka vallan vähän ottanut osaa kiukkuisiin ajan puolueriitoihin. Hänen elämänsä oli sentähden kulunut huomaamattomammin kuin useimpain muiden hovimiesten. Hänen yksityisiin murheisiinsa tyytyen näytti sallimus suoneen hänelle sen onnen, jonka hänen luontoisensa ihmiset saavuttavat ulkonaisessa levollisuudessa; kuinka pysyväinen tuo lepo tulisi olemaan, se riippuisi taas tulevaisuudesta.
Kaikesta tästä Eerikki Ljung ei ymmärtänyt niin mitään. Joskin hän lapsuudessaan ehkä oli kuullut kreivin nimeä mainittavan, oli hän sen jo aikoja sitten unohtanut, ja hän oli kotiseudultaan lähtiessään liian nuori tunteakseen perheensä entisyyttä. Hän oli hyvillään siitä, että tämä ylhäinen upseeri, joka näytti olevan niin lempeä ja sydämellinen, osoitti näin ystävällistä osanottoa häntä ja hänen sukuansa kohtaan; hän tunsi häntä kohtaan ystävyyttä ja luottamusta ja rohkeni viimein kysyä, missä hän nyt oli.
— Drottningholmassa, — vastasi kreivi, samalla kun tuo kaunistelematon kysymys herätti eloon hymyilyn hänen huulillaan.
— Mutta, — jatkoi Eerikki ja ajatteli outoa heräämistänsä, — kuinka olen tullut tänne, ja mitä väkeä ovat ne jotka asuvat täällä Drottningholmassa?
— Sen sanon sinulle, — vastasi kreivi, taaskin hymyillen. Siitä oli kauan, kun hän oli kaksi kertaa peräkkäin hymyillyt. — Kuningas valmistelee syvimmässä salaisuudessa suuria juhlapitoja kuningattaren nimipäiväksi, ja sentähden on hän yhtä salaisesti rakennuttanut nuo kolme uutta huoneistoa ja tuonut ne lautoilla tänne. Ne ihmiset, jotka tapasivat sinut uudessa teatterissa nukkumassa, ovat hovin teatteritanssijoita ja ilveilijöitä, ranskalaisia ja italialaisia, jotka on tänne lähetetty harjoittelemaan erästä näytelmää tuoksi suureksi päiväksi. He ovat hilpeämpiä, iloisempia ja vallattomampia ihmisiä kuin ne, joihin me olemme tottuneet, he ilkamoivat täällä kuin vasikat laitumella, enkä minä ihmettele, että he valitsivat sinut iloisuutensa esineeksi — erittäinkin signora Morelli, joka on vallattomin kaikista heistä ja tottunut noudattamaan kaikkia oikkujaan. Mutta pidä varasi Eerikki! Sinä olet jo tätä ennen hankkinut itsellesi vihamiehiä hovissa; nyt olet saanut uuden, joka on muita vaarallisempi, hän kun on kaunis, kaikkien suosikki ja kaikkien hemmoittelema. Hän on nainen ja italialainen: hän ei koskaan anna sinulle anteeksi sitä, että hänelle on naurettu.